23. kesäkuuta 2014

Olet kalleimpani, sinä saatanan kone, älä hyydy

Koin tänään BodyBalance-tunnilla ehkä ensimmäistä kertaa ikinä sellaisen hyvin kirkkaan ajatuksen ja vahvan tunteen siitä, että rakastan vartaloani.

En nyt tarkoita sitä, miltä se näyttää, vaan sitä, miltä se tuntuu. Rakastan sitä, että vartaloni on vahva. Jäntevä. Kropassani on voimaa ja liikkuvuutta. Tasapainoni on hyvä ja maallinen majani on huomattavasti kompaktimpi kuin ennen. Voin mennä asentoihin, joihin ennen en pystynyt. Voin tehdä kropallani asioita, joita ennen en pystynyt tai jaksanut tai edes halunnut.

Ihmisvartalo on ihmeellinen väline, jolla voi tehdä uskomattomia ja ihania asioita(*. Joskus minulla on niihin asioihin viha-rakkaussuhde, varsinkin jos se asia on askelkyykky, mutta yhtä kaikki: pystyn. Heikoin lenkki on korvieni väli, joka ei aina usko siihen mihin vartalo pystyy, mutta pikkuhiljaa sekin alkaa uskoa ja uskaltaa enemmän.

Ainoa ryppy rakkaudessamme on se tuleva leikkaus. Siihen on nyt vajaat kaksi viikkoa. Ei aavistustakaan miten pitkä toipumisaika siitä seuraa. Toivon parasta, pelkään pahinta. Toivon kuitenkin, että toipumisessa auttaa ja sitä nopeuttaa nuo edellä mainitsemani asiat. Eikä toipumisessa kestäisi niin kauan, että saavutetut edut menetettäisiin.

Voi tätä elämää.


*) Tiedostan kyllä, että nimenomaan ihmisvartalo on aika vajavainen. Emme pysty lentämään kuten linnut tai juoksemaan ja loikkaamaan kuten kissaeläimet tai roikkumaan hännällä puusta. Mutta tähän on tyydyttävä, mitä on saanut.

6 kommenttia:

Lupus kirjoitti...

Uh ja puh. Hämärästi muistan tuon, mistä kerrot.

Tiina kirjoitti...

Miten se nyt niin hämärissä muistoissa on?
Balancessa muuten voi käydä lähes kuka tahansa, kuntotasosta riippumatta. Suosittelen. Miestenkin kannattaisi kokeilla edes kerran eläissään. :)

Annikki kirjoitti...

Hieno ja ihana ajatus omasta vartalosta. Minullakin on pitkän ajan jälkeen melkein aina treenatessa, olipa se sitten balancea, kamppailua tai kahvakuulaa, samanlainen ajatus. Kai se on liikkumisessa se paras asia. :)

Lupus kirjoitti...

Varmaan pääasiassa siksi, ettei ole tullut paljonkaan treenailtua. Pitäis olla se henkilökohtainen perseelle potkija.

Zepa kirjoitti...

On tärkeetä ettet hillu liikaa ja vääristä paikoista leikkauksen jälkeen! Mutta jotain aina voi tehdä, ehkä jopa pakko, koska podi on jo tottunut liikkumiseen. Vaikka sitten jännittää lihaksia ja päästää rennoiksi jos ei muuta :-D Josku fyssari varmaan osaa auttaa tässäkin ihan oikeasti.

Onnittelut uusista fiiliksistä podin suhteen!

Tiina kirjoitti...

Annikki, ehkä mä vielä joskus painoja nostellessakin koen saman tunteen. Nyt se on lähinnä, että tee nyt, jaksa nyt vielä vähän, älä nyt valita siinä (siis kroppa). ;) Vaikka siitä hommasta tykkäänkin.

Lupus, no siitä on kyllä huomattavaa apua. :)

Zepa, eiköhän lääkäri anna ohjeet ja sitten mulla on toi mun maksullinen mieheni. En jotenkin näe itseäni menemässä fyssarille nyt tässä kohtaa. Jonkun aikaa täytynee ottaa kuitenkin varovaisesti.
Kiitos. :)