25. kesäkuuta 2014

There ain't no cure for the summertime blues

Päivää. Vai pitäisikö sanoa iltaa? Kohta jo yötä. Mitäpä tänne kuuluu?

Itsellenihän kuuluu sellaista, että olen palannut työelämään ainakin hetkeksi. Muistatteko sen viime kesän kesäpojan? Niin. Sekin on palannut. Mmmmm...

No eikä kun. Kaikki on aivan hyvin. Vähän kyllä tekee heikkoa, kun se yhä näyttää niin hyvältä ja on vieläpä niin miellyttäväkin ja kiva. Lähettää hyviä viboja suuntaani, varmasti aivan tietoisesti. Ja kaiken lisäksi törmäillään paljon useammin kuin viime kesänä. Mutta toisaalta tämä kaikki on puhtaasti positiivista, koska minulla ei ole enää suuria odotuksia (lue: mitään odotuksia) tyypin suhteen. Vaikka ihana onkin, olen keskenänikin tullut siihen tulokseen, että olisimme ns. mismatch. (En tosin lupaisi pistää hanttiin, jos vastapuoli jotain yrittäisi, koska järki ja tunteet eivät viihdy meikäläisen kuupassa yhtä aikaa. Mutta enköhän voi luottaa siihen, ettei se yritä.)

Hauskalla tavalla olen myös huomannut tämän kuntoremonttini vaikuttaneen muutamaan miespuoliseen työkaveriini melko positiivisella tavalla. Lähinnä niihin nuorimpiin työkavereihin (tuolla firmassa nuorimmatkin ovat jo päälle kolmekymppisiä, kesäpoikia lukuunottamatta). Tyypithän ovat alkaneet suhtautua minuun yhtäkkiä suuremmalla lämmöllä. Voisin jopa sanoa niiden flirttailevan kanssani! Pitäisi kai varmaan loukkaantua, kun en pullukampana ole ollut kovin kiinnostava kohde, mutta en jaksa. Olen lähinnä imarreltu.

Mutta ei ketään potentiaalista sulhasta eikä mitään semmoista muutenkaan. Aion tänä kesänä keskittyä työntekoon ja jättää kaiken haihattelun. Ei vanha pää (tai sydän) enää kestä semmoista. No paitsi ehkä ihan vähän aion hymyillä kesäpojille.

9 kommenttia:

-a kirjoitti...

Mä astun nyt ehkä heikoille jäille, mutta voisin väittää ainakin osa siitä sun saamasta(kuvittelemasta) huomiosta johtuu siitä, että olet itse tyytyväisempi itseesi. Se näkyy aika usein myös ulos ja se jos jokin tekee ihmisestä kauniin. Toki norjempi varsi myös osuus monen miehen silmään, mutta väittäisin kuitenkin, että varsinkin tuttujen kesken sisäiset muutokset huomataan myös.

Tiina kirjoitti...

No nyt kun sanoit, niin saatatpa tuota olla hyvinkin oikeassa. Ja muutokseenhan se tietysti johtuu, koska en nyt väitä olevani yhäkään mikään tosi kuuma kissa. Jos joku näkisi minut nyt ensimmäistä kertaa elämässään, niin pitäisi minua varmasti ihan tavallisena talliaisena.

Yksi työkaverini tosin on pakosti täysin ulkonäkökeskeinen, koska olen häneen suhtautunut aika nuivasti aina, lähinnä hänen oman suhtautumisensa takia, ja yhtäkkiä tässä keväällä ja kesällä tyyppi on muuttanut omaa käytöstään ilman, että olen millään tasolla lähetellyt positiivisempia viboja siihen suuntaan. Siis en ollut inahdustakaan päästänyt, kun hänen reaktionsa oli silminnähtävissä. :D

Muiden kanssa se "sisäinen kauneus" varmaan puskeekin enemmän esiin. Olen tosin kyllä aina tykännyt itsestäni ihan silleen jees, etten nyt töissä ole seiniä pitkin ryöminyt ja pyydellyt anteeksi olemassaoloani.

No, oli miten oli, mutta ihan kivaa kuitenkin. Mieshuomio aina imartelee. ;)

Anonyymi kirjoitti...

Kyllä se ulkonäkö ihan oikeasti vaikuttaa. Olet varmaan huomannut itsekin, että paremman näköiset miehet jostain syystä kiinnostavat keskimäärin enemmän.

Tiina kirjoitti...

Vaikuttaahan se toki. Yst.terv. nimim. Just kirjoitin tuohon, että "kun se yhä näyttää niin hyvältä". Mulla tosin se sisäinen kauneus vaikuttaa tosi paljon siihen miten hyvältä ulkoisestikin näyttää, ja tämä on tosi, vaikka aina sanotaankin, että sisäinen kauneus on rumien keksintö.
Toki jos joku tuttu vaihtaa vaikkapa tyyliä, niin sen hetkellisesti huomaa, että kylläpä se näyttää paremmalta kuin ennen (tai sitten ei), mutta tottuuhan silmä sitten aika nopeasti.

Tiina kirjoitti...

*sisäinen kauneus vaikuttaa siis siihen miten hyvännäköisenä jotain toista pidän, en itseäni...

Lupus kirjoitti...

No määkin sanon si jotain.

Kyllähän ne varmasti molemmat vaikuttaa siihen, miten toiset reagoi. Siis se ulkonäkö, mutta myös mahdollisesti muuttunut henkinen habitus. Eikä välttämättä tarvitse lähetellä miten kahdenvälisiä viboja, vaan sitä ihminen lähettää itsestään signaalia kaikkialle ympärilleen, josta sen voi kuka tahansa bongata ja kiinnostua. Siis sellainenkin, jonka olemassaolosta ei itse edes olisi tietoinen.

Puhuit kyllä nyt selvästi itsesi pussiin kesäpojan suhteen. Ehdottaisinkin, että käyt ohimennen puraisemassa häntä. Eikä mitään näykkäisyä, vaan niin, että tuntuu. Takaan, että hän huomaa sinut, ja siitä se asiain tila sitten selviää. Jos homma ei mene putkeen, voi aina verhoutua ajankohtaiseen jalkapallohuumoriin. =)

Anonyymi kirjoitti...

Taas tää kesäpoikaveivaaminen alkaa... no mikäs siinä. Fantastista seurattavaa tämä on, vaikka lopputulos tiedetään.


Ei saa purra. Siitä tulee penalttia.

Obs! Uusi uhkea elämä vaatii myös, että pullasorsa poistetaan profiilista.

Tiina kirjoitti...

Lupus, enpäs ole puhunut pussiin. Ongelma ei tosiaankaan ole, ettei se huomaisi minua, koska kyllä huomaa, mutta mä yritän vähän vaimentaa tätä olemassaoloani ennemminkin.
Note to self: katso edes sen verran jalkapalloa, että tajuat mitä tekemistä puremisella on sen kanssa...

Anonyymi, no vitut alkaa. Luetun ymmärtäminen, hoi. Ja totta kai lopputulos tiedetään, kun se käsiteltiin jo viime elokuussa.

Lupus kirjoitti...

No ei sitte. =)

Suarez puri kanssapelaajaa olkapäästä pelitilanteessa. Kaatui sen jälkeen maahan pitelemään hampaitaan. Taisi olla kova pala purtavaksi. Duudsonit ehätti jo tekemään aiheesta omat säätönsä, ja jos jonkinlaista kuvaa on ollut liikkeellä sossiaalisessa mediassa. Nyt tiedät, eikä tarvii ees kattoa jalkapalloa. =D