3. lokakuuta 2010

Paljaana

Kuva: don't bare it all by ~nickoreal


Minulla on nyt sellainen olo, että haluaisin murtautua jonkun kuoren läpi ja huutaa hetken kurkku suorana. Ja sen jälkeen haistella hetken raitista ilmaa ja ajatella selkeästi. En tiedä oikein itsekään mitä tuo tarkoittaa. Tasaisin väliajoin sitä miettii myös tämän blogin tarkoitusta ja sitä, että tekisi mieli kirjoittaa jotenkin eri tavalla. Mutta on helpompi olla viihdyttävä ja hauska (tai ärsyttävä) kuin päästää ihmiset jonnekin pintaa syvemmälle.

Katselin yhden blogien kautta tutun naisen 365 päivän kuvaprojektia. Ei nimiä eikä linkkejä tässä kohtaa. Projektissa siis otetaan kuva itsestä joka päivä vuoden ajan. Mietin, että tuo nainen on varmaan maailman kaunein ja aivan uskomattoman kuvauksellinen. Ja myönnän olevani kateellinen. Mieleni tekisi aloittaa samanlainen projekti, mutta siinä tulisi olemaan sitten vain 365 aivan älyttömän rumaa kuvaa. Minussa ei ole mitään kuvauksellista eikä kiinnostavaa. Jos kuitenkin ryhtyisin projektiin, en missään tapauksessa tekisi sitä julkisesti ainakaan.

Lisäksi minua vaivaa ikävä. Ikävöin yhtä miestä, jonka kanssa en halua olla ja jota ilman en osaa olla. Tai ikävöin kosketusta. Olemme nähneet tälläkin viikolla kolmena päivänä, mutta ne ovat olleet sellaisia "katsoa saa, muttei koskea" -tilanteita. Se vain on mukavaa, kun joku halaa tai silittää poskea. Tiedän, ettei tämä suhde ole millään tasolla terve, mutta kaipa se toimii tällä epäterveellä tasolla. Tyyppi on sellainen, johon kai rakastuin kymmenen vuotta sitten. Sen jälkeen oli muutama vuosi melkoista vuoristorataa, sitten minun tunteeni viilenivät, tai turruin, ja oli muutama vuosi vain mekaanista tarpeiden tyydyttämistä. Välissä oli pari vuotta, etten pitänyt tyyppiin mitään yhteyttä. Näiden parin vuoden aikana hän taas ilmeisesti ymmärsi miten tärkeä olen hänelle ja miten rumasti hän oli minua kohdellut. Ja pyysi anteeksi. Moneen kertaan. Ja minä sanoin, ettei tarvitse pyytää anteeksi, koska koko asia oli minulle yhdentekevä. Nyt olemme taas vaihtelevan lämpimissä väleissä. Minä en saa enää sellaisia kilareita, niin kuin silloin vuosia sitten, koska asiat ovat menettäneet minulle merkityksensä. Kaikki on tasaisempaa. Huomaan, että hän alkaa pitää minua taas pikkuhiljaa itsestäänselvyytenä. Se ei ole hyvä asia, koska nautin nimenomaan siitä huomiosta, jonka saan silloin, kun tyyppi pelkää menettävänsä minut hetkenä minä hyvänsä. Toisaalta välillä hän sanoo asioita, jotka tuntuvat yhtä aikaa hyvältä ja ahdistavalta. Kuulostaa kivalta, kun mies käyttää sanoja poika- tai tyttöystävä (minä itse en sitä ole koskaan tehnyt), kunnes palaan sieltä vaaleanpunaisesta hattarasta ja ajattelen, että ei saatana, ei ikinä.

Yhden kerran kun halasin häntä, tyyppi ihmetteli, että miksi teen niin, kun en kuitenkaan tykkää hänestä sillä tavalla. Vastasin, että en minä tiedä millä tavalla tykkään hänestä. Se oli kovasti totta. Tykkään hänestä ja inhoan häntä ja kaipaan häntä ja ahdistun hänen seurastaan... Jos muutama aika iso seikka olisi eri tavalla kuin on nyt, niin tämä tyyppi olisi varmasti minun kohtaloni. Voin jopa nähdä mielessäni meidät elämässä yhdessä ja uskon, että hän olisi ihan hyvä mies. Mutta nyt on pari asiaa, joiden takia minä en halua, ja pari asiaa, joiden takia me emme voi. Olen kai kuitenkin antanut nyt itselleni luvan viettää tällaista paremman puutteessa elämää, kun en tässä kuitenkaan tee väärin ketään kohtaan. Ainakaan ketään ulkopuolista. Vaikka olemme välillä henkisesti niin eri puolilla planeettaa, niin fyysisellä tasolla homma on toiminut aina aivan täydellisesti. Eipä siitä viitsi luopua ilman erityisen hyvää syytä.

Mietin, annanko tämän tekstin olla täällä vai en. Katsotaan.

9 kommenttia:

Penni kirjoitti...

Hyvin erilaista Tiinaa, kieltämättä. Minusta tätä oli jollain tavalla kiva lukea. Myönnän, että olen aika perverssi.

Tilanteeseen itseensä minulla ei ole mitään sanottavaa, mutta et sinä varmaan siihen mitään sanomisia kaipaakaan. Tuollaisessa kun ei muiden sanomisilla yleensä ole mitään painoarvoa - tai ainakaan käytännön merkitystä.

Tiina kirjoitti...

Niin. Eipä niin, varmastikaan.
Mutta kommenttisi oli kiva, kiitos siitä. :)

Annikki kirjoitti...

Mun mielestä tämä vastaa viime kevään lukijatoiveita täydellisesti, kun minä ainakin toivoin tänne vauhtia ja vaarallisia tilanteita ja hankalia sosiaalisia sotkuja ja more feelings ja silleen.

Jos nuori nainen ei saa tilittää ja pohdiskella blogiin, niin mitä elämää se on, kysyn vaan.

nimimerkillä "uskollinen lukija"

Alcinoe kirjoitti...

Minusta tämä oli kiva lukea siitä näkökulmasta, että itse kullekin tekee poikkeuksetta hyvää sanoa ääneen ne asiat, joita on erityisen vaikea sanoa ääneen. Oli se vaikeus syystä tai toisesta.

Tiina kirjoitti...

Annikki, no ehkä lukijan näkökulmasta. Mulle tässä ei oikeastaan ole mitään sotkua eikä vaarallisia tilanteita eikä kovin suuria tunteitakaan. Lähinnä paikoillaan junnaamista. :D

Alccis, musta tuntuu usein, että mä tarvisin eri blogin sitä varten, että voisin sanoa ääneen niitä asioita. Mutta ehkä tää menee tälleenkin. Linjattomana.

Irwikissi kirjoitti...

Annat olla. Minusta on ihanaa lukea tällaistakin Tiinaa. ♥

Tiina kirjoitti...

Kiitos. :) ♥

Anonyymi kirjoitti...

Hahahhaha... mitä ihmettä?? Mä olen jotenkin pitänyt sua niin puhtaana ja kunnollisena ja nyt sä oletkin ihan hyväksikäyttäjä :) Kjäh! Ei vaan, aivan hyvä tuommoinen korvikemies välillä.

-Olga-

Tiina kirjoitti...

Buahaha, hyväksikäyttäjä...
Jos vastapuolelta kysytään, niin luulen, että se on ihan mielellään hyväksikäytetyn roolissa. ;)