31. tammikuuta 2014

Jos sä oot liian plaiha, niin sit sua paleltaa aina

No niin. Urakoin siis parissa viikossa sen aiemmin mainitsemani kirjan Iso. Vähän koen hankalaksi kirjoittaa tästä, koska jonkinmoista keskustelua syntyi jo tuolla aiemman kirjoituksen kommenteissa, enkä mitenkään halua loukata ketään jne. Hyviä kommentteja kyllä, puolin ja toisin. Muistakaa siis se, että puhun asioista täysin omasta kokemuksestani ja näkökulmastani. Jokainen on sopivan kokoinen sellaisena minkä itse parhaaksi kookseen kokee ja jos pidän jostain ihmisestä, minulle on aivan sama painaako hän 50 vai 150 kiloa. Ok? Ja se diplomatiasta.

Jotenkin en ehkä kokenut olevani kirjan kohderyhmää. Sen lisäksi, että olen oikeasti onnistunut karistamaan kiloja useammankin, en myöskään koskaan ole ollut kauhean kiinnostunut siitä mitä muut minusta ajattelevat. Varsinkaan tuntemattomat ihmiset. Tuo kirja kuitenkin keskittyi aika paljon sen ympärille, mitä muut lihavista ajattelevat. Minulle ei olisi koskaan tullut mieleenkään mennä hajalle sen takia, että joku vatipää kadulla huutaa perään läskiä. Tosin — no jaa — en kyllä muista sellaista koskaan tapahtuneenkaan. Muunlaista huomauttelua olen kyllä saanut joskus (harvoin) kuulla. Mutta joka tapauksessa, ei tunnu juurikaan missään. Totta kai se hetken kaivelee, mutta tuntuu todella vieraalta ajatukselta tirauttaa kyyneliä sellaisen takia. Toisekseen, en ole koskaan hyväksynyt itseäni "sellaisena kuin olin" eli reippaasti ylipainoisena enkä tiedä miksi olisi pitänytkään. Inhotin itse itseäni niin paljon, että siinä kohtaa oli kai se ja sama, mitä joku muu ajattelee. Tuskin kukaan ajatteli minusta kuitenkaan niin pahasti kuin minä itse.

Minä koin kirjan jotenkin ristiriitaiseksi. Toisaalta päähenkilö oli hyvinkin kovaäänisesti sitä mieltä, että lihavien ei tarvitse laihduttaa, mutta toisaalta hän kävi kuitenkin laihdutusryhmissä tms. Hän oli sitä mieltä, että toisten pitää hyväksyä hänet (ja muut lihavat) sellaisena kuin on (mikä on totta), mutta toisaalta hän tuntui kuitenkin kärsivän omasta lihavudestaan kovasti paljon. Siis henkisellä tasolla. Mielestäni ihminen, joka on sinut itsensä kanssa, ei käy läpi tuollaisia keloja kuin kirjan päähenkilö kävi. Toki siitä voi syyttää yhteiskuntaa ja muita ihmisiä, ettei pysty hyväksymään itseään, kerta muutkaan eivät hyväksy, mutta... no, enpä tiedä.

Kirjasta tuli semmoinen käsitys, että ihmisen ylipaino on koko ajan ja kaiken aikaa muiden (normaalipainoisten) ihmisten mielissä ja murheena. Voisin väittää, että on vähän vainoharhaista ajatella niin. Luulen, että oikeasti muita ihmisiä kiinnostaa yllättävän vähän toisten paino. Noin yleisesti ottaen ainakin, toki poikkeustapauksia löytyy aina. Kirjassa sanottiin: "Lihavat ihmiset saattavat tuntea melkein yhtä suurta vastenmielisyyttä toisia lihavia kohtaan kuin hoikatkin, vaikkemme me sitä ääneen sanokaan." Itse väittäisin, että tilanne on jopa päin vastoin. Kuten aiemmassa kirjoituksessani jo mainitsin, minä lihavana tunnen/tunsin hyvinkin suurta vastenmielisyyttä lihavia kohtaan. Sen sijaan en tunne yhtään normaalipainoista ihmistä, joka olisi ainakaan ääneen ilmaissut tuntevansa vastenmielisyyttä lihavia kohtana.

Silmäilijä listasi vähän aikaa sitten Anne Lepolan (kuka lie) sitaatteja jostain haastattelusta. Kuten: "Minä inhoan ruoan hakemista buffetpöydästä. Olen tottunut siihen, että ihmiset tarkkailevat minua. Ottaako läski ison palan kakkua? Syökö se jättiannoksia? Hakeeko lisää?" Tai: "Menin kauppaan, virastoon tai mihin tahansa, minua katsottiin päästä varpaisiin. Katseesta paistoi ällötys. Olin b-luokan kansalainen, jonka olisi pitänyt pyytää olemassaoloaan anteeksi." Tai :"Hampurilaisbaarissa minua hävetti mennä tiskille tilaamaan. Vastassa oli aina nuori, hoikka myyjätyttö, joka katsoi minua ajatellen, ettei tuon pitäisi syödä enää yhtään ateriaa." En väitä, etteikö tuollaista tapahtuisi ollenkaan, mutta en ihan oikeasti usko, että muita kiinnostaa noin paljoa minkä kokoinen joku on ja paljonko hän syö tai ostaa ruokaa... Tai sitten minä olen vaan ollut tosi sokea, koska en ole koskaan huomannut tuommoista. Itse asiassa olen kuullut että kaupan tai hampurilaisbaarin kassahenkilö, joka tekee sitä työtä noin 40 tuntia viikossa, ei voisi vähempää olla kiinnostunut asiakkaiden ostoksista. Toiset asiakkaat ovatkin sitten asia erikseen.

Myönnettäköön se, etten ole koskaan ollut myöskään aivan niin lihava, kuin kirjan päähenkilö, mutta rutkasti ylipainoinen kuitenkin. Välillä enemmän ja välillä vähemmän. Kirjassa minua ärsytti jotenkin ihan älyttömästi se, että ripustauduttiin siihen vanhaan tuttuun "ei se painonpudotus vaan onnistu" -väittämään. Miten niin ei onnistu? Jos ei ole mitään sairautta, joka tavalla tai toisella estää tai ainakin hankaloittaa painonpudotusta, niin ihan varmasti onnistuu. Ei kukaan väitä sen olevan helppoa, mutta jos sitä oikeasti haluaa, niin kyllä keinot löytyy. Pakko ei tietenkään ole haluta, mutta ei pidä sitten itkeäkään, kun ei mahdu siihen kivaan vaatteeseen, johon haluaisi mahtua. (Maanantaina muuten justiinsa kävelin KappAhlin tuhtien tyttöjen osaston ohitse ja ihmettelin taas kerran hiljaa mielessäni, minkä ihmeen takia niiden isompien kokojen vaatteiden pitää olla niin susirumia? Miksei mallistot voi olla samoja, mutta vaan eri mitoituksilla? Pitääkö XXXL-vaatteen saada kantajansa näyttämään juuri siltä, ettei päälle mitään puolijoukkuetelttaa kivempaa voi pukea?)

Lainaan kirjasta toisen pätkän: "Oli julmaa ja julkeaa antaa kaltaistemme ihmisten elätellä epärealistisia tavoitteita olemuksestaan. Maailmassa ei ollut sellaista taikatemppua, jolla näin isokokoiset ihmiset muuttuisivat haavekuvikseen, ei ainakaan monille meistä eikä pysyvästi. Sellaisia tuloksia eivät taanneet leikkaukset, lääkkeet eivätkä dieetit." Hmm... Joo... Ei taikatemput, leikkaukset eikä lääkkeet, mutta miten niin ei dieetit? Jos oikeasti haluaa laihtua (kirjan päähenkilö ei selvästikään oikeasti halunnut), niin sitä suuaukkoa vähän pienemmälle ja perse ylös penkistä, niin jo vain laihtuu. Ihan turha selittää, ettei syö mitään ja liikkuu, mutta silti vaan lihoo. Sitä kutsutaan itsepetokseksi. Selittelyt ja tekosyyt nurkkaan. Aina löytyy hyvä syy aloittaa dieetti vasta huomenna ja lähteä salille (tai mitä ikinä) ensi maanantaina.

Tästä tulisi niin turkasen pitkä kirjoitus (ja varmaan tulikin jo), jos purkaisin sydämeltäni kaiken, mitä aiheesta ajattelen, joten jatkan ehkä joskus toiste. Jos jaksan, ja jos te jaksatte. Loppuun vielä tahdon kuitenkin korostaa, että kenenkään ei ole pakko laihduttaa tai olla jonkun tietyn kokoinen. Kaikki pitää hyväksyä sen kokoisena kuin on eikä saa huudella toisille ikäviä asioita eikä loukata ketään ulkoisten ominaisuuksien vuoksi. Mutta jos joku haluaa pudottaa painoaan ja inisee, ettei se vaan onnistu, niin lainaan personal traineriani: "höpö höpö!" (Noin se mulle aina sanoo, kun höpsin jotain hölmöä). Kuten aiemminkin jossain jo sanoin, jos tämä on onnistunut minulta, niin se onnistuu ihan keneltä tahansa.

Joo, tiedän, minusta on tullut ihan kauhea läskinatsi. Tämmöistä se on, kun hurahtaa. Mutta minä en sentään saarnaa teille mistään taruolennoista, vaan tämä kaikki on ihan totista totta. (Nyt tuntuu, että tässä kohtaa täytyisi soida joku torvimusiikki. Fanfaari tai muuta sellaista.)

9 kommenttia:

Laiza kirjoitti...

Mä en oo koskaan ollut erityisemmin laiha, ehkä teininä hetken olin ihan sopivissa mitoissa, mutta aina tätä pläskiä on löytynyt ja en oo koskaan siitä kyllä ketään muuta ku itteäni syyttänyt. En oo ollut tyytyväinen kroppaani, mutta en kyllä oo semmonenkaan, että jaksaisin siitä muille ihmisille vollottaa tsempityksiä kalastellen. Jos mun koko on jollekin ongelma, niin sillä ihmisellä on varmaan asiat sitten tosi hyvin.

Painoa oon pudottanu useampia kertoja kymmeniä kiloja ja ainahan ne on takasi hiipiny. En oo nyt saliprojektinkaan aikana saanu painoa alas koska syön päin persettä. MUTTA oon pikkuhiljaa alkanut huomata itsessäni henkistä muutosta. Oon alkanut toimia järjestelmällisesti ja tavoitteellisesti ja se ulottuu mun elämän jokaiselle osa-alueelle. Väitän, että sen suurin motivaattori on ollut tämä saliharrastus.

Välillä on ollut hankalaa ja selkäkin meni melkein pariksi kuukaudeksi niin rikki, etten voinut käydä salilla ollenkaan. Nyt kun se harmi on helpottanut, niin oon motivoituneempi kuin koskaan.

Just vetäsin runebergintortun huiviin, mutta seuraavan kerran herkkuja katotaan sitte kuukauden päästä. Enkä myöskään lähde kavereiden kanssa tänään viiniä litkimään, vaan taidan mennä vetämään iltareenit.

Niin ja muuten, se jätkä, joka mua yläasteella läskiks haukku, käy nyt samalla salilla ja tsemppailee aina kun törmätään =)

Mymskä kirjoitti...

Mulla ei näköjään enempää ole sanottavaa tästä aiheesta, kun jo purkauduin aikaisemmin :) Paitsi että olen valitettavasti saanut todistaa hoikkien ja laihojen ihmisten (en nyt hirveän monien mutta useamman) läski-inhoa. Mutta se lienee heidän ongelmansa, ei minun.

XXL-vaatteiden suhteen olen ihmetellyt ihan samaa. Lisäksi että ne ovat saatanan rumia säkkejä, niistä puuttuu värit. Joo, kaikki läskithän haluaa pukeutua paitsi siihen telttaan myös käyttää ainoastaan mustaa (koska se hoikentaa, hei, heh heh) tai kenties jopa revitellä harmaalla. Mulla on esim. yksi tosi upea mekko, joka on tehty ihan samalla kaavalla kun normivartaloiselle, vain mitoitusta muutettu. Ja se on kirkkaan turkoosi!! Kauhia, ihan olen julkisille paikoille se ylläni kehdannut mennä.

Toi läskinatsius taitaa kuulua luonnollisena asiana muodonmuutokseen. Se höllääntyy luultavasti ajan kanssa, kun se oma urotyö ja uusi kehonkuva ei ole enää niin uusi ja ihmeellinen asia. Näin ainakin mulle kävi :)

Tiina kirjoitti...

Laiza, en mäkään pitkiä aikoja ole ollut normaalipainoinen, mutta joskus teini-iässä olin, koska pojat kiinnosti, ja sitten vuosituhannen vaihteessa, kun kävin salilla ahkerasti, joskaan en yhtä tavoitteellisesti kuin nykyisin.
Toi kuulostaa kyllä aivan tutulta. Mäkin hinkkasin tuossa vuoden salilla ilman että mitään tapahtui, koska söin päin persettä. Sitten toissa keväänä päätin, että nyt muuttuu syöminen, ja siitä se sitten lähti. Voin suositella Kiloklubia lämpimästi. :)
Runebergin torttuja on kyllä vaikea vastustaa. Mulla on pari odottamassa. Saan syödä ne sitten, jos huominen punnitustulos on hyvä. Tai ketä mä huijaan, syön vaikka ei olisikaan. :D

Mymskä, kyllä se varmasti menee sitten ohitse, kun olen ensin saavuttanut tilan, ettei tarvitse enää pudottaa painoa eikä kaverit ja puolitututkaan näe enää tarpeelliseksi hämmästellä "muodonmuutostani" joka kerta kun nähdään. (Jonka otan ihan hyvällä, koska hiveleehän se saada huomiota, kun sen eteen on raatanut niska limassa). Mutta siihen nyt menee vielä hetki.
Mä en tiedä olenko mä vaan jotenkin tavattoman sokea, tyhmä vai onnekas, etten hirveästi ole törmännyt ihmisten läskivihaan (muiden kuin itseni, ja sekin kohdistui pääosin itseeni). Ehkä mä olen vaan niin huomaamaton, etten aiheuta sen enempää positiivisia kuin negatiivisiakaan tunteita ihmisissä. :D
Jotenkin ärsyttävintä silloin, kun joutui ostamaan housut sieltä isompien tyttöjen (termi jota inhoan!) osastolta, oli se että farkut oli melkein aina jotain ihmeen paljetti/aplikointi/blingbling-kuvioituja. Oikein semmoisia, että täti tässä yrittää näyttää nuorekkaalta, mutta epäonnistuu rankasti. Hetkittäin oli todella vaikea ostaa katu-uskottavia housuja itselleen!

Aino kirjoitti...

Minä olen normaalipainoinen! Olen niitä ihmisiä, joita ällöttää lihavissa se jatkuva marmatus, kuinka aina on joku vaiva! Sitten taas syödään ja juuri se kertoo minulle siitä, ettei ole mikään oikein hallinnassa? Itse saan heiltä jatkuvasti kuulla "kukkakeppi"-nimityksiä yms. Mitä jos minä sanoisin, että Hiljaa Läski, niin saisin varmasti tappotuomion!

Nimellinen kirjoitti...

Tuo ajatus "Jos ei ole mitään sairautta, joka tavalla tai toisella estää tai ainakin hankaloittaa painonpudotusta, niin ihan varmasti onnistuu. Ei kukaan väitä sen olevan helppoa, mutta jos sitä oikeasti haluaa, niin kyllä keinot löytyy." on vähän kuin sanoisi sinkulle, että jos ei ole mitään sairautta, joka tavalla tai toisella estää tai ainakin hankaloittaa pariutumista, niin ihan varmasti onnistuu, kukaan ei väitä sen olevan helppoa, mutta JOS SITÄ OIKEASTI HALUAA, niin kyllä keinot löytyy.

Molemmissa minua ärsyttää aika lailla tuo oikeasti haluamisen retoriikka. Se kun oikeasti ei sano mitään hyödyllistä. Jos onnistuit, halusit oikeasti. Jos et ole (vielä) onnistunut, et halua sitä oikeasti. Sen lisäksi, ettei se sano mitään hyödyllistä, se on henkistä väkivaltaa heitä kohtaan, jotka eivät (vielä) ole onnistuneet. Et ole onnistunut? ET HALUA TARPEEKSI! Ääneen lausumaton implikaatio: olet huono ihminen.

Se, että sinä olet onnistunut painonpudotuksessa, ei kerro, että kuka tahansa siihen pystyy – on tieteellinen fakta, ettei kuka tahansa siihen pysty. Se kertoo, että SINÄ OLET NIITÄ HARVOJA, JOTKA PYSTYVÄT. Onneksi olkoon, olet voittaja.

Silti minä, vielä toistaiseksi sairaalloisen lihava ja sinkku, katson sinua ja muita onnistujia, ja saan motivaatiota. Se on mahdollista. Ehkä minäkin olen joskus yksi niistä harvoista. Siksi kiitos sinulle :)

(Tää kuulostaa varmasti paljon ärtyneemmältä kuin olen oikeasti tätä kirjoittaessani.)

Tiina kirjoitti...

Niin, mitä tohon nyt sanoisi... Ehkä toi "haluaminen" on väärä sana. Olen mä itsekin vuosia ja vuosia ihan oikeasti halunnut, mutta en vaan ole _oikeasti_ tehnyt riittävästi mitään sen eteen. Mun suussani sillä haluamisella ei kyllä ole mitään tekemistä sen kanssa, onko hyvä vai huono ihminen.

Mä vaan en oikeasti ole mikään supernainen, joten mun on vaikea tajuta miksei kuka tahansa tähän pystyisi. Jos lisää liikuntaa ja vähentää syömistä, niin pakosti alkaa paino pudota. Korvien välistähän se on kiinni ja kuten sanoin, se ei ole helppoa, usko mua, mä tiedän. Mutta kyllä sen viimeisen ärsykkeen täytyy tulla oman itsen sisältä eikä keneltäkään ulkopuoliselta.
Eikä kaikilla ole mahdollisuutta palkata personal traineria, mutta ei mullakaan liiaksi rahaa ole. Revin ne rahat sitten jostain muusta. Yksinkin onnistuu, mutta on se helpompaa ja kivempaa pt:n kanssa yhdessä.

Kuten myöskin sanoin, niin puhun oman kokemukseni kautta ja tavallaan puhun myös siitä vanhasta itsestäni vs. nykyinen itseni silloinkin, kun sanon, että "ei halua tarpeeksi". Ja jos se musta siltä tuntuu, niin ei kai se väärin voi olla. Sinkkuutta en kyllä lähtisi tähän vertaamaan, koska se vaatii myös joltain toiselta jotain eikä vain itseltä. Ellei sitten tyydy ihan kehen vaan, mitä en suosittele enkä toteuta.

Mun ei edes ole tarkoituksena tai tavoitteena motivoida muita samaan, mutta tietysti se on hieno juttu, jos näin käy. :)

Mun piti vielä sanoa jotain, mutta unohtui...

Anonyymi kirjoitti...

Haluamisesta on tosiaan kyse. Sanassa ei ole mitään vikaa. Ei se ole konsulttikieltä eikä mitään peiliin kiinnitettyjä voimalauseita.

Nykyään moni haluaisi haluta. Tähänhän ilmiöön on yhdistetty tarpeeton shoppailu, ahmiminen, dokaaminen ja kuosaaminen yms. Ihminen haluaa kokea halua muttei pysty. Simuloi sitä sitten jollain tuollaisella hetken huumalla.

Jos ostamista tai makeansyöntiä vertaa panetukseen, huomaa, että vain viime mainittu todellakin on sellainen ikiaikainen, oikea halu. Niin kuin itsensä pelastaminen elintasosairauksilta, itsensä repiminen avannosta jne. - syvemmältä tuleva tarve ylläpitää elämää niin sanoakseni...

Huonoissa ihmissuhteissa tulee joskus sellainen tyyni oivallus, ettei (riippuvuuden)tunnetta enää ole vaan haluaa pois ja on nyt valmis siihen. Päihteiden ynnä muun kanssa jos on ollut ongelmia, saattaa tulla sellainen pohjakosketus, joka palauttaa halun huolehtia itsestä.

Kun laihtumisen halu iskee, se todella iskee. Joskus pakokauhuna: mä en enää voi jatkaa näin. Joskus jälkikäteen yllätysiskuna: jumalauta, että olikin pitkästä aikaa hauska loma - ja mitäs helkuttia, farkut pyörii päällä ja kaupassa on ruvennut automaattisesti kulkemaan lohtumässyjen ohi.

Tällä en tarkoita, että halua pitäisi odottaa kuin inspiraatiota ja sanoa aina tekosyynä, että kun ei se vielä ole tullut... Odotellessani ahmin... Halua voisi rehellisesti tiedustella omalta keholtaan, kuunnella. Tästä kuuntelustahan puhutaan yleensä liikunnan yhteydessä: älä runno väkisin, vaan kuuntele, jaksaako sun kroppa todella. Mielestäni kuuntelun voisi laajentaa kaikkeen olemiseen: tuliko mun mahaan nyt hyvä olo tästä, vai onko vain mieleni tyytyväinen; sainko tuosta ruoasta energiaa vai pitikö mun mennä sen jälkeen sohvalle makaamaan; perse puutuu tässä istuessa, se ei varmaan puudu huvikseen vaan kertoo, että nyt sitå täytyisi hiukan kävelyttää... Vähän tolleen tuntumalla, kuten vaikkapa just siinä seksissä.

Anonyymi kirjoitti...

Nimellinen tuossa yllä kirjoitti, että on "tieteellinen fakta", etteivät kaikki lihavat voi laihtua. "Tiede", johon tässä viitataan, lienee psykologia.

Tuttavapiirissäni on valokuvista päätellen paljon lihavia naisia. Se aina yllättää minut, kasvokkain kun tätä en useimmista huomaa. Kasvokkain näen nimittäin lihavana vain ne pari naista, jotka jatkuvasti puhuvat lihavuudestaan, kantavat itseään teatraalisen tuskaisin ilmein ja elein, vievät keskustelut aina siihen, miten geenit, epärealistinen naiskuva, lastenteko, nykylänsimainen sokeriaineenvaihdunta, toimistoitunut työelämä, tehotuotettu tyhjäkalorinen ruoka, vääristyneet vaatekoot, autoilukulttuuri jne. jne. jne. sekä tietenkin ehkäisykapseli ja masennuspilleri PAKOTTAVAT heidät olemaan vastentahtoisesti lihavia. Nämä pari myös kärkkäästi nipistelevät minun kylkiäni, kommentoivat, mitä on lautasellani, sekä pitävät huolen siitä, että tapaamisemme jälkeen minunkin oloni on turhautunut ja vilkuilen normaalipainoisia naisia epäterveen katkerasti ja hoikkia suorastaan voitonriemuisesti: "varmaan anorektikko". Uhriutumista, huomiohuorausta.

Tiina kirjoitti...

Anonyymi #1, noin mäkin sen jotenkin näkisin: haluaa haluta, mutta syystä tai toisesta pysty. Jos työkalut puuttuu, niin niitä pitäisi jostain saada.
Mulla oli varmaan sekä toi pakokauhu että myös se jälkeenpäin havaittu yllätysisku, että oho, ai tää olikin näin helppoa...

Anonyymi #2, muakin jäi mietityttämään tuo tieteellinen fakta. Itse näkisin tieteellisenä faktana sen, että kun kuluttaa enemmän kuin syö, niin laihtuu. Ellei oli niitä muita esteitä (kilpirauhanen tms.) Rutkasti ylipainoisen on tietysti huomattavasti vaikeampi lähteä liikkumaan kuin kevyemmän ihmisen, mutta päivä kerrallaan.
Valokuvat on kyllä kamalia totuuden torvia, tiedän omakohtaisesti!
Lupaan muuten pyhästi olla nipistelemättä toisten kylkiä ja arvostelematta lautasia, vaikka täällä blogissa olenkin läskinatsi. :)