26. lokakuuta 2010

Will we burn inside the fires of a thousand suns

Suhteeni Linkin Parkiin on mutkikas ja mäkinen. Silloin joskus ennen, Hybrid Theoryn (2000) aikaan, kun yhtye alkoi nousta ihmisten tietoisuuteen täällä Suomessakin, en oikein tajunnut koko bändistä yhtikäs mitään. Muistan hämärästi siskon yrittäneen tuupata minua kohti Linkin Parkia, koska ehkä arvelin musiikin olevan minulle mieluisaa, mutta torppasin yritykset alkuunsa ja aika pitkälle ignorasin koko bändin. Vielä Meteoran ilmestymisen aikaankin (2003) olin kovin välinpitämätön kyseistä yhtyettä kohtaan. Jotenkin yhdistin Linkin Parkin mielessäni Limp Bizkitiin, jossa ei mielestäni ole mitään hyvää (yhäkään), enkä antanut Linkin Parkille edes mahdollisuutta.

Kesällä 2004 olin työpaikassa, jossa oli radio päällä aina päivät pitkät. Kävimme jatkuvasti sukupolvien välistä taistelua siitä, kuunneltaisiinko jotain iskelmäkanavaa vai muistaakseni silloista Radio Citya. Yleensä se iskelmäsukupolvi voitti taiston (jostain syystä on muka vähemmän ilkeää pakottaa ihmiset kuuntelemaan iskelmää, vaikka ihminen tulisi siitä fyysisesti pahoinvoivaksi, kuin rokkia). Toisinaan kuitenkin onnistuin työntämään käpäläni radion kanavahakunappulalle ja sain kuunnella työvuoroni ajan parempaa musiikkia. Silloin radiossa pyöri kerta toisensa perään joku Linkin Parkin kappale, olisiko ollut Breaking the Habit tai joku. Ehkä se oli se toiston voima, mutta aloin pikkuhiljaa lämmetä sille ja samalla muillekin Linkin Parkin kappaleille.

Vuonna 2007 tykkäykseni oli noussut jo sille tasolle, että odotin Minutes to Midnightia ihan täpinöissäni ja säntäsinkin ostamaan sen heti ilmestymispäivänä. Tämä fakta on varmaankin todennettavissa myös jostain entisestä blogistani, mutta enpä rupea sitä etsimään nyt. Tunteeni Minutes to Midnightia kohtaan on aika kahtiajakoinen, koska osittain se on ihan helvetin hyvä levy ja osittain siinä taas on ihan liikaa niitä sellaisia slovareita, joita en vaan jaksa kuunnella.

Pikkuhiljaa minulle tuon Minutes to Midnightin ilmestymisen jälkeen selvisi, että ei olekaan kovin coolia tykätä Linkin Parkista. Se on vähän sama kuin tykkäisi Nickelbackista, joidenkin mielestä. No, henkilökohtaisesti pidän tuota kateellisten panetteluna (hah hah) enkä anna sen vaikuttaa mielipiteeseeni. Koska osittain Linkin Park on, ja toistan nyt itseäni, aivan helvetin hyvä bändi. Chester Benningtonin rääkyminen on erittäin vapauttavaa ja aggressioita purkavaa. Linkin Park ei edes kuulu pääni sisällä siihen "guilty pleasure" -kategoriaan, vaikka ilmeisesti pitäisi, kun vähänks noloo hei kuunnella jotain Linkin Parkia.

No mutta siis. Tämän lyhyen alustukseni jälkeen pääsen itse asiaan. Vuoden 2007 jälkeen tunteeni Linkin Parkia kohtaan ovat jo hiukan jäähtyneet. Heiltä ilmestyi uusi levy (A Thousand Suns) tässä vähän aikaa sitten, mutta en ihan hirveästi ole jaksanut nähdä vaivaa sen kuulemiseen. No kerran etsin sen Spotifysta, mutta siitä ei silloin ollut kuultavissa kuin yksi kappale. Ja se kappale... Meinasin repiä aivoni korvien kautta pihalle, kun kuulin sen ensimmäisen kerran. Toisen kerran kuultuani arvelin ensimmäisellä kerralla ylireagoineeni, mutta ei, se oli yhä siellä. Se aivan hirveä 90-luvun syntikkajumputus. Siinä sen kaiken muun päällä. Niin töykeänä ja korville hyppäävänä, ettei sitä voi mitenkään sivuuttaa, oli muu kappale sitten miten hyvistä elementeistä koottu. En minä voi kuunnella tuollaista musiikkia. En vaan voi.

Kuunnelkaa itse. (Odottakaa kohtaan 1:15, jossa se alkaa).




What the hell has happend???

11 kommenttia:

ill. kirjoitti...

hmm, tuo on ehkä se ainut paska biisi koko levyltä. O.o tai no on siellä pari muutakin, mutta kokonaisuutena A thousand suns on mailien päässä Minutes to midnightista. siis paremmalla puolella. koska tuon edellisen levyn tuottama pettymys on edelleen karvas enkä siksi odottanut tältä uudelta yhtään mitään, mutta se sitten yllättikin enemmän kuin positiivisesti. ostin jonkin vikakappaleen joka oli alennuksessa pari päivää ilmestymisen jälkeen koska kotelo oli kärsinyt. nehän ovat panneet tyyliänsä vähän uusiksi tai siis yrittäneet tehdä uudenlaisen levyn eikä siinä kuulema pitänyt olla "yhtään tutun kuuloista biisiä". no ihan ei onnistunut, mutta olen kuunnellut levyn ainakin 30 kertaa tähän mennessä (repeatilla silloin kun oli käytössä cd-soitin) eikä voi sanoa että se siitä olisi yhtään huonontunut. paljon enemmän sisältöä kuin kokonaispituus antaa ymmärtää.

no joo, makuasiahan sekin on. mut halusin vaan sanoa ettei se ihan paska ole. :)

Tiina kirjoitti...

Niin, mähän en siis ole kuullut siltä kuin ton yhden biisin. Nyt ehkä sun innoittamanasi yritän saattaa kuunteluuni ne loputkin. Jos ne olis sit hyviä. :)
Tavallaan tossakin kappaleessa on jotain josta tykkään, mutta toi jumputus... Eih...

Anonyymi kirjoitti...

LP oli raikasta ja mukavan metallihtavaa silloin Hybrid Theoryn aikaan (kun nu metal ei ollut vielä paljastunut grungen ja popin ylituotetuksi äpärälapseksi). Sitten noita bändejä kasaantui pilvin pimein ja kaikki samoilla saundeilla ja vähillä lahjoilla ja popmaisella tekocooliudella.

Kyseisellä bändi meni pysyvästi ö-mappiin Meteoran kanssa, kun piti omat, miljoonaan kertaan soitetut biisit remiksata ja myydä uudestaan. Rahastusta prkl.
Popin ja kaupallisuuden tultua esiin kulissien kaaduttua, ei kyllä bändiltä ole tullut oikeastaan mitään kuuntelemisen arvoista tai edes mitään uutta.

Tiina kirjoitti...

No nää nyt on niin makuasioita.
Ja tosta kaupallisuudesta jauhaminen on mun mielestäni niin hölmö juttu. Koskien siis kaikkia mahdollisia bändejä. Kaikki vähänkään myyvä musiikki on kaupallista. En ole tainnut tavata yhtään musiikintekijää, joka ei haluaisi saada rahaa (ja paljon) omasta musiikistaan. Se on tietysti sitten eri asia millä tavalla ja mihin hintaan itsensä myy.

ian kirjoitti...

Aika satunnaisesti olen minäkin kappaleita tältä uudelta levyltä kuullut, eikä tosiaan kovasti ole iskeneet. Toisaalta en ihmeitä edes odottanut Minutes to Midnight -pettymyksen jälkeen.

Kaksi ekaa levyä kolahti oikein kunnolla (varsinkin Hybrid Theory), joskin bändi tuntui kärsivän eräänlaisesta "paskan toiseksi viimeisen kappaleen" -syndroomasta. Minutes to Midnight oli jo niin huono, että sen ostaminen oikein kadutti. Siksipä en nyt tämän uuden kanssa ala hötkyilemään. Voipi olla että spotifystä joskus kuuntelen.

Tiina kirjoitti...

No nyt olen kuunnellut Spotifysta ne viisi kappaletta, jotka siellä nyt voi kuunnella ilman että on premium-tiliä. Pakko sanoa, että tuo The Catalyst on noista viidestä se paras kappale. Että tuota... Olen ihan tosi pettynyt.

Minutes to Midnightin ostaminen ei minua kaduttanut, kun tykkäsin osasta niistä biiseistä aika paljonkin. Osa tosi sitten oli vähän heikompaa settiä.

Anonyymi kirjoitti...

Ah..
Entäpä s/kaupallisuuden/ylikaupallisuuden/

-Anne- kirjoitti...

Itse en ole niiin paljon Linkin Parkia koskaan kuunnellut, mutta pistän silti kommenttilusikkani soppaan: Tuo syntsalirutus tuli ihan puskasta ja sai minut miltei repeämään. Siis mitä?

Char kirjoitti...

Linkin Park ei ole minulle tuttu juttu, enkä nyt keskellä yötä uskalla edes avata linkkiäsi. :) - Naapureina on paljon vanhempia henkilöitä, joiden unirauhaa yritän muistaa!

Piti vain sanoa, että Bärtil on hieno! :)

Minulla on tosi söpö kahvipuu - ei yhtään noin eksoottinen, ja yksi viherkasvi monien joukossa - mutta silti spesiaali! :) Niinkuin toisaalta kaikki kasvini ovat! :)

Minä tykkään viidakkotunnelmasta kotonani!- Vain Tarzan puuttuu! :)

Sitä musa-meemiäsi oli muuten tosi kiinnostavaa lukea, vaikken koskaan kommentoinutkaan tekstejäsi.

- Minun pitää ihan tutkimusmielessä :) katsoa vielä tänä yönä yksi leffa, eli palaillaan!

Tiina kirjoitti...

Ano, en ymmärtänyt.

Anne, no äläpä muuta sano. :D

Char, Bärtil kiittää. Onhan kahvipuukin melko eksoottinen, ei niitä ihan kaikkialla näillä leveysasteilla ole. Kun olin pieni, meidän mummolassa oli kahvipuu. Odotin sen tekevän papuja, mutta ei se tainnut tehdä. Tai sitten teki, en muista...
Musameemiä oli hauska myös tehdä ja eihän täällä ole kommentointipakkoa. ;)

Anonyymi kirjoitti...

Auttaako?