generated by sloganizer.net

16. syyskuuta 2013

If you don't eat yer meat, you can't have any pudding!

Ääh. Nyt on ongelma enkä tiedä mikä olisi oikea tapa toimia.

Olen lupautunut menemään paikalle yhteen juttuun, jonne 99 %:n todennäköisyydellä on tulossa myös tuo "kesäpoikani". Niin. Pari viikkoa sitten olin voimieni tunnossa ja fiiliksellä, että totta kai lähden mukaan, mutta nyt... en enää tiedä.

Tavallaan olisi hurjan ihana nähdä sitä yhtä ja niitä muitakin, mutta tavallaan... Olen nyt kuitenkin ehkä päässyt niin sanotusti ylitse siitä koko sotkusta, joten pelottaa aika tavalla miten kovaa se todellisuus sitten taas iskee, kun (tai jos) jälleen nähdään. Vielä enemmän pelottaa se, miten vastapuoli suhtautuu minuun, koska sen viimeisen päivän jälkeen ei taatusti olla enää niin kuin aiemmin. En vaan tiedä onko se hyvä vai huono asia. Parhaassa tapauksessa olisi ihan huippua, pahimmassa aivan itkettävän surullista. Jos se ei enää puhuessaan katsokaan minua silmiin eikä hymyile? Jos se vaikka ei ole näkevinäänkään?

Tilaisuus on sen luonteinen, että se kestää muutaman tunnin eikä sieltä taatusti pääse pois kesken kaiken vaikka kuinka ahdistaisi. Viime viikonloppuna olin jo aivan varma siitä, että perun osallistumiseni, koska en vaan voi tehdä sitä itselleni. Nyt taas epäröin. Entä jos siellä olisikin kivaa? Kumpi harmittaa enemmän, kököttää yksin kotona kun jossain muualla joillain toisilla on luultavasti kivaa, vai mennä ja mahdollisesti katua sitä sitten jälkeenpäin (tai välittömästi)? Onko parempi repäistä se laastari irti rivakalla otteella ja katsoa mitä tapahtuu, vai pysytellä täällä pehmoisessa pumpulissa?

Tosiasiahan on se, että se tyyppi on suurin syy, miksi haluaisin mennä paikalle. Samaan aikaan se on myös suurin syy miksi en halua mennä paikalle. Jos minulle ei olisi kukaan sanonut, että hän on tulossa, tuskin olisin itsekään edes harkinnut meneväni. Mutta nyt kun kerta harkitsin ja lupauduin, niin onko sitten reilua joutua perumaan hänen takiaan? Aiemmin pohdin jopa kysyväni tyypiltä itseltään onko ok jos tulen, mutta ystävän mukaan siitä saisi enemmän hulluuspisteitä kuin vain paikalle menemisestä. Sitä paitsi tietäisin jo valmiiksi vastauksen olevan, että totta kai tulet, herrasmies kun on. Mutta ahdistuuko se siitä? Ahdistunko minä siitä? Ahdistummeko yhdessä?!?

Mitään toiveita en enää elättele, oikeasti. Itse asiassa olen kai jollain tavalla nähnyt jutun mahdottomuuden saatuani etäisyyttä siihen. Olen antanut tyypin olla aivan rauhassa sen jälkeen kun hyvästelimme. En enää käy joka päivä tarkistamassa Facebookista onko hän yhä single (on). En katsele hänen kuvaansa edes joka toinen päivä. Ja silloin kun katselen, ei se sykähdytä enää samalla tavalla kuin kolme viikkoa sitten. En halua tyypin kuvittelevan, että tulen paikalle ainoastaan hänen takiaan (vaikka se saattaakin olla iso osa totuutta). Haluaisin vaan, että meillä olisi kivaa samassa porukassa ja huomaisin, etten kuollutkaan siihen, ja hän huomaisi, etten olekaan täysi friikki, mutta pelkään, että kaikki menee päin mäntyä alusta asti. Se viimeinen päivä oli kuitenkin pakkeineen kaikkineen aika täydellinen, jos minun nyt kerta oli pakko pakit pyytää ja saada. Kannattaako ottaa riski, että kaunis muisto joko vain vahvistuu tai sitten menee täysin pilalle?

Voi hyvät ihmiset, voisiko joku kertoa minulle mitä teen? Mitä minä teen?!

16 kommenttia:

Nollavaimo kirjoitti...

Eihän tähän ole kuin yksi vastaus: Mukaan Vaan Ja Täysillä ! :)

Tiina kirjoitti...

Meinaatko? Mä olin ihan varma, että se ainoa vastaus on se, etten hankkiudu mihinkään hankaluuksiin. :D

Kielikepponen kirjoitti...

Ei. Kannattaako veistä, ruostunutta veistä kiertää haavassa? Tarvii vaan lisää laastaria.

Nollavaimo kirjoitti...

Tietysti menet ! Mitään ei kadu enempää kuin tekemättä jättämiään asioita. :)

Rillo kirjoitti...

Ehdottomasti menet, pidät hauskaa ja samalla osoitat sille tyypille mitä se oikein menettää!

Ana kirjoitti...

Sulla on miljoonia tilaisuuksia pitää varmasti hauskaa, joten miksi tunkea sinne, missä voi ehkä ollla hauskaa, mutta voi tulla myös byhyy? Ihmisten masokismi on jännä vehjes.

Vastaavassa tilnateessa hommaisin parempaa tekemistä.

Kielikepponen kirjoitti...

"Vastaavassa tilnateessa hommaisin parempaa tekemistä."

Ton vois kirjoittaa "tiinateessa"

heh-heh, olimpa nerokas sekä hauska.

Tiina kirjoitti...

Joo. Musta tuntuu, että se järjen sana täällä on nyt tullut Kielikepposelta ja Zepalta. Ja jos musta tuntuu tältä, niin silloin se varmaan tarkoittaa sitä, että mä en oikeasti halua mennä. Tai pysty menemään. Niin paljon kuin mä haluaisinkin nähdä sen. Mut mut.

Mulla ei oikein ole semmoistakaan fiilistä nyt, että haluaisin näyttää mitä se menettää. Ei se vaan niin mene. Pitää ymmärtää, että ei on ei, vaikka se olisikin miten kauniisti sanottu ei.

Tästähän voisi tulla joku semmoinen termi, "tehdä tiinat". "Aina sä tiinatessasi alat sekoilla tolleen"...

Nollavaimo kirjoitti...

Pysyn kannassani, mutta teet miten teet. Mä vaan olen ihan varma, että jos sä menisit, niin sulla olisi kuitenkin kivaa. :)

Nimellinen kirjoitti...

Taidan olla auttamattomasti myöhässä mutta sanon silti.

Mielestäni kuvio menee näin: Jos teidän pitää pystyä olemaan toistenne seurassa jatkossakin, sitä kannattaa harjoitella. Jos taas välejä ei ole tarkoitus ylläpitää, ne pitää katkaista kokonaan (myös FB). Välimuodot eivät ole hyvä idea.

Ensiksi mainittu on kyllä se pirusti vaikeampi vaihtoehto. Tiedän kokemuksesta (useamman eri ihimisen kanssa) :-)

Tiina kirjoitti...

Nollis, varmaan olisi kivaa, mikäli saisin pääkoppani pysymään kasassa, mutta en luottaisi siihen ihan täysillä.

Nimellinen, et ole yhtään myöhässä. Ihan hyvä miesnäkökulma (eiks niin?) asiaan. Mun ei kyllä luultavasti tarvitse pystyä olemaan sen seurassa enää koskaan. Sehän tässä tavallaan nyt onkin se mikä houkuttelee... että olisi vielä yksi mahdollisuus nauttia siitä seurasta. Mutta kun en ole ennustaja enkä tiedä olisiko se sitten ihan perseestä vai tosi ihanaa. Kumpikin vaihtoehto varmaan sattuu syrämeen omalla tavallaan.
Sen verran fiksu mä olin jo alusta alkaen, että en edes pyytänyt sitä FB-kaverikseni. Nyt se olisikin melkoista masokismia.

Nimellinen kirjoitti...

Mies, juu. Ja laitetaan sitten vähän statistiikkaakin: ikä alkaa kolmosella, asuinpaikka Keski-Suomessa (1990-luvulla asuin muutaman vuoden Tampereella).

Auttaisikohan blokkaus tuohon profiilin parisuhdetilan tarkasteluun? :-)

Mun kokemus on, että jos se toinen ei ole ihan ääliö eikä sillä ole ketään rakasta mukana, tuollainen tapaaminen on vaarallisen ihanaa. Se hidastaa toipumista.

Olin itse viime vuoden alkupuolella kovasti ihastunut erääseen harrastuskaveriini; sain pakit kun tein vihdoinkin, kuukausien katselun jälkeen, aloitteen. Joka ikinen kerta vielä puolenkin vuoden jälkeen kun sen jälkeen yhteisen harrastuksen tiimoilta tapasimme, sydän lämpeni uudestaan. Pääsin vasta kuukausien jälkeen sellaiseen tilaan, jossa kykenin katsastamaan muita naisia sillä silmällä. En vieläkään pysty olemaan ihan luontevasti hänen seurassaan, mutta pärjäämme.

(Tässä uudemmassa tapauksessa, josta kerroin aiemman merkinnän kommenteissa, helpottaa se, että kyseinen nainen on niin ilmeisellä tavalla rakastunut uuteen mieheensä ja kertoo siitä minullekin, ettei jää epäselväksi omat tsänssit. Siksi olen jo muutamassa viikossa kyennyt lähtemään uudelleen kalaan.)

Toki, jos tilaisuus on sellainen, johon pitäisi muutenkin mennä, ei tuo ole välttämättä riittävä syy jättää menemättä.

(Ja sori että vuodatan omiakin juttujani tänne.:-)

Anonyymi kirjoitti...

Ratsasta tunteella. Älä anna sen ratsastaa sinulla.

Ilkka kirjoitti...

I see the pattern! Hitto en ookaan kommentoinut ziljardiin vuoteen tjsp. Mutta siis joo, hirveän kunnioitettavaa ja tavallaan ihan oikein toi juttu miten näemmä yleensä menettelet, harmillisia noi pettymykset, toivois että tollainen tyyppi kuin sinä joskus ostais sen voittavan arvan ihmissuhderintamalla. Itse asia mennäkö vaiko eikö lienee aika pitkälti kolikonheittoa, mitä se nyt muuttaa suhteessa vaikkapa päivään 18.9.2014...

Tiina kirjoitti...

Nimellinen, joo, se on kyllä ihan totta että selvä tieto on parempi kuin epätietoisuus. Siis jos vertaan omaan tilanteeseeni että homma olisi jäänyt jotenkin epämääräisesti roikkumaan tai sitten tämä, että kysyin suoraan. Kyllä oli huomattavasti helpompi siirtyä eteenpäin ja jollain tasolla olen sen jo tehnytkin. Ja mitä muutama viikko sitten sanoin, etten pysty enää, niin... no, ehkäpä olin väärässä. Kai se on pakko ottaa turpaan niin monta kertaa, että joskus joku onkin yhtäkkiä samaa mieltä asiasta.
Ja hei, avaudu ihmeessä omista asioistasi! Musta on hurjan kivaa, ihanaa ja hienoa, kun joku kommentoi oikein silleen syvemmällä tasolla. Siitä saa paljon, toivottavasti molemmat. :)

Anonyymi, aika runollisesti sanottu. Täytyypä pohdiskella.

Ilkka!!! Etpä tosiaan ole kommentoinut pitkään aikaan. :)
Tuo oli muuten harvinaisen selväjärkisesti sanottu. Eihän sillä tosiaankaan ole mitään merkitystä enää vuoden päästä. Yleensä sovellan tuota filosofiaa aika moneenkin asiaan, mutta jostain syystä näissä rakkausjutuissa se ei ole toiminut. Jospa se nyt toimisi.
Mäkin ihmettelen, että mikä teitä miehiä vaivaa, kun mä olen kuitenkin kiva, fiksu, ihana ja mitä kaikkea ja silti, SILTI aina tulee kenkää. Menkää itseenne! ;)

Närkästymätön anomuumi kirjoitti...

Ei miehiä mikään vaivaa. Sulle tuli nyt vain huti. Jatkakaa.