12. maaliskuuta 2011

Fear the voices you hear today


Minä en ole koskaan pelännyt mitään mörköjä tai kummituksia. En pienenä enkä isonakaan. En pelkää yliluonnollisia asioita. Uskon, että kaikelle yliluonnolliselle on luonnollinen selitys. Me ihmiset emme vain niitä pysty ymmärtämään, koska maailmankaikkeudessa on niin paljon kaikkea, mistä meillä ei ole aavistustakaan. Onhan se sentään nimeltäänkin maailmankaikkeus.

Sen sijaan minä pelkään todellisia asioita. Pelkään sekopäitä ja sotia ja luonnonkatastrofeja. En siinä mielessä, että aktiivisesti vapisisin pelosta ulkona kävellessäni, mutta saatan menettää yöuneni näiden asioiden takia. Samasta syystä varmaankin fantasia ei kiinnosta minua laisinkaan, vaan luen kaikkein mieluiten elämäkertoja tai tarinoita, joihin pystyn samaistumaan edes jossain määrin. En taida olla ainakaan taipuvainen eskapismiin.

Silloin kun Thaimaassa oli se kaikkien muistama tsunami, niin seurasin aluksi uutisia herkeämättä sekä televisiosta että internetistä. Joka puolella puhuttiin kuolleista taukoamatta ja näytettiin kuvia ruumispusseista. Satuin jopa näkemään netissä vahingossa (vai uteliaisuuttani?) yhden kuolleen naisen, jonka turvonneet kasvot kummittelevat yhä mielessäni. Ahdistuin todella paljon enkä enää meinannut uskaltaa nukkua yöllä. Oli pakko vetäytyä uutispimentoon ja sulkea silmänsä maailman kamaluuksilta. Sama saattaa olla muutaman päivän sisällä edessä tässä Japanin tapauksessakin. Minullehan se on täällä helppoa toisin kuin niille, jotka elävät siellä katastrofin keskellä.

Samanlaisia pelkotiloja sain aikanaan, kun luin Väinö Linnan Tuntemattoman Sotilaan (tai tarkemmin sanottuna sen sensuroimattoman Sotaromaanin). Luin kirjaa läpi yön enkä pystynyt lopettamaan ennen kuin olin aivan sippi. Eläydyin niin suuresti siihen miten panssarivaunut vyöryivät rintamalla ja tykit paukkuivat, että en enää uskaltanut sammuttaa valoja, kun olisi pitänyt käydä nukkumaan. Vasta kun Aamulehden jakaja kolisteli rapussa ja tajusin, että maailma pyörii ihan normaalisti seinieni ulkopuolella huolimatta siitä mitä pääkopassani tapahtuu, uskalsin sulkea silmät ja nukahtaa.

Joskus jossain oli kysymys, että kumpi on pelottavampaa, näkeminen vai kuuleminen? Kysymyksen ohessa oli hauska demonstroiva video siitä, miten kauhuelokuvassa on pelottavampaa joku jossain, jota emme näe, kuin itse kummituksen näkeminen. Valitettavasti en vaan enää löydä sitä videota mistään. Mutta jos miettii omaa elämäänsä, kumpi on pelottavampaa: nähdä makuuhuoneessa jotain pelottavaa vai kuulla makuuhuoneesta jotain, josta ei tiedä mikä se oli? Minulle asioiden näkeminen on ehdottomasti pelottavampaa.


4 kommenttia:

Kimmeli kirjoitti...

Just tänään puhuin poikieni kanssa siitä, kun olivat katselleen Japanista Youtube-pätkiä? Minä en voi, en halua nähdä. En ole katsonut edes Titanic-elokuvaa :)

Jaska kirjoitti...

Ryhmäterapian hengessä suosittelen katsomaan sen youtube videon, jossa laitetaan käytävälle pikkutyttö nukke kädessä ja pitkä musta tukka eteen kammattuna..

Tiina kirjoitti...

Kimmeli, mä olen niin tiedonhaluinen, tai pitäisikö sanoa utelias, että katson kaikkia videoita niin paljon kuin kykenen. Mutta jossain vaiheessa tulee sitten yliannostus vastaan.

Jaska, ömmmm... Kuulostaa jotenkin siltä, että taidanpa jättää väliin. :D

Kimmeli kirjoitti...

Minäkin olen tiedon haluinen, siis todella, mutta olen myös sitä mieltä, että tieto lisää tuskaa ja liika on liikaa. Minulle riittää kun tiedän surullisista asioista perusjutut, en siis anna median minua viedä. Oikein ottaa pattii, kun media repii kaiken ja työntää sitä joka tuutista! Kun 13v poikani laittoi minulle eilen hyvänyön tekstarin, siinä samassa luki: Äiti, mitä ovat joditabletit?
SAMPERI!!!!!