10. tammikuuta 2014

A moment on the lips, forever on the hips

Kävin tänään hakemassa kirjastosta lainaan Pekka Hiltusen kirjan Iso, koska se oli minulla varauksessa ja nyt noudettavissa. Iso siis kertoo minua hiukkasen vanhemmasta Annista, joka on iso eli lihava, ja joka sattumoisin asuu vieläpä Tampereella. Vaikea tietää, miten kirjaan suhtaudun, koska lihavuus ja varsinkin laihduttaminen hipovat "melko läheltä" omaa elämääni. Kirjoittelen ehkäpä ajatuksiani kirjasta enemmän sitten, kun olen päässyt alkua pidemmälle, eli loppuun. Siinä on vain kahden viikon laina-aika, joten on pistettävä töpinäksi.

Ihmisen koko on kyllä hassu asia. En ole oikein koskaan hahmottanut minkä kokoinen oikeasti olen. Olen aina nähnyt itseni peilistä joko isompana tai pienempänä kuin olen, riippuen siitä olenko ollut hoikemmassa vaiko paksummassa kunnossa. Kamera sitten yleensä on paljastanut karun totuuden. Tein hiljan kuvakollaasin itsestäni kesästä 2010 tähän päivään, ja se oli kyllä ihan kamalaa katseltavaa. Tai ne 2010 ja vielä 2012 otetut kuvatkin olivat ihan kauheita (vaikka aloitin elämäntapaprojektin jo keväällä 2012). Tänä vuonna otetut kuvat eivät sitten ahdistakaan enää yhtä pahasti. Tavallaan sen siis voisi ottaa voittona ja taputella itseään selkään, mutta hävettäähän ne vanhat kuvat silti ihan hirveästi. Että minä se olen niissä.

Tänä päivänä minun on vielä vaikeampi hahmottaa minkä kokoinen oikeasti olen. Olen vaatteiltani M-kokoinen, mutta minusta tuntuu, että valehtelen, jos sanon noin. Olen oikeasti läskiporsas, eikä läskiporsas voi olla M-kokoinen. Kun menen vaatekaupassa sovituskoppiin, otan mukaan vaatteen M-koossa, mutta myös isommassa koossa. Koskaan en usko mahtuvani siihen M:ään. Tänä syksynä ja talvena M-koko on ollut aina sopiva. Siltikään en osaa jättää sitä L-kokoa pois. Jos ostan vaatteen koossa M, minusta tuntuu, että huijaan. Itseäni tai muita. Että vaate on oikeasti malliltaan jotenkin tosi väljä ja siksi mahtuu, vaikka oikeasti olen kokoa L. Jostain syystä en vaan ole ostanut yhtään L-kokoista vaatetta useampaan kuukauteen. (Ja olen todellakin joutunut ostamaan uusia vaatteita, koska kaikki vuoden takaisetkin vaatteet pyörivät päälläni).

Voi olla, että tuon kirjan lukeminen on itselleni vaikeahkoa paristakin syystä: 1) Siitä syystä, että ne kaikki inhottavuudet tuntuvat vieläkin aivan liian tutuilta ja 2) siitä syystä, että kun on itse "nähnyt valon" niin olen nykyisin aika huono sietämään lihavia, jotka eivät tee asialle mitään. Tai väittävät, etteivät haluakaan tehdä ja ovat tyytyväisiä itseensä sellaisina kuin ovat. (Tämä ei tietenkään koske ystäviäni eikä läheisiäni, joista pidän, koska heitä en edes näe lihavina vaikka sellaisia olisivatkin). Vaikka olen itse käynyt sen lävitse ja tiedän vallan hyvin, ettei ole mitenkään helppoa saada korvienväliä siihen jamaan, että painon pudottaminen oikeasti onnistuisi pitkällä tähtäimellä. Mutta niinhän sitä on sanottu (jossain, joskus), että ihminen ei pidä toisissa ihmisissä niistä ominaisuuksista, joita inhoaa itsessään.

Mutta oikeasti se on kyllä tosi yksinkertaista: pitää kuluttaa enemmän kuin syö. Piste. Ja vielä helpompi vaihtoehto on se, että syö vähemmän kuin kuluttaa. (Jätän tästä pois ne diplomaattiset liirumlaarumit sairauksista, lääkityksistä jne. jotka vaan lihottaa. Jep. Niin meitä kaikkia.)



Ps. Olen oppinut Frendeistä kaiken mitä minun tarvitsee tietää elämästä.

22 kommenttia:

Lukutoukka / Krista kirjoitti...

Minua kosketti tuo kirja kovin syvältä. Sillä olen iso. Kuten Anni. Ja joo - tiedän niin hyvin tuon "v***u kun ei edes tee asialle mitään" suhtautumisen, ja olen törmännyt siihen usein. Siksi minusta on ollut ihanaa kiittää Hiltusta tästä kirjasta, ja hänen suhtautumisestaan aiheeseen.

Ehkä tämä herättelee ihmisiä. Ehkä ei. Ehkä tämä taas herättelee sellaisia tunteita niin kuin sinussa, ettet pysty sietämään lihavuutta, tai ennen kaikkea sitä että iso ihminen voi olla ihan tyytyväinen itseensä.

Zepa kirjoitti...

Luin oikein kahteen kertaan, kiinnostavia rivejä. Mulla on aina ollut keho-ongelmaa myös, enimmäkseen muiden keksimiä tai muiden mulle syöttämiä. Vain alipainoisena olen tuntenut olevani ei-läski. Tällaiseksi naapurin kakarat ja koulukiusaajat voi kasvattaa ihmisen...

Mul on kans sama että muissa ei jaksa katella omia virheitään. En oo kehdannut monelle tunnustaa, mutta väistyin yhdestä ystävyydestä jo moniaita vuosia sitten siksi, että se toinen juurikin ilmensi samoja virheitä kuin itessäni, ja lisäsi voimaa mun virheisiin ja huonoihin olemassaolon tapoihin. Tosi nuivaa kun sen kirjoittaa noin, mutta ittensä pitää suojella. Näin se on.

Mymskä kirjoitti...

Tuo oman koon hahmottaminen on jännä juttu. Joskus aikoinaan, kun laihdutin ~20 kiloa suht nopeassa tahdissa (= oikeasti liian nopeasti eli väärin, mutta se on jo kokonaan oma aiheensa) en oikein pysynyt perässä kutistumisessa.

Kävi kerran niin, että kaupungilla en tunnistanut itseäni ikkunasta heijastuvasta kuvasta. Jotenkin se oli kauhean shokeeraava juttu, en kyllä tiedä mikä siinä järkytti. Vähän niin kuin olisi hukannut itsensä, tai jotain?

Sama juttu tapahtui vaatekaupoissa, jossa marssin automaattisesti isojen tyttöjen osastolle (inhoan muuten tuota termiä, läskitelttaosasto se on...), ja olin ihan järkyttynyt sovittaessani, kun ne vaatteethan oli ihan järkyn suuria. Ja minä pieni siellä sisällä. Kun ei ollut enää paria kymmentä kiloa läskiä ympärillä, olinkin TOSI pieni. En todellakaan ole mikään "iso tyttö", olen joko (sopusuhtainen)pieni tai sitten lihava pätkä.

Hieman aikaisemmin oli kai käynyt samalla tavalla, kun lihoin reippaan määrän ihan älyttömän nopeasti. En vaan ehtinyt tajuta, että paisuin yhtäkkiä niin kamalasti.

Nykyisin olen suht tietoinen siitä minkä kokoinen olen. Olen ylipainoinen, mutta en tunne siitä suurta ahdistusta (harvoja keski-iän tuomia hyviä asioita, kun alkaakin tykkätä itsestään ;) ). Kun kerran tilanne on se, että ei halua olla ikuinen laihduttaja (koska siinähän ei ole mitään järkeä), on kai vaan vähän pakko hyväksyä pulleutensa. Kun ei halua olla ahdistunut pullero :)
En nyt toki väitä, etteikö aina joskus tule niitä iik, läskipontso -päiviä, mutta niinhän meillä kaikilla. Laihoillakin.

Olisin voinut ehkä julkaista tän omassa blogissa, kun tuli niin pitkä avautuminen. Sorry :)

Tiina kirjoitti...

Lukutoukka/Krista, niin, mä en ole päässyt vielä alkua pidemmälle siinä kirjassa, joten en tiedä mihin se johtaa juonellisesti tai tunnepuolella. Olen totta kai sitä mieltä myöskin, että ei koon pitäisi määritellä ihmistä.
Kuten varmaan ymmärsitkin, niin mulla noi fiilikset kumpuaa täysin sisäsyntyisesti. Mulla on itselläni niin paljon parempi olla nyt (varsinkin henkisesti), että on vaikea ymmärtää miksi kukaan "tyytyisi" olemaan lihava, kun voisi olla jotain muutakin. Mä itse nautin siitä treenin jälkeisestä olotilasta, tiedän kyllä myöskin, ettei se kaikille toimi tai ole edes välttämättä mahdollista.

Zepa, jännityksellä jään odottamaan koska mä tunnen olevani ei-läski. Toivottavasti ei tarvitse mennä sinne alipainon puolelle. Enkä usko, että meneekään, mulla on kuitenkin ulkoistettu osa tästä projektistani tuolle pt:lle, mikä/joka on hyvä.
En kyllä viitsi edes lähteä kaivelemaan niin syvältä, että onko nämä ajatukset tulleet itseni sisältä vai jostain ulkopuolelta... Vaikka täytyy sanoa, että aika vähän olen saanut osakseni mitään syrjintää tai kiusaamista kokoni takia. Ehkä olen muuten niin harmiton (huomaamaton) tapaus.
Joskus täytyy tehdä mitä täytyy tehdä, vaikka se olisikin nuivaa.

Mymskä, kyllä pullukka saa olla (ja toki ihan mitä muutakin tahansa), mutta lihavalla tässä tapauksessa viittaan sellaiseen josta lääketieteessä käytettäisiin termiä obeesi. Mä kerran näin ton sanan omassa jossain labralähetteessäni tms. ja voi olla, että siitä se ajatus sitten lähti...
Mulla ongelma on se, että silloin kun olen normaalipainoinen tai ainakin lähellä sitä, niin näen itseni peilistä ihan yhtä lihavana kuin silloin kun ylipainoa on useita kymmeniä kiloja. Vaatteista toki huomaa sitten, kun ne joko ovat aivan liian isoja tai jäävät pieniksi.
Tässä ihan hiljan mulle kävi balance-tunnilla niin, että en tunnistanut peilistä omaa alavartaloani. Oli pakko tsekata pää ennen kuin tiesin oliko se kroppa minun vai sen edessäni seisovan normaalipainoisen tytön. Fiilis oli jotenkin semmoinen kuin joku kytkös olisi kadonnut aivojen ja vartalon väliltä yhtäkkiä. Mutta koin sen positiivisena. Vaikka tämä muutos onkin ollut hidas ja pitkä kuin nälkävuosi, niin se on ollut myös sitäpaljon suuri, että pää ei oikein ole ollut pysynyt kärryillä tapahtuneessa.
Ja musta on kiva kun tänne kommenttilootaan avaudutaan, vaikka toki on myös kiva, kun kirjoitat omaan blogiisi juttuja. :)

Mymskä kirjoitti...

Joo, mä olen siis lääketieteellisesti lihava. Ensimmäisen kerran, kun näin epikriisissa obeesi -sanan, se saattoi olla yksi sysäys sille, että laihdutin sen noin 20 kiloa. Jotka on siis tulleet takaisin lähes kaikki. Eli lihavuus omalla kohdallani on ihan fakta (oisko oikea termi "merkittävästi ylipainoinen" tai jotain), ei niinkään katsojan silmässä :)

Totta kai se on mukava, kun näkee pienenevänsä (puhumattakaan siitä, kun toisetkin alkaa huomata - mutta siihenkin mulla liittyy hyvin ristiriitaisia tunnelmia), mutta just toi pään ja kropan välisen yhteyden katkeaminen tuntui myös tosi friikiltä.

Joskus muinoin kirjoitin vähän aihetta sivuavasti: http://mymskan.blogspot.fi/2009/07/mallia-vaara.html

Saatan vaikka palatakin tähän vielä, hyvinkin mahdollista.

Aino kirjoitti...

Minulla ei ole ylipainoa, koska elimistöni menee heti jumiin, jos tulee kilokin lisää. On pakko miettiä, mitä syö, säilyttääkseen edes kohtuullisen olotilan. Ihmettelen aina, miksi ihmiset puhuvat vain syömisestä, syövät kaiken aikaa ja tolkuttomia määriä?? Ihan kuin varsinainen tarkoitus olisi unohtunut. Eikö ole enää mitään muita nautintoja kuin syöminen? Kun ollaan lihavia, ei jakseta mitään, ollaan jatkuvasti sairaana. Loukkaantuvat kun heidän painostaan huomautetaan, mutta heillä on oikeus nimitellä normaalipainoisia kukkakepeiksi yms.

ambra kirjoitti...

Mullon sulle haaste blogissani :)

Tiina kirjoitti...

Mymskä, no tämä toimii ainakin todisteena sille, että en varsinaisesti kiinnitä huomiota tai välitä vähääkään miten ylipainoisia kaverini ovat. En nimittäin pitäisi sua kuin ehkä vähän pullukkana.
Friikki on kyllä juuri oikea sana kuvaamaan sitä fiilistä, mikä sillä hetkellä oli.

Aino, äh... Musta toi on niin väsynyttä argumentointia, että lihavien painosta saisi huomautella eikä siitä saisi loukkaantua, koska lihavatkin nimittelee normaalipainoisia... En tiedä missä tämmöinen yleistykseen sopiva joukko ylipainoisia laihempiaan nimitteleviä ihmisiä on, koska itse en ainakaan ole koskaan sellaista tehnyt. Minua kyllä on nimitelty. KETÄÄN ei saa nimitellä MINKÄÄN ominaisuuden vuoksi, eikö sen nyt järkikin sano?
Mä en itse kyllä lihavana syönyt koko aikaa, puhunut ruoasta koko aikaa enkä ollut jatkuvasti sairaana. Mutta noin muuten on kyllä kiva olla paremmassa kunnossa. Ja näkeehän sen tuolla ruokakauppojen hyllyillä jo, että ruoan varsinainen tarkoitus on unohtunut. Eikä se koske pelkästään ylipainoisia ihmisiä.

Ambra, kiitos! Siitä onkin pitkä aika, kun kukaan on haastanut mihinkään. :)

Kammo fätäri kirjoitti...

Lainaan yhdeltä foorumilta tämmösen:

Olen ajelemassa ihan vaan pyörällä kaupungille, tavalliset vaatteet päällä ja pyörätie on jaettu kävelijöille ja pyöräilijöille ja kadun tukki ihan kokonaan kolme, melko lailla ison kokosta (lihavaa) ihmistä, pari miestä ja yhtä isokokoinen (lihava) nainen keskellä. Soitin kelloa, jotta pääsisi ohitse ja väistivät kyllä ja nainen huusi mun perääni: "Hyi helvetti, urheilija!"

Nimellinen kirjoitti...

Olen ollut koko ikäni lihava. Siis oikeasti, kunnolla lihava. BMI you would not believe lihava. Kattelen muita ihmisiä ja kuuntelen kun ne puhuu laihduttamisesta. Useimmille tekisi mieli sanoa, että ei sun tarvii. Yllättävän vähän mulle tullaan sanomaan lihavuudesta tai kehoittamaan laihduttamaan tai valittamaan syömisiäni (lähinnä kuulen lasten suusta ihmettelyä). Ehkä tällaisille isoille miehille ei vaan uskalleta? :-)

En myöskään itse yleensä muista olevani iso. Lähinnä se tulee mieleen, esimerkiksi kun ahtaudun pyöreän naisen viereen pienelle kahden istuttavalle sohvalle... noh, ainakin molemmat saavat helposti kosketusta :-D Tai jos näen itsestäni valokuvan.

Lihavuuteeni nähden terveys on hämmästyttävän hyvässä kunnossa. Yritän paraikaa pitää sen sellaisena, työterveyden avustuksella. Pitäis taas lähteä ensi viikolla uimaan. ­— On muuten täysin totta, teoriassa, että laihduttaminen on yksinkertaista. Siitä kertoo mm. se, että lihavuuden Käypä hoito -suosituksen mukaan "Normaalipainon tavoittelu ei useinkaan ole tarpeellista eikä realistista varsinkaan vaikeasti ja sairaalloisen lihavilla." Heh. Kannustavaa!

“I’m fat, but I’m thin inside. Has it ever struck you that there’s a thin man inside every fat man, just as they say there’s a statue inside every block of stone?” (from George Orwell: Coming Up For Air)

Anonyymi kirjoitti...

Tuo sinun kakkoskohtasi - että olet huono sietämään lihavia, jotka eivät tee asialle mitään ja ovat jopa tyytyväisiä asiantilaan - hiukan pisti silmään.

Mitä kenenkään toisen lihavuus sinun napaasi kaivaa?

Anonyymi kirjoitti...

Viimeinen anonyymi jatkaa vielä vähän.

Uskon, että hyvinvoinnin kannalta on olemassa monta muutakin tärkeää tekijää kuin paino. Tärkeimmästä päästä ehkä se, että miten kohtelee itseään, millaista dialogia käy itsensä kanssa. (Tokikaan itsensä kanssa sinut oleva ihminen ei syö liikaa, koska hän syö nälkäänsä eikä muihin tarpeisiin, jotka hän tiedostaa. Ja jopa siinäkin tapauksessa ihminen voi olla lihava jonkin sairauden tähden.)

Annikki kirjoitti...

Jos hyvinvointi on eri asia kuin terveys, niin sitten voi olla muitakin tärkeitä tekijöitä. Muuten se vaan on niin, että sairauksien (olipa kyse syövistä, sydänsairauksista, diabeteksesta tai nivelrikosta) suurimmat riskit ovat ylipaino ja tupakointi. Eipä niitä muita ole iän lisäksi. Lihavuus on mennyt jo nälänhädän ohi maailman terveysongelmissa ja kuolemissa, joten ei se ihan pieni (no pun intended) ongelma ole. Se on kasvava ja laajakantoisin terveysongelma, mitä meillä maailmassa tällä hetkellä on.

Jokaisen ihmisen elämä on tietysti ainutlaatuinen, ja ylipaino on vaikea asia. Kenenkään ihmisarvo ei ylipainosta alene, mutta ei sitä kannata vähätelläkään, että eihän se haittaa. Kyllä se haittaa, ihan oikeasti. Eikä sen edessä kannata heittäytyä avuttomaksi, että mitään ei voi tehdä, ja vain suurimmat sankarit (kuten Tiina the Mighty) onnistuvat muutoksessa.

Tiina kirjoitti...

Kammo fätäri, no jos keskustelupalstalla noin sanotaan, niin sittenhän sen täytyy olla niin, että ylipainoiset nimittelee ihan järjestelmällisesti normaalipainoisia.

Nimellinen, hmm, mä mietin, että oltaisiinkohan miehiä kohtaan tässäkin hieman armollisempia? No, tiedän kyllä, ettei se miehillekään helppoa ole. Ulkonäköpaineet ja silleen.
Tuttu tunne on kyllä tuokin, että se oma itse siellä kropan sisällä ei ole lihava eikä sitä varsinaisesti muistakaan, muuta kuin sitten näkemällä itsensä valokuvasta. Orwellin lainaus on loistava!
Eikä se ole mikään oletus, että ylipainoiset olisivat sairaita tai laiskoja. Mun mielestäni ylensyönti on syömishäiriö siinä missä anoreksia ja bulimiakin. Eli korvien väli pitäisi ohjelmoida uudelleen. Eikä se ole helppoa, kokemuksesta tiedän.
Pääasia on tietysti se, että itse on onnellinen ja eheä kokonaisuus.

Anonyymi, enkös mä tuossa sen yrittänyt aika selvästi sanoa, että " ihminen ei pidä toisissa ihmisissä niistä ominaisuuksista, joita inhoaa itsessään"...

Annikki, tuo Iso-kirja yrittää vähän taistella noita mainitsemiasi tilastoja vastaankin. Ainakin siinä määrin, että alipaino olisi epäterveellisempää kuin ylipaino. Toki ylipainoisia ihmisiä taitaa nykyisin olla jo enemmän.
Mä olen aika usein sanonut ihmisille, jotka kadehtivat tätä muutostani, että jos minä pystyn tähän, niin kuka tahansa pystyy. Sen täytyy vaan lähteä omasta halusta eikä ulkopuolisesta paineesta. Mulla itselläni on nykyisin niin paljon parempi fiilis, että haluan siksi jakaa tätä "ilosanomaa" jokaiselle ja koen tarvetta "auttaa" reippaasti ylipainoista kaupan kassaa (noin vaikka esimerkiksi) korjaamaan elintapojaan. Kohta mulla varmaan on joku oma tv-ohjelma, jossa ruoskin läskejä kuntoon ja olen tuhat kertaa pahempi kuin Jutta. ;)

Anonyymi kirjoitti...

Olen 170 senttiä pitkä nainen, ja painoni on vaihdellut 51 ja 85 kilon välillä riippuen siitä, miten onnellinen ja tasapainoinen muuten elämässä olen ollut. Mitä onnellisempi ja tasapainoisempi, sen kevyempi. Tämän havaitsin itse vasta, kun työterveyslääkäri heitti eteen seuruuni tulokset, joissa tuo painokin esitettiin.

Mielenkiintoista on se, että mitä onnellisempi, tasapainoisempi ja kevyempi olen ollut, sitä enemmän minua on arvosteltu. Masentuneena ja lihavana olen saanut pelkkää sympatiaa osakseni. Kuten ilmeisesti kuuluu, toiset lihavat naiset ovat silloin oikein sabotoineet kuntoiluyrityksiäni, ainakin yrittäneet. Tämänkin tajusin vasta jälkikäteen, kun katselin, että ahaa, tuo 80 kilon kevät oli se, kun aiemmin vittumainen työkaveri yhtäkkiä alkoi mielistellä ja tyrkyttää leipomuksiaan. 75:stä 70 kiloon oli se syksy, kun pullea lenkkikaverini tekikin jatkuvasti oharit ja puhui kylillä minusta paskaa, että vedän siellä räkä suussa syömishäiriöisenä, vaikka meidän piti vain sauvakävellä yhdessä, kun yksin pelkäsin pimeitä reittejä.

Ennen kuin joku (lihava) aloittaa (omasta epävarmuudestaan kumpuavan) metakommentoinnin tuosta 170/51-alipaino-BMI:stä, niin kerron, että ne ovat ne minulle luonnolliset mitat, joihin asetun, jos olen muuten terve ja toimintakykyinen. Minut on aikuisena aina punnittu vain duunipaikan lääärillä, samalla kokonaistilaani tarkastellen. On otettu kaikki arvot, älkää huoliko, ja mitä isompi olin, sitä huonommat ne olivat. Mä en ole tyypiltäni keskittyvä voimannostaja vaan eloisa pitkänmatkanliikkuja, ja se todellakin on tyyppini ja sopii mulle.

Miksi en itse tiedosta lihomistani? Ehkä siksi, että se on vain vakavamman päävian oire. Vielä kun inhoan shoppailua ja pyydän vain nuoria farkkukaupan myyjiä heittään mulle sopivat tuumat sovariin, pukeutuminenkin menee jotenkin siinä sivussa, tiedostamatta. En osteskele netistä enkä seurassa kuin kenkiä, ja kuten todettua, epätasapainossa se epätasapaino on niin lujasti ajatuksissa, ettei peilikuvaa tule analysoitua. En ole sellainen, joka puristelee läskejään ja lietsoo siten itseään yhä syvempiin vesiin. Olen riittävän syvällä jo valmiiksi. Irti kehoni viesteistä.

Kun kehon viesti sitten läpäisee sen mielen sumun, mieli antaa keholle luvan jatkaa ohjausta ja tulee se vaihe, kun huono ruoka kuvottaa ja hyvä himottaa eikä millään malta venata hissiä, kun on portaatkin. Tässä vaiheessa on ollut ihanaa myös se, että toisin kuin nuo jotkut lihavat-katkerat duunikaverini, mun vähän vapaa-ajan oikeat ystäväni ovat Tiinan kaltaisia aikaansaavia, päätöksentekokykyisiä, itselleen rehellisiä ihmisiä. Kun olen ollut valmis ottamaan tsemppiä vastaan, he ovat tsempanneet. Juuri niin, että he tajuavat, mitä on olla tyytyväinen ja iloinen nahoissaan, siis itselle sopivissa, yksilöllisissä mitoissa. Mitä on tiivistyä itsekseen, antaa huveta pois sen ylimääräisen taakan.

Ei laihduttaminen ole toisia varten suoritettu rääkki vaan todellakin itsen kunnioittamista. Varmasti tulen olemaan monen kokoinen vielä tässä elämässä, ja luultavasti anoreksiavittuilu/ruoantuputuspaska jatkuu niiden kanssaihmisten osalta, joilla on oma lehmä ojassa ja jotka haluavat hallita mua. Kuitenkin haluan huomauttaa, että on ihan eri ilmiö SAMASTUA lihavaan, nähdä hänessä se oma onneton lihava kautensa, tunnistaa se hankala olo, kropan vajaakäyttö, vajaatoiminta jne. ja ajatella EMPAATTISESTI, että kunpa tuokin kokisi jonkin naksahduksen päässään ja rupeaisi kohtelemaan kehoaan tarkoituksenmukaisemmin, luonnollisemmin, hänelle paremmin.

Turha on väittää, että tuo on julma kela. Eihän sekään ole julmaa, että toivoo väkivaltaisessa suhteessa roikkuvalle irtiottoa. Tai juopolle katkoa. Nimenomaan entinen paino-ongelmainen näkee, mitä siellä läskejään puolustelevan läskin päässä ja sydämessä on meneillään.

Tiina kirjoitti...

Viimeiselle anonyymille kiitos pitkästä ja hyvästä kommentista. Hyvä on tietysti sama asia kuin että olen samaa mieltä pääpiirtein. Paitsi tuosta 85 kilon maksimipainosta olen ehkä hieman katkera. Meitsin painohaitari on hiukan toisissa lukemissa. 50-kiloisena olisin aivan liian laiha.

Joo, ehkä munkin olisi pitänyt painottaa sitä EMPATIAA sen sijaan että sanoin, etten voi sietää kovin hyvin. Mutta samasta se periaatteessa kumpuaa. Haluan auttaa, vaikka vastentahtoisesti. En kuitenkaan toistaiseksi ole alkanut tuputtaa elämäntapaani kenellekään toiselle.

Tärkeintähän on se, että ihmisellä on hyvä olla sellaisena kuin on, mutta minun - aivan puhtaasti oman kokemukseni pohjalta - on täysin mahdotonta ymmärtää, että joku olisi tyytyväinen itseensä lihavana. Se on vain se "easy way out", jota itsekin noudatin reilut 30 vuotta. Jos ihminen saisi valita ottaisiko normaali- vai huomattavasti ylipainoisen kropan, ilman minkäänlaista ylimääräistä vaivaa, en ihan oikeasti suostu uskomaan, että KUKAAN valitsisi sitä ylipanoista kroppaa. Vaikka kuinka olisi terve ja tykkäisi itsestään sellaisena kuin on.

Itse en ole vielä törmännyt sellaiseen sabotointiin ja torppaamiseen, että ihmiset saisivat jotain kiksejä dieettini epäonnistumisesta ja ärsyyntyisivät sen onnistumisesta. Kaikki ovat olleet pelkästään kannustavia ja suhtautuneet asiaan positiivisesti. Ehkä olen valinnut lähipiirini oikein. :)

Mymskä kirjoitti...

Ehkä 'tyytyväinen itseensä' on väärä sanavalinta. Totta hitossa olisin hoikempi, jos se voisi tapahtua taikasauvaa heilauttamalla. Niin se vaan ei tapahdu.

Olen elämäni aikana laihduttanut varmaan sata kiloa (alkaen siitä, kun en ollut edes lihava), joista vähintään osa on tullut takaisin aina. En siis ole ollut lapsesta asti läski, vaan ihan turhaan ryhtynyt ensimmäiselle laihdutuskuurille, jonka jojoseuraukset ovat seuranneet siihen asti, kun päätin, että ainoa mitä painolleni enää yritän tehdä, on estää sitä enempää nousemasta.

Päätin, että en halua olla alati läskeistäni ahdistunut lihava, joka jatkuvasti ajattelee, että pitäisi olla toisenlainen kuin on (tässä puheena nyt pelkästään ulkoiset tekijät). Joten päädyin sille "easylle way"lle, jonka lopputuloksena olen suht sinut sen kanssa, että olen ylipainoinen.

Saattaahan myös olla, että jonain päivänä koen vielä herätyksen. Mutta olinpa nyt minkä painoinen tai muotoinen hyvänsä, kannan siitä täyden vastuun ja yritän olla "tyytyväinen" tuntematta siitä (painosta/muodosta) häpeää. Toivoisin, että kukaan ei halveksisi minua minkään tekemäni valinnan takia. En myöskaan kaipaa myötätuntoa enkä laihdutusneuvoja, en itsekään puutu toisten ihmisten laihuuteen tai lihavuuteen tai muuhun ulkoiseen olemukseen.

Mikään ei ole rasittavampaa ja tylsempää kuin lihava, joka on koko ajan dieetillä ja häpeää, katuu ja selittelee jokaista suupalaansa. Paitsi ehkä raitistunut juoppo, entinen läski tai jeesuksen löytänyt.

Peace.

Tiina kirjoitti...

Tässä tulee just tää mun kahtiajakoinen ajatteluni (ehkä jopa kaksinaismoralismini), koska mun mielestä sun ei tarvitsisi muuttua yhtään vaan oot just hyvä tuollaisena ja tuon kokoisena!

Mä olen vähän sellainen hällävälisti, että mä en kauheasti koskaan ole ajatellut mitä muut musta ajattelee. Mä olen vain itse ollut itsestäni ahdistunut ja siitä on tosiaan helpompi päästä eroon tekemällä itselleen jotain. Tai voisi sitä tietysti myös opetella itse hyväksymään itsensä läskeineen päivineen, mutta nyt valitsemani tapa on kivempi (mulle).

Ymmärrän kyllä mitä tarkoitat. Sen takia mä yleensä itseironisesti sanonkin "nähneeni valon", koska onhan tää mun ajattelutavan muutos aivan kuin yö ja päivä entiseen verrattuna. Ja siksi tavallaan ihan yhtä helvetin rasittavaa varmasti kuin raitistunut juoppo ja jeesuksen löytänyt. :D
(Itse asiassa mietinkin, että olenko nyt menettänyt oikeuden puhua lihavuudesta, kun en itse ole sitä enää niin suurissa määrin... Saako vain nykyinen läski olla asiasta jotain mieltä?)

Kirjoitan tästä aiheesta vähän enemmän sitten kun olen lukenut sen kirjan loppuun, mutta muistakaa, että mä puhun itsestäni, omasta kokemuksestani ja tästä ylipainojutusta silleen yleisellä tasolla. En siis osoittele sormella ketään, että just SUN pitäisi tehdä itselles jotain.

Mymskä kirjoitti...

Mua on joskus rasittanut se, mitä muut musta ajattelee vain siksi, että ne on sen mielipiteensä huudelleet perään tai tulleet mulle ikävällä tavalla sanomaan. Näin vanhemmiten nahka on parkkiintunut, mutta kyllähän se kieltämättä nuorta naista satuttaa, kun ravintolajonossa huudetaan että "on tyttö ollut ruoka-aikaan kotona" silleen, että koko jono kääntyy tarkastamaan onko huutelija oikeassa. Kuten tästä voi päätellä, tuollaisen muistaa varsin pitkään, ko. tapahtumasta on sentään parikymmentä vuotta.

Toi mun edellinen kommentti ei niinkään ollut juuri sulle kohdistettu, koska en ole sulta koskaan mitään osoittelua/halveksuntaa/syyttelyä kokenut. Ja musta on kiinnostavaa lukea tätä sun tarinaasi, se jossain määrin myös innostaa :)

Anonyymi kirjoitti...

Siskoni, 170-senttinen nainen, painoi aikanaan noin 50 kiloa ja oli kyllä tosi laiha. Siis laihalaihalaiha - ei hyväkuntoisen ja reippaan näköinen vaan lähes anorektinen.

Siihen 10-15 kiloa päälle, niin hän olikin aivan toisen oloinen - hehkeä ja hyvämuotoinen.

Jotakin tyypillisestä laihuusintoilusta kertoo se, että aiempi anonyymi 170-senttinen nainen puhuu itsestään 85-kiloisena LIHAVANA. Jos ei ihan pelkkää löllöä ole, niin ei siinä BMI:ssa voi vielä olla LIHAVA vaan tukeva(hko) / normaalia hiukan pyöreämpi.

Anonyymi kirjoitti...

Hei, anonyymi, jonka sisko oli 170/50-mitoissa sinun mielestäsi liian laiha. Kukas nyt on "laihuusintoilija"? Se taidat olla sinä, joka näköjään olet vain päättänyt, milloin siskosi, siis et sinä itse vaan siskosi, kokonaan toinen ihminen, on sinun mielestäsi "hehkeä ja hyvämuotoinen" ja milloin taas "anorektinen". Huomaatko, että olet itse omaksunut juuri tuon pinnallisen paino/ulkonäköpuhetavan, josta muita aiheetta piikittelet.

Alkuperäinen 170/50-85-mittainen anonyymi - jos edes luit sen viestin kokonaan (taisit poimia vain numerot, vai mitä?) - ei ollut tarkkaillut painoaan itse, vaan kyse oli työterveysseuruusta pitkältä ajalta, ja kun mittoja ja muuta hyvinvointia - veriarvot, mt-ongelmat, työssä jaksaminen - jälkeenpäin ristiintaulukoitiin, havaittiin, että paino lisääntyi ongelmien myötä ja katosi ongelmien ratkettua.

Katso ikkunasta. Ihmiset maailmassa ovat todella erilaisia rakenteeltaan ja aineenvaihdunnaltaan, ja jokainen käyttää ja tarvitsee kroppaansa aivan eri tavalla. Jos sirorakenteinen, kapoinen ihminen lihoo mielenterveysongelmien takia 35 kg pelkkää pöhöä ja läskiä, hänestä tulee kömpelö ja hän hidastuu, työt eivät suju, arki ei suju, asiat eivät vain suju. Siinä ei auta, että hän mittojensa puolesta olisi sun - tuntemattoman, ulkopuolisen! - mielestä vielä ookoo.

Tässä koko postauksessa kommentteineen on kyse siitä, että jokainen löytäisi oman hyvän kokonsa, jossa elää just itselle parasta elämää. Vääränkokoista, ahdistunutta ihmistä pitää tukea, ellei hän yksin pääse eteenpäin ja tukea kaipaa. Arvostelu sen sijaan ei tähän kuulu. Omat parhaat mittansa tunnistaneelle soisi pikemmin arvostusta kuin arvostelua.

Tiina kirjoitti...

Jatkoin aiheesta tavallaan uudella postauksella, mutta viimeiselle anonyymille kiitos tulkinnasta, mistä tässä postauksessa oli kyse. En nimittäin itsekään ollut ihan varma siitä mistä tässä oli kyse, mutta noin justiinsa sen pitäisi olla.

35 kiloa on hurja määrä lihoa, oli se lähtöpaino sitten 50 tai 80 kiloa. Jos on tottunut olemaan tietyn kokoinen, ja se koko tuntuu itselle justiinsa sopivalta. Tiedän tapauksia, joiden se omin paino on lähellä alipainoa. Itse olen varmaan niitä, joiden omin paino on lähellä ylipainoa, siinä normaali- ja ylipainon rajoilla. Tai en tiedä, katsotaan kuinka tässä käy. Lihakset nyt joka tapauksessa painaa jotain, joten aivan painoindeksiä tuijottaen ei voida edetä.