7. heinäkuuta 2012

I'm punch drunk and I need to find a way back home

Kauas on tultu niistä ajoista, kun aloitin bloggaamisen. Aluksi yritin olla jopa mainitsematta paikkakuntaa missä asun, mutta nykyisin olen ihan avoimesti tamperelainen (ja ylpeä siitä). Olen myös ottanut kuvia kotikulmistani, jotka ovat jossain päin Kyttälää, ja laittanut niitä blogiin. Onneksi näillä kulmilla asuu muutama muukin ihminen, joten en aivan suoraan ole tunnistettavissa sen perusteella. Olen myös laittanut välillä "päivänasu" (luetaan päivä_nasu) -tyyppisiä postauksia, joiden perusteella minut olisi ehkä helpompi tunnistaa, jos joku muukin ei ostaisi vaatteitaan Indiskasta.

Aluksi tein vakaan päätöksen, että en halua tavata livenä ketään bloggaajaa. Haluan säilyttää ihmisillä mielikuvan kauniista, viehättävästä ja älykkäästä (?) bloggajaaminusta. Siitäkin on tullut lipsuttua rankalla kädellä. Aivan ensimmäinen bloggaaja, kenet tapasin, oli Annikki. Ensin mietin jonkinlaista huonoa tekosyytä, miksen pystyisi tapaamaan, mutta sitten oli sellaisia elämäntilanteita ja kaikkea, että en raaskinut kieltäytyä. Ja siitä on seurannut pelkästään hyvää. Ihana ystävä ja myöskin nykyinen kotini. Kun sen pään sitten sai auki, niin on tullut tavattua monia bloggaajia.

*alku on kirjoitettu aamupäivällä selvinpäin, loppu onkin sitten ihan ehtaa kännipostausta*

Tein tänään taas jotain uutta ensimmäisen kerran elämässäni ja kävin pienimuotoisessa blogimiitissä, jossa oli myös tyyppejä, joita en laske lähipiiri 2.0:kseni eli parhaiksi blogikavereikseni. Tapasin siis Oharin, Zepan, Kriisin ja Birdyn (kaksi ekaa niitä parhaita blogikavereita, kaksi jälkimmäistä vieraampia). Syötiin hyvin ja juotiin erityisen hyvin eikä surina päässäni ole vielä lakannut. Siis istupa itse seitsemän tuntia ravintolapöydän ääressä ehtymätön skumppalasi edessä ja yritä sen jälkeen olla selvinpäin. Eipä taida onnistua.

Tapaaminen oli oikein kiva, tosin harmitan itse itseäni, kun en osaa antaa toisille itsestäni riittävästi. Siis kun porukan puheliaimmat ovat ne, joita en varsinaisesti tunne, niin jättäydyn jonkinlaiseen statistin rooliin. Tuntuu, että muut keskustelivat älykkäitä ja syvällisiä (tai hetkittäin vähemmän älykkäitä) ja minä vain istuin ja hymyilin ja nyökyttelin. Siis viihdyin kyllä, mutta tuskin jätin itsestäni kovin syvää kosketuspintaa niille, jotka eivät minua entuudestaan tunteneet. Introverttiuteni on sitä luokkaa, että jos on useampi ihminen, joista käytännössä vain yksi on ollut minut kiinnostunut tapaamaan (koska muut eivät tunne ja Oharia ei lasketa, kun tapaillaan muutenkin), niin en vaan osaa tuoda itseäni tykö niille muille. Mutta se on oma vikani, ei niiden muiden, jotka ovat oikeasti ihan kivoja ihmisiä.

Koko lapsuuteni ja nuoruuteni trauma oli se, kun olin niin ujo, että istuin isommassa porukassa (= useampi kuin kaksi ihmistä) hiljaa ja vähänkään vieraammille en saanut sanaa suustani. Nykyisin en yleensä ole enää sellainen ja siksi ahdistun, kun huomaan taantuvani siihen tilaan joissain tilanteissa. Tämä varmaankin aiheuttaa sitten sen, että tulen aivan liian tietoiseksi itsestäni eikä se varsinaisesti auta rentoutumaan.

Ja nyt kun olen tällaisessa itsesensuurittomassa tilassa (= skumpissa), niin pistän julkaisten tämän kirjoituksen enkä jää viilaamaan. Häpeän sitten huomenna. Hei hei.

*publish*

10 kommenttia:

Kimmeli kirjoitti...

Hienosti meni, siis bloggaus :)
Minä en voisi kuvitellakaan mitään kimppatapaamista. Huolimatta siitä, että olen avoin ja sosiaalinen, en osaa porukassa puhua juuri mitään! Yleensä kaikki muut puhuu ja minä kuuntelen...

Artio kirjoitti...

Tuo on nyt ihan scheissea, että pistät jotenkin henkilökohtaiseksi viaksi sen, että isommassa joukossa ei juttu kulje.
a) Introverttiys ei ole vika, se on ominaisuus jossa on hyvät ja huonot puolensa, kuten ekstroverttiydessäkin.
b) Introvertti voi oppia ottamaan sosiaalisen roolin, tai se voi tulla hyvin luonnostaankin, jota sitten vetää isommassa porukassa. Introverttiys ei ole siis sama kuin ujous. Siltikin sosiaalinen elämä syö introvertin voimia, ei lataa - ei vaikka olisi kuinka hauskaa. Se on sellainen psykologinen akunnapa juttu, tai magneetin navat, tai oma napa, mene tiedä.
c) Vaikka introvertin itsetunto olisi kuinka hyvä tahansa, ei ryhmässä kommunikointi välttämättä käy luontevasti. Sitten pitää vain oppia järjestämään kuppikuntia ja kahdenkeskisiä pikkuistuntoja ryhhmäsession lomassa.

Siis en nyt ole väheksymässä lapsuuden traumoja ja tunneasioita, mutta pisti niin vihaksi, kun introverttejä pitää ymmärtää. (Eihän huomaa, että otan henkilökohtaisesti ja sitten vielä puolustan sinua sinulta?) Laitapa ekstrovertti viettämään viikko pari hyvien kirjojen, musiikin, netin ja muun sellaisen viihdykkeen kanssa omaan kotiin neljän seinän sisään. Hulluksi tulee - mutta ymmärtääkö maailma? Kyllä ymmärtää, paljon paremmin kuin sitä, että joku tekisi sen vapaaehtoisesti omaa henkistä terveyttään parantaakseen.

Että maailmassa on epäkohta, ja nyt kun olen avautunut minäkin, näytätkö nurkan, minne voimme yhdessä erikseen mennä häpeämään?

Tiina kirjoitti...

Kimmeli, kiitos, mä skarppasin, ettei tule kirjoitusvirheitä. ;D Syön sipsejä ja juon limpparia, niin alkaa surina lakata pikkuhiljaa.
Kiva kuulla, että meitä on muitakin, sosiaalisuudesta huolimatta.

Artio, hyvä palautus. Mä olen sekä introvertti että ujo, joten en oikein osaa erottaa niitä aina toisistaan. Siis nykyisin en ole enää läheskään niin ujo kuin joskus nuorempana, mutta joskus se vaan ottaa uhrinsa.
Mutta siis, tykkään kyllä olla kivojen ihmisten seurassa, vaikka tykkään olla yksinkin (niinhän me kaikki), mutta sitä vaan oman historiansa perusteella ottaa ihan valtavat paineet siitä, että osaisi jutella suvereenisti ja olla hauska ja fiksu ja blaa blaa. Siis nimenomaan porukassa, kahdenkesken saatan olla se puheliaampikin osapuoli sopivan tilanteen tullen. Mutta jos joukossa on dominoivampia naaraita (heh heh), niin jättäydyn auttamatta sivuun. Tämmöstä tää on. Eihän mun tätä tarvitsisi selittää kuin itselleni ja vähän ehkä Zepalle. :)

Yhdellä ystävälläni oli aikoinaan treffit tyypin kanssa, joka ei koko treffien aikana puhunut suurinpiirtein mitään, mutta sitten heti treffien jälkeen laittoi sähköpostiviestin, miten mukavaa oli ollut ja nauttinut seurasta jne. Mä en haluaisi olla se tyyppi. :D

Zepa kirjoitti...

Hei mäkin oon introvertti! Ei se oo vamma, se on ominaisuus :-D Jos huomasit, mäkin istuin viimoset kaksi tuntia aika hiljaa. Ja oli mahtavaa!!! Oli kiva tavata kaikki ihmiset!

Täysi skumppalasi on myös hieno juttu.

Elegia kirjoitti...

Jee, ehta kännipostaus eikä tässä ole edes mitään hävettävää! Ensi kerralla juot enemmän ;D ;D

Täällä myös introvertti ja olin myös todella ujo ennen. Nykyäänkin olen vähän, mutta en paljon. En ole se suulain tyyppi, mutten varmaan hiljaisinkaan. Tiedän myös tunteen, kun joukossa on suulaampia ihmisiä (tämä siis ei ole mikään kritiikki, vaan fakta: kaikki me olemme erilaisia), niin silloin jättäydyn helposti itsekin "varjoon". En oikein pidä siitä piirteestä itsessäni, mutta enpä osaa sille oikein mitään tehdäkään.

Tiina kirjoitti...

Zepa, oli kyl kiva! :)
Oli kyllä ovela keksintö sellainen skumppalasi, joka täyttyi välittömästi uudestaan, kun se pääsi vähänkin tyhjenemään.

Elegia, sepä se, ettei siitä piirteestään oikein itse tykkää, mikä varmaan johtunee siitä, että tässä yhteiskunnassamme ekstroverttius on aina jotenkin tavoiteltavaa ja introverttius huono juttu.
Täytyy varmaan skarpata näiden kännipostausten suhteen, että ensi kerralla sen edes huomaa olevan kännipostaus. ;D

Ohari kirjoitti...

Olkaa ujoja, olkaa introvertteja, mutta sen sanon, että ei tartte olla kumpaakaan, ja silti voi jäädä tuossa ja monessa muussakin seurassa sanattomaksi ihan vaan siitä syystä, että universumiin ei mahdu loputtomiin päällekkäistä puhetta. Väliäkö hällä, jos kaikki viihtyvät :-) Mulla oli tosi kiva iltapäivä-ilta, ja tulin kotsaan tyytyväisenä. Ehanaa jos muut kokivat samoin <3

Tiina kirjoitti...

Varo, kohta alat postaamaan kuvia itsestäsi. ;)

Lupus kirjoitti...

Heh! Se treffitarinan henkilö voisin hyvin olla minä. Mä oon huono olemaan kahdenkesken, kun en koskaan keksi mitään sanottavaa. Siks oon parhaimmillani ryhmässä, jossa muut hoitaa keksimisen, jolloin otan kyllä osaa keskusteluun aktiivisestikin. Ite en ole kyllä vielä ollut miiteissä, mutta blogitutuista on tullut facebook kavereita, mikä on ollut mukavaa. Olen aiemminkin todennut olevani passiivisesti sosiaalinen, eikä tässä muuten mitään vikaa ole, mutta pienessä porukassa on joskus vähän vaivaannuttavaa.

Mitä tulee kännipostaukseen, niin kaikki postaukset kannattaisi tehdä kännin kaltaisessa tilassa. Tulisi sanottua enemmän.

Kirsi Lindh-Mansikka kirjoitti...

En tiedä huomasitko, mutta siellä oli suuna päänä yksi maailman ujoimmista ja introimmista ihmisistä. :)

Se miksi niin käy on se, kun ei stressaa että ois pakko sanoa jotain. Ja kun ei stressaa (koska oli se etu, että valtaosa porukasta on niin tuttua ja hyväksyy että toiset on sellasia kuin on) niin yhtäkkiä ujointrollakin on jotain sanottavaa.

Kyl se siitä. :D