9. heinäkuuta 2010

Walk it off

Olen tällä viikolla kävellyt kolmena päivänä töistä kotiin. Internetin ihmeellisen reittihaun mukaan matka olisi noin yhdeksän kilometriä. On ollut hauska huomata, että ihan näinkin lyhyellä aikavälillä pystyy kunnon parantumisen näkemään suorastaan silmissä. Tai no jos ei näe silmissä, niin lihaksissa tuntee ainakin. Ensimmäisenä päivänä matka tuntui pitkältä ja olin illalla kotona ihan poikki, toisena päivänä en ollut enää oikeastaan ollenkaan poikki ja kolmantena päivänä matka tuntui jo melkein liian lyhyeltä.

Ilmat ovat olleet nyt niin ihania, joskin hiukkasen hikisiä, että käveleminen on ollut todella nautinnollinen kokemus. Varsinkin kun kuuntelee samalla hyvää rokkia mp3-soittimella ja meditoi välillä järven rannalla, niin siinä saa kummasti ajatuksensakin järjestykseen. Jos ette ole huomanneet, niin todella tarvitsen sitä järjestelyä tällä hetkellä. Tulin ajatelleeksi, että ilman musiikkia elämäni laatu olisi moninkertaisesti huonompaa. Ja sellaista surua ei olekaan, jota Jaakon & Jayn musiikki ei parantaisi. (Minä niin rakastan niitä. Pitäisiköhän se joskus kertoa niille päin naamaakin?) Toivottavasti ilmat pysyvät miellyttävinä koko kesän, niin voin jatkaa harrastusta, koska tässähän paranee samalla sekä fyysinen että henkinen kunto.

Siinä kävellessä tulin myös ajatelleeksi kaikkia tyyppejä, jotka ovat tavalla tai toisella sivunneet elämääni ja sitten poistuneet siitä. Ja miten niitä on välillä ihan ikävä. Ja kuinka en ole vielä valmis siirtämään tätä tuoreinta tapausta sinne ikävä-osastolle. Tajusin myös sen, että kaikki nämä ikävätyypit ovat miespuoleisia. Toki asiaan vaikuttaa varmasti se, että jokaisen niistä kanssa on jollain tasolla ollut jotain mikä ei ole pitänyt asiaa puhtaasti kaveripohjalla, mutta myöskin se, että tyttöjä harvemmin edes tarvitsee ruveta ikävöimään. Tyttöjen kanssa yhteydenpito yleensä pysyy, ainakin jollain tasolla. Poikien kanssa se on vaikeampaa, kun on ollut pitkiä kaihoisia katseita tai nousuhumalaisia rakkaudentunnustuksia tai nykyisiä tyttöystäviä. Mikä on sinällään sääli, koska itse olisin iloinen joka ainoasta ihanasta tyypistä ihan pelkästään kaverinakin.

Näistä ikävätyypeistä muuten yksi ei ole ikinä edes käynyt Facebookissa, yksi lähti sieltä kalppimaan vähän aikaa sitten, kun oli joku "erotaan Facebookista" -teemapäivä, kolmas on siellä ainoastaan nimenä ja kuvana, mutta ei enää nykyisin millään muulla tavalla jne. Tyhmiä poikia. Ei ne tajuu.

5 kommenttia:

Mymskä kirjoitti...

Ehdottomasti sun täytyy mennä kertomaan J&J:lle, että rakastat niitä. Sellaista on aina kiva kuulla :)

Ai säkin sitten löysit tyyppejä (vieläpä useamman!), jotka ei ole fb:ssa? Se voi olla omalla tavallaan ihan vapauttavaakin. ;)

Minja kirjoitti...

Se onkin kumma juttu, kun ne parhaat ei ikinä oo fb:ssä, kuten nyt vaikka mun Ihastuspoika.

Kannatan kans rakkauden tunnustuksia jaakolle ja jeille! Jei!

Tiina kirjoitti...

Mymskä, joo, on tosiaan näitä tyyppejä. Tai ennen oli yksi, the nuori runopoika, mutta sitten tää yksi sulkku lähti sieltä kalppimaan enkä tykännyt yhtään!
Ja mä luulen kanssa, että J&J haluis kuulla sen. Kerran oli jo niin lähellä, että ihan oikeasti harkitsin asian kertomista Jaylle, kun olin just päivää aikasemmin ostanut niiden levyn. Mut meni sitten jänö housuihin.

Minja, no, osa parhaista on ja osa ei. Joskus taas tuntuu, että kaikista parhaimman ei tarvisi olla, niin säästyisin monelta sydämentykytykseltä, mutta sitten taas toisaalta... :D
Ja kyllä mä vielä joskus sopivan tilaisuuden tullen tunnustan rakkauteni niille.

Aino kirjoitti...

Mullaki on ikävä jotakuta jota mulla ei periaatteessa sais olla ikävä ja mietin vain että onkohan sillä ikävä minua ja tiedän että seki oli muhun mahottoman ihastunu mutta ollaan molemmat varattuja eikä varmaan nähä enää ikinä missään eikä kumpikaan olla facebookissa ja viimeksi ku nähtiin (töissä)se halus mun puhelinnumeron ja anto mulle omansa mutta en voi koskaan ottaa siihen yhteyttä koska en pystyis olemaan vain sen kaveri enkä halua olla sen kaveri enkä halua olla niin paha ihminen että olisin enemmän ku kaveri ja työkokeilu olis ollu miljoona kertaa tylsempää jos se ei olis ollu siellä. Ja tästä täytyy avautua sun kommenttilootaan koska omaan blogiini ei tällaisia voi kirjoittaa koska poikaystäväni lukee sitä ja ikävöitävätyyppikin tietää sen sijainnin, vaikka ei varmaan lue sitä koska se on varmaan unohtanu mun sillä sekunnilla ku viimeistä kertaa lähdin sieltä töistä. Ja eilen tuli kaks viikkoa siitä ku oon siitä kuullu pihaustakaan ja silti ajattelen sitä joka päivä. Ja rakastan poikaystävääni kuitenkin. Apua. :D

Tiina kirjoitti...

O-ou. :D
Mä en nyt oikein osaa sanoa tohon mitään, kun hyvä kun saan yhden tyypin kerrallaan ihastumaan/rakastumaan itseeni, saati sitten kaksi! ;)

Mutta onhan noita tyyppejä tollasia. Jos kuitenkin pystyy pitämään itsensä kurissa ja laittaa poikaystävän ja tän toisen tyypin oikeaan arvojärjestykseen, niin eihän sitä ajattelusta kukaan voi rangaista. Eikä se kai ole keltään poiskaan.