Aamulla kun seisoin hyytävässä viimassa odottelemassa bussia, joku laitapuolen kulkija lähestyi minua. Tyypillä oli päällä puolipitkä kevyttoppatakki ja sen takin päällä niittivyö. Se näytti aika hauskalta yhdistelmältä, mutta samaan aikaan myös siltä, että en lähtisi vittuilemaan kaverille. No, poistettuani nappikuulokkeen (sen ylipaskan) toisesta korvastani, tämä rantojen mies kysyi pystyisinkö auttamaan kahdella eurolla. (Markka-aikana pyydettiin paria markkaa, nyt paria euroa. Sellaista se inflaatio on pulsujenkin keskuudessa.) Valehtelin hemmolle päin naamaa, ettei minulla valitettavasti ole käteistä yhtään. Juippi kysyi vielä, että ei kolikoita? Sanoin että ei, vaikka olisi ollut. Selvästi kuitenkin tämä valheeni meni lävitse, tai ainakaan hän ei nähnyt tarpeelliseksi vängätä aiheesta enempää (toisin kuin ne oranssikaapuiset munkit: "tuossa on pankkiautomaatti"). Toisin varmaan olisi käynyt, jos olisin kertonut totuuden, eli että minulla on rahaa, mutta en voi sitä antaa, koska loppuviikon ruokailuni on kiinni niistä rahoista. No, niin varmaan olisi ollut sen hepunkin. Mutta kuitenkin, luulen, että olisin joutunut vänkäämään asiasta huomattavasti enemmän jos olisin jättänyt valehtelematta. Koska jos nyt rehellisiä ollaan, niin en varmastikaan näytä ulkoisesti ihmiseltä, jolla on loppukuuksi rahaa vain sen 15 euroa. Pukeudun kuitenkin ihan siisteihin ja hyvännäköisiin (imho) vaatteisiin ja on tuota vararavintoakin tullut kerättyä jemmaan. Onneksi minulla tämä köyhyys ei ole ihan ympärivuotista, toisin kuin luultavasti sillä miehellä ja monella muullakin yhteiskunnasta syrjäytyneellä. Olen kohta ollut kuukauden töissä enkä pesoakaan ole nähnyt ansaituista rahoistani. Mutta ehkä sekin päivä vielä koittaa. Tai no ei varmaankaan. Kyllä täälläkin maksetaan palkka ihan euroissa.Mitä me siis tästä opimme? Emmepä varmaankaan yhtään mitään.
4 kommenttia:
Eihän siitä mitään opi, ja vaikka kuinka pähkäilee niin millään kaikille pyytäjille ei voi antaa rahaa kun ensin pitäisi harkita vielä että jospa ne vievät kukkaronkin. Harkiten muutaman kerran vuodessa voi osallistua johonkin auttamiseen, antaa aikaansa ja jos ei sitä ole niin vaikka rahaa punaiselle ristille tms. Valtionhan tämä auttaminen pitäisi hoitaa, mutta hyvän mielen lisäksi immeinen siitä saa veron alennusta;)
Hejssan,
puhuttiin jo Iinekselläkin, ja halusin tulla sanomaan päivää tännekin. Noin niinkuin virallisesti. :)
Olen lukenut palstaasi pitkään, mutta en ole kommentoinut mitään juttujasi.
Sinun palstasi tykkään. - Vaikka *gasp* tykkään Hakulisesta. :)
Ehkä koetetaan joillain konstein selvitä tämänkin kynnyksen yli! :)
Parasta toivoen...
Char :)
P.S. Itsekin olen niin tiukoilla, etten voi antaa rahaa kerjäläisille. Tai pyytäjille. - Minun ajatusmaailmaani sopisi se, että voisin tarvittaessa heittää euron kaikkien pyytäjien kuppiin; katusoittajien kuppiin kaksi. :)
Olen kohta ollut kuukauden töissä enkä pesoakaan ole nähnyt ansaituista rahoistani. Mutta ehkä sekin päivä vielä koittaa. Tai no ei varmaankaan. Kyllä täälläkin maksetaan palkka ihan euroissa.
Kiitti tän aamun ekasta naurunpyrskähdyksestä :)
Meripilvi, näinhän se on. Mietin itse justiinsa samaa, että kaikkia ei pysty pelastamaan millään. Ja ne pyytäjien ajatusperätkin on usein hiukan epäilyttäviä. Meniskö se sittenkään ruokaan vai alkoholiin se raha... Sellaiselle itse asiassa voisinkin antaa, joka tulisi ihan rehdisti pyytämään rahaa kaljapulloon eikä "hernekeittoon". :D
Char, hei vaan ja kiva kun ilmottauduit täälläkin. :)
Eihän mulla toki Hakulista vastaan ole niinkään mitään, kuin Yötä. Hakulisen esittämät Yön kappaleet taitaa olla niitä parhaita, paitsi Joutsenlaulu, josta olen traumatisoitunut.
Katusoittajille muuten antaakin mielellään rahaa. Varsinkin jos soitto on miellyttävää.
Kukkis, ilo on minun puolellani. Tai sinun. Tai ehkä molempien. :)
Lähetä kommentti