16. heinäkuuta 2012

Everyone's unhappy and nobody's winning

Minulla on työkaverinani papupata. Puheen purpatus alkaa siitä hetkestä, kun hän aamulla tähän työhuoneeseen astuu (tai todennäköisesti jo aikaisemmin, mutta en ole kuulemassa) ja päättyy (minun osaltani) siihen, kun kello rapsahtaa sen verran, että voin kirmata täältä vapauteen. Työkaveri on oikein kiva, mutta minä en ollenkaan ole aamuihminen enkä jaksa ennen toista kahvikupillista kuunnella yhtään jonkun kummin kaiman viimeisimpiä edesottamuksia. Yritän kuitenkin olla sivistyneesti enkä osoita pääni ulkopuolelle sitä, kuinka hermoni kiristyvät joka ainoasta äänestä, joka sieltä suusta ulos pulpahtaa, ja kuinka kiristelen hampaitani vitutuskäyrän noustessa.

Vähempipuheisena ihmisenä on toisinaan vaikea ymmärtää, miten joku voi keksiä jutun juurta niin jatkuvalla syötöllä. Mielestäni suurin osa työkaverinkin puheesta on ihan täysin tyhjää puhetta, jota tuotetaan ihan vaan äänentuottamisen ilosta. Jos hän ei kerro jonkun satunnaisen henkilön toimista, hän selostaa ääneen jokaisen työtehtävänsä. Ja jos työkaveri ei puhu minulle, hän puhuu joko itsekseen tai soittaa puhelimella äidilleen, tyttärelleen, siskolleen... Argh! Tarvitsisin totisesti oman yksityisen työhuoneen, jossa saisin olla hiljaisuudessa juuri silloin kuin itse haluan. Varsinkin maanantaiaamuisin.

Rupesin tässä muutenkin miettimään tätä työnteon mielekkyyttä (taas vaihteeksi). Olen työpäivien jälkeen aina niin väsynyt, että en jaksa mitään eikä huvita kuin maata sohvalla ja tuijottaa television tai läppärin ruutua. Tai molempia yhtä aikaa. Kun en käy töissä, jaksan käydä kevyesti salilla kolme kertaa viikossa ja jumppia siihen päälle. Työviikkoina saldo näyttää aika pitkälle 0-1 salikäyntiä/viikko ja hyvällä säkällä 1-2 jumppaa ja/tai bodypumpia. Vaikka tiedän, että se piristäisi, niin ei vaan jaksa. Pyykit on pesemättä, tiskivuori kasvaa, villakoirat irvailevat, mutta viikonloppua — sitä ainoata vapaata hetkeä elämässä — ei todellakaan huvita sitten tuhlata siivoamiseen. Jos elämä olisi pelkästään tätä, viisi viikkoa palkallista lomaa vuodessa ja muuten istumista konttorissa klo 8-16, niin pelkkä ajatuskin ahdistaa. En varmaan enää ikinä jaksaisi tehdä yhtään mitään. Jotenkin sitä väkisin tulee mieleen, että olisi mielekkäämpiäkin tapoja kuluttaa tämä ainoa elämä. (Itsehän olen toki elellyt siivellä, viettänyt runsaasti vapaa-aikaa ja nauttinut elämästäni, ainakin teoriassa, mutta jossain vaiheessa aika pian sen täytyy loppua. Ahdistaa jo valmiiksi.)

Katselin viikonloppuna digiboksilta jotain aiemmin tullutta dokumenttia balilaisista rantapojista (niistä, joita länsimaiset naiset elättävät "rakkautta" vastaan). En voinut välttää ajatusta siitä, että vaikka ne tyypit (siis balilaiset ylipäänsä) ovat aika paljon köyhempiä kuin me täällä, niin ne ovat myös moninkertaisesti onnellisempia. Ei tässä länsimaisessa oravanpyörässä ole oikeasti mitään järkeä.

Ps. Kuvassa on tuollainen mini-zen-puutarha, jollaista olen itselleni kaivannut jo useampia vuosia. Vielä en ole missään kaupassa törmännyt sellaiseen enkä ulkomailta ole viitsinyt lähteä tilailemaan. 

14 kommenttia:

Nollavaimo kirjoitti...

Uh, sä inhoaisit mua ihan sata lasissa tän tekstin perusteella. :D

Noita puutarhoita on ainakin Hgin Kampin Kellopeli -kaupassa, josta löytyy kyllä vaikka mitä muutakin... tavaraa.

Tiina kirjoitti...

En kai nyt sentään, mutta ehkä hetkittäin tarvitsisin korvatulppia. ;)

Kiitos vinkistä! Kampissa tulee käytyä toisinaan, mutta Kellopelissä en ole käynytkään. Sinne siis ensi kerralla!

Pauliinalotta kirjoitti...

Ymmärrän tuskasi, siksi, että itse kaipaan vuosi vuodelta enemmän sitä, että ihmiset pitäisivät - erityisesti aamuisin - päänsä kiinni ja myös siksi, että olen (nuorempana) ollut uskoakseni suht rasittava kalattaja. En tosin puhunut taukoamatta, mutta paljon ja ääneni on kuuluva, joten ei se varmaan aina kivaa ollut työkavereille.


Pitkän kokemukseni ansiosta voinkin kertoa, että suoraan saatanasta ovat a) avokonttorit, joiden sermit "suojaavat häiritseviltä ääniltä ja luovat yksityisyyttä" b) taukoamatta puhuvat ihmiset, siis kertomasi kaltainen työkaverisi, puhuu ja puhuu ja aina vaan PUHUU. Lisäksi näillä puhunkaikenaikaa-tyypeillä voi olla bonuksena lisäominaisuus eli puhuvat ties kenestä aina etunimellä, aivan kuin sitä tietäisi onko joku Pertti tai Susanna puhujan puoliso, sisarus, muu sukulainen, ystävä, jonkun lapsi, ihankukavaan. Tuo tapa puhua muille vieraille ihmisistä siten, kuin kaikki tietäisivät kenestä puhutaan, on NIIN ärsyttävä. Tokihan sitä oppii tuntemaan nimeltä työkavereiden joitain perheenjäseniä tms, mutta että oletuksena on, että isomman työpaikan ruokalan pöydässä kaikki tietävät, kuka on se "meidän Hanna", grr...

Ikä ja kokemus joskus auttavat huomaamaan asioita itsessä(kin) ja voinkin todeta, että sitäpä voikin muuttua. Kummallista on ollut se, että kun en enää halunnut/halua olla porukan hauska ja pelle tai muuten aina äänessä, niin se koettiin jopa negatiivisesti, tyyliin, että mikä sulla on. Eli aina muutos parempaan itselle ei olekaan kaikkien mielestä kiva muutos. Jännä oli tuo huomata, kun en edes ajatellut, että sillä olisi muille väliä. Olen siis niitä introverttejä, jotka jo nuorena omaksuvat tietyn sosiaalisen roolin ja vanhempana ei sitten koe sitä enää tarpeelliseksi tai kivaksi tai itselleen sopivaksi. Tämä nyt vähän eksyi postauksesi aiheesta.

Mikäli sulla on jokin taito, jolla voit elättää itsesi ilman säännöllistä työaikaa, niin mieti, saisitko sillä itsellesi riittävän tulon, jolla voit elää. Työrutiini ei vaan ole kaikkien juttu eikä varsinkaan toimistoaika. Kerran täällä vaan eletään eli mahdollisesti pienet tulot oman työajan (jonkunlainen yrittäjä kaiketi) mukaan voi hyvinkin kompensoida sitä, että olisi enemmän rahaa, mutta ajankäyttö ei omassa valinnassa. Omaa jaksamistaan kannatta oikesti vaalia. :)

Zepa kirjoitti...

Nyyh. Joo, tiedän. Mulla oli aiemmin huonekaverina papupata. Oli se aika kauheeta, mutta yritin olla reagoimatta. Lisäksi sen ukko soitteli varmaan kerran tunnissa. Jos se ei vastannut kännykkään, heti perään soi pöytäpuhelin (kun tää oli ehkä vaikka vessassa ilman kännyä). Ja uudestaan ja uudestaan. Lopulta pyysin ja sain oman huoneen. Mikään ei mennyt rikki - sitten me oltiin vaan vierekkäisissä huoneissa.

Seuraavasta huonekaverista olen kasvattanut oikein hyvän ihmisen. Se oli ennen papupata - kun meidän kaverina oli siinä kolmas, joka vastaili padan juttuihin ja kommentoi. Mä olin hiljaa. Täysi pulina kunnes kolmas sai tappiinsa ja halusi oman huoneen. (Mitäs alkoi vastailla? Oma vika.) Nyt kun istun ent. papupadan kanssa samassa, meillä on ihan hiljaista työrepliikkejä lukuunottamatta. En ole innostanut sitä puhumaan, en kommetoi enkä juurikaan vastaile mihinkään kuin työjuttuihin.

(Ja silti: me ollaan kavereita. kävin tään luona äsken Porvoossa :-)

Elegia kirjoitti...

Tollanen miniZen-puutarha voisi olla kiva. Sitä voisi sisustaa aina, kun tulee sisustusvimma (eikä se kuole). :D

Minä olen useimmiten aamuihminen ja "käynnistyn" muutamassa minuutissa, jos saan heti kahvia. Koska kotona sai kahvia, niin olin työpaikalla (silloin kun olin vielä töissä) pirteä kuin peipponen heti aamusta.

Mutta en silti välttämättä jaksanut puhua, mutta jos joku teki aloitteen, niin olin kyllä yleensä kybällä mukana. Sellaista jatkuvaa lätinää, niin kuin nähtävästi tuo sinun kolleegasi harjoittaa, en kyllä kestäisi. Voisi tulla aivoverenvuoto aika nopsaan :D

kasista neljään ei ollut minun juttu - ei vaikka olisi kuinka saanut "liukua". Minäkään en jaksanut koskaan töiden jälkeen tehdä mitään. Joskus harvoin saatoin käydä parilla kotimatkanvarrella, mutta siinäpä se.

Anonyymi kirjoitti...

En ole enää päivätöissä toimistossa, mutta kyllä nykyiseenkin leipäpuuhuni on jo ehtinyt kiivetä tuollainen kuvaamasi kaltainen mölyapina. Mitä hiljempaa olen, sitä äänekkäämpi hän. Pakkomielteinen, vauhko pohjavire, aivan kuin hän pelkäisi, että lakkaa olemasta, jos äänifeedback omasta äänestä omassa korvassa loppuu. Hän pitää muutakin ääntä kuin puhetta. Ähisee tärkeänä jotain vastuullista tehtävää suorittaessaan, aivastaa teatraalisesti huutaen, mässyttää safkansa suu auki. Kun olen huomauttanut, hän on naama punaisena huutanut vastaan olevansa Itä-Suomesta, missä ilo ja suru koetaan ja sana sanotaan niin kuin se on. Käsittääkseni hän on nippa nappa Jyväskylän seudulta. Vaikka olisi Käläkkälästä tai Jankkaalta, niin ääni on saatana SIETÄMÄTÖN.

Mutta Tiina. Mitä tulin tänne varsinaisesti kertomaan, niin kuulin juuri, etä Räjäyttäjät soittaa perjantaina siellä sun kaupungissa. Tehis ei ehtinyt niin pitkälle Hurriganesin suuntaan kuin aikoi, mutta Räjäyttäjät on siellä jo. Et kadu, jos menet.

"Anonyymi papupatojen vihaaja"

Tiina kirjoitti...

Pauliinalotta, tiiän noi etunimellä puhujatyypit. Joskus on suhteellisen vaikea seurata joidenkin työkavereiden kertomuksia, kun pitäisi tietää kuka on Mallu tai Petteri. Ihan noin niin kuin esimerkkeinä. Yleensä en jaksa vaivautua kysymään.
Mä olen kyllä yrittänyt kovasti pohtia, miten sitä pystyisi elättämään itsensä freelancerina tai vaikka yrittäjänä, mutta ei oikein ole mitään sellaista putkahtanut mieleen. Ehkä jotain tulee vastaan vielä jonain päivänä... Etätyöt on tietysti yksi mahdollisuus, joka voisi sopia omalle alalleni.
Henkinen kasvu on kyllä aina hieno asia. Kivempi olla sellainen, kuin itsestä tuntuu oikealta, vaikka muut haluaisivatkin sinun pysyvän tietyssä roolissa. :)

Zepa, mäkin olen kyllä huomannut, että tuohon auttaa se, jos lakkaan reagoimasta eli vastailemasta. Silloin yleensä tulee vähän hiljaisempaa, tosin se töiden ääneen tekeminen silti kyllä jatkuu.
Tässä tapauksessa on vähän mahdoton hommata omaa työhuonetta, se hankaloittaisikin työntekoa jonkin verran. Sitä paitsi todennäköisesti minut istutettaisiin avokonttoriin, jos alkaisin jupista omasta "huoneesta". :D
En usko, että pystyn tästä tapauksesta kasvattamaan enää yhtään mitään. Sen mielestä on omituista sekin, kun ihmiset "mököttävät" aamuisin bussissa eivätkä puhu. No hitto vie, mä ainakin haluan kuunnella musiikkia hiljaa itsekseni enkä bondata vieraiden kanssa. :D

Elegia, joo, siis se sellainen tyhjänpäiväinen lätinä on juuri se, joka eniten ärsyttää. Ja sitten jos ei muuten ole mitään sanottavaa enää, niin täytyy pitää sellaisia täyteääniä, kuten "hohhoijaa", "joo-o", "jaahas" yms. Ihan kuin hiljaisuus olisi jotenkin vaarallista.
Mä olen joskus tehnyt iltavuoroa ja ollut moninverroin pirteämpi kuin 8-16 töitä tehdessäni. Iltavuorossa on tietysti se huono puoli, että jos nukkuu pitkään, niin ennen töitä ja töiden jälkeen ei ehdi tehdä mitään, mutta silti, se väsymys ei ole ollenkaan niin ylitsepääsemätöntä kuin aamulla puoli seiskalta väkisin herätessä.

Anonyymi papupatojen vihaaja, huh, mun työkaverinihan kuulostaa melkein täydelliseltä työkaverilta tuohon sun verrattuna! :D Olen kyllä ihan samaa ajatellut, että hän pelkää lakkaavansa olemasta olemassa, jos ei jatkuvasti pidä jotain ääntä.
Mutta että Räjäyttäjät. Tsekkasin bändin Facebookista ja menisin kyllä ehdottomasti paikalle, mutta valitettavasti olen lähdössä perjantaina pois paikkakunnalta! :/ Noin kovin suositusten jälkeen ei voi kuin olla kiinnostunut. Toivotaan, että ne olisivat uudestaan jossain lähimaastossa joskus lähiaikoina!

Anonyymi kirjoitti...

Zen-puutarhaa paremmin mielentyyneyttä edistää ainakin pidemmällä tähtäimellä nyrkkeilysäkki, johon saa vaihdettua senhetkisen mielipahan naamakuvan.
Sitä kun alkaa toisen puhuessa takoa niin viesti mennee perille.

Tiina kirjoitti...

No ei tässä nyt sentään mielipahaa ole tietääkseni kellään eikä tarvetta takoa työkaverin naamaa. Siihen keksisin tilalle jonkun ihan toisen naamataulun. Kyllä se zen-puutarha on tilanteeseen sopivampi.

Kirsikka kirjoitti...

Poimin tuolta ensimmäiseltä anonyymiltä tämän: "Kun olen huomauttanut, hän on naama punaisena huutanut vastaan olevansa Itä-Suomesta, missä ilo ja suru koetaan ja sana sanotaan niin kuin se on."

Voi elämän kevät. Minä olen (ihan oikeasti) Itä-Suomesta, mutta kykenen kokemaan ilon ja surun ihan ilman että möykkään siitä koko maailmalle. Minä tavallaan pidän ihmisistä jotka puhuvat kovalla äänellä, mutta jos se yhdistyy jatkuvaan kälätykseen, en ehkä kestäisi. Tai sitä jatkuvaa kälätystä muutenkaan. Eli sympatiani Tiina sulle.

Zepa kirjoitti...

Anonyymi & Kirsikka, meillä on kans Itä-Suomesta yksi joka ei ole vars papupata mutta kun avaa suunsa, kaikki tulee ulos huudon volumella. Siis myös tavalliset keskustelut huudetaan ja puhutaam pääll. Perustelu tälle on itäsuomalaisuus.

Katos kehveliä, olen mäkin Itä-Suomesta mutta osaan puhua kuin ihmiset enkä puhu koko aikaa...

Tiina kirjoitti...

Joo, siis kovaäänisyys ei liity tähän ongelmaani onneksi. Vaikka työkaverin sukujuuret onkin Itä-Suomesta, niin varmaankin syntyperäinen tamperelaisuus on hiljentänyt sen huudon ihan normaalivolyymille. (Stereotypiat!) ;D

Birk kirjoitti...

Huippu blogi sulla! Luulin, että olen ainoa, jota ahdistaa jatkuva pölpöttäminen. Itselläkin työkaveri, joka puhuu koko ajan kovaan ääneen. Olen työpäivän jälkeen aina ihan uuvuksissa! :D

Kärsin usein ns. hössötysmyrkytyksestä (tai ihmismyrkytyksestä), jos on pitänyt koko päivän olla jonkun seurassa, joka puhuu ihankokoajan ja vielä siten, että ei kuuntele kuin omaa ääntään.

Tiina kirjoitti...

Kiitos Birk! :)

Mä olen joskus työpäivän jälkeen niin hermona, että täytyy vetäytyä ihan täyteen hiljaisuuteen saadakseni korvieni välin taas koottua. Olen jotenkin ääniherkkä jopa noiden erityispölpötyspäivien jälkeen.

Ihmis(tai hössötys)myrkytys on hyvä termi. :D