Music is for listening, not for writing about it

Menin eilen nukkumaan illalla puoli yhdeltätoista ja heräsin tänään puoli kuudelta. Nukuin kokonaiset seitsemän tuntia. Tämä on varsin omituista, koska tavallisesti nukkumaan menemiseni venyy pitkälle yli puolen yön, joskus jopa kahteen, ja herätys on tietysti ihan yhtä aikaisin.

Äskettäin rupesi ahdistamaan ihan valtavasti, kun tajusin olevani lipsumassa takaisin yhteen vanhaan mieskuviooni. Eihän siinä mitään muuten, kaikki on ihan kivaa niin kauan kuin homma on ihan harmitonta ja pystyn pitämään itse ohjakset käsissäni. Olen nyt vaan parina viime päivänä törmännyt myöskin siihen vanhaan tuttuun pahaan oloon, joka kyseisen kuvion mukana tuli aina väistämättä jossain vaiheessa, ja jonka olin kai jo ehtinyt unohtaa. Yhtäkkiä tuntui, että se en olekaan enää minä, joka hallitsen tätä tilannetta. Ja siinä vaiheessa, kun homma alkaa kääntyä päälaelleen, olisi varmaan aika nostaa kytkintä. Päätin juuri tällä kellonlyömällä, että en anna enää kenenkään mieshenkilön aiheuttaa minulle tarpeetonta pahaa mieltä, tekee se sen sitten tahallaan tai tahattomasti. Lusikoikoon sitten itse sitä omaa soppaansa, kun huomaa, ettei minua voikaan enää pitää itsestäänselvyytenä. Tämä oli jotenkin kauhean puhdistavaa sanoa ääneen (eli kirjoittaa tänne blogiin).

Luin Katarimarian blogista hyvästä nukahtamismusiikista. Minulla on muuten tuo sama Amélie-elokuvan soundtrack, en vaan ole koskaan tajunnut kokeilla sitä nukahtamiseen. Muistin kuitenkin, että viime syksynä, tai talveahan se oikeastaan jo oli, minulla oli kausi, jolloin kuuntelin mp3-soitintani joka ilta sängyssä pimeässä nukahtamiseeni asti. Tämä kausi oli välittömästi niiden runopojan rukkasten jälkeen. En varmaankaan kestänyt yhtään kuunnella omia ajatuksiani. Samaan aikaan minulla oli myös Pete Doherty -kausi, eli kyseinen heppu auttoi minua nukahtamaan iltaisin, sekä soolotuotannollaan että The Libertinesien muodossa. Jossain vaiheessa se sitten meni ohi ja rupesin nukahtamaan normaalisti ilman musiikkia ja kokematta ahdistusta siitä nukkumaan menemisestä.

Tänä kesänä minulla oli vaihe, kun kävelin pitkiä matkoja ja kuuntelin musiikkia samalla. Tämä kausi oli sillon, kun laitoin viestiä jollekin ja joku ei koskaan vastannut (asia, josta en edes halua puhua nyt). Kävelin töistä kotiin monena päivänä, ja voin kertoa, että se ei ole mikään parin kilometrin matka. Olisin voinut kävellä vaikka kuinka paljon pidempäänkin, mutta helteet hiukan verottivat jaksamistani. Tunsin jonkinlaista ahdistusta, kun matka alkoi olla lopussa ja kotiovi läheni. Tajusin vasta jälkeenpäin kävelleeni siksi, etten halunnut tulla kotiin ja avata tietokonetta ja palata siihen maailmaani, joka hetki sitten oli ollut ihana ja ruusuinen, ja jossa sitten yhtäkkiä ei ollutkaan enää yhtään järkeä(*. Kävelemisen lisäksi ajatuksiani auttoivat järjestelemään Jaakko & Jay ja Hy-Test(**. Sitten jossain vaiheessa sekin meni ohitse. Etäännytin kai itseni tilanteesta.

En tiedä oikein mitä nyt yritän sanoa(***. Ehkä sitä, että olen huomannut vasta jälkeenpäin tiukan paikan tullen reagoivani tilanteeseen jotenkin erityisellä tavalla. Ja että käytän helposti musiikkia itseni terapoimiseen, tai vaihtoehtoisesti ja todennäköisemmin tilanteen kohtaamatta jättämiseen. Enkä mitä tahansa musiikkia, vaan näköjään korkeintaan kahden artistin tai bändin musiikkia per ahdistus. Jännä huomata myös se, että ahdistukseen ja huonoon mieleen kuuntelen sellaista rauhallista tai iloista musiikkia, kun taas aggressiivisemman ja kompleksisemman musiikin (kuten Tool) kuuntelemiseen tarvitsen hyvän mielialan. Kun voisi ehkä kuvitella juuri päinvastoin.

Btw, kaksi aamua Sonisphereen ja Alice In Chainsiin.

*) Se on mukavaa, että jos sitä joskus erehtyy luulemaan itsestään jotakin, niin universumi kyllä palauttaa hyvin nopeasti omalle paikalleen.

**) Aivan älyttömän hyvä pikkuruinen aussibändi, jonka näin livenä tuossa alkukesästä ja jonka levyn ostin keikalta. MySpacettakaa! Minä en pysty nyt linkittämään, koska työpaikallani on erinäisiä sulkulistoja turhakesivustojen suhteen.

***) Olen kirjoittanut tämän niin monessa palassa ja jatkuvien keskeytysten siivittämänä, että lopputulos voi olla todella sekava ja vailla järjen hiventä. Ehkä. En tiedä.