1. toukokuuta 2012

Totuus on tarua ihmeellisempää


Sain sunnuntai-iltana luettua loppuun kirjan Kellokosken Prinsessa. Pidin kirjasta paljon ja päätin heti sopivan tilaisuuden tultua katsoa elokuvan Prinsessa. Vuokrasin elokuvan siis eilen vappuaattoni kuluksi ja katsoin sen. Vaikka tiesinkin, että elokuva on fiktiivinen, vaikkakin tositapahtumiin perustuva, niin petyin silti valtavasti.

Aika moni Prinsessan nähnyt, silloin kun elokuva oli ihan uusi ja pyöri vielä teattereissa, kehui elokuvaa ja muistaakseni liikutuksen kyyneliäkin katsomoissa oltiin vuodatettu. En tiedä, jos olisi kannattanut katsoa tuo elokuva ensin ja lukea kirja vasta sen jälkeen. Nyt kuitenkin ainakin tuntuu siltä, että ilman kirjaa en olisi saanut elokuvasta senkään vertaa tolkkua. Jotenkin siinä rynnittiin tapahtumasta toiseen ilman minkäänlaista punaista lankaa, edes ohutta sellaista. Myöskin Prinsessan persoonallisuus jäi kovin latteaksi elokuvassa. Kirjan perusteella hänestä sai paljon vaikuttavamman mielikuvan, sellaisen, jolle jopa voisi oikeasti kuvitella pystytettävän muistomerkin. 

Näyttelijänsuoritukset elokuvassa olivat varmasti ihan hyviä. Niin hyviä, kuin noin huteralla käsikirjoituksella ja ohjauksella pystyi tekemään. Prinsessaa näyttelevän Katja Kukkolan (nyk. Küttner) roolityöstä tykkäsin. Sen sijaan tarinaan oltiin lisätty joku kummallinen rooli Krista Kososelle, jotta elokuvaan saatiin alastomuutta ja seksiä, jota ilman ei kotimaista elokuvaa ilmeisesti voida tehdä, sekä pienen rakkaustarinakin. Ja tietysti sitä rakkaustarinan toista osapuolta näytteli juoppohullu Peter Franzén. Jotenkin tosi väsynyttä.

Edellisten lisäksi elokuvassa oli myös kummallisia tai yllättäviä roolituksia, kuten Terhi Kokkonen pankkineitinä, joka ei paljon tönkömpi olisi voinut olla, vaikka hänellä ei edes ollut kuin pari hassua vuorosanaa. Miksei kotimaisissa elokuvissa arvosteta ei-julkkiksia näyttelijöitä? Aina ne samat naamat tai sitten kaikenmaailman laulajia. Paula Vesala kyllä veti roolinsa ihan hyvin.

Minua häiritsi myös se, että kirjaa lukiessani sain sen käsityksen, että Kellokosken ylihoitaja Anna Pakalén oli varsinainen toiminnan nainen ja uudisti sairaalan toimintaa sekä paransi potilaiden oloja reippaalla kädellä. Elokuvassa taas Pakalén tuntui saaneen statistin rooliin ja niiden uudistusten ja parannusten takana olikin mies, joko Antti Litjan tai Samuli Edelmanin roolihahmo, tilanteesta riippuen. 

Googlailin leffan katselun jälkeen arvosteluja elokuvasta, koska halusin tietää olenko ainoa, johon se ei kolahtanut. Toiset kehuivat elokuvaa, toiset haukkuivat. Ehkä eniten samaa mieltä olen tämän arvostelun kanssa. Hetkittäin kaipasin elokuvaan tekstitystä, koska en ymmärtänyt roolihahmojen muminaa. Tosin huomattavan paljon vähemmän kuin kotimaisissa elokuvissa yleensä. 

Vaikka olenkin pari vuotta ajastani jäljessä (taas), niin suosittelen kaikkia lukemaan Kellokosken Prinsessan kirjana. Siitä saa hienon läpileikkauksen mielenterveyshoidon historiasta Suomessa ja myöskin hyvän kuvauksen Prinsessasta. Elokuva kannattaa varmaan skipata, mikäli et vielä ole ehtinyt sitä nähdä. Ja jos olet katsonut elokuvan, mutta et lukenut kirjaa, niin älä ainakaan luule, että elokuva olisi realistinen kuvaus tapahtumista.

Kuvassa oikea Prinsessa Anna Lappalainen vanhoilla päivillään. 

14 kommenttia:

Zepa kirjoitti...

Noin 30 vuoota sitten mun Suuri Rakkaus oli aina kesätöissä Kellokosken sairaalassa, ja vaikka poilaista ei saanut puhua, hän mainitsi kyllä case Prinsessan. Kuulosti hyvin kiintoisalta persoonalta :-)

Joo, kotimaisissa elokuvissa puheen äänitys ja puhtekniikka on usein uskomatonta paskaa. Mie en käsitä, miksei ne opi. (En ole nähnyt tätä enkä meinannut katsoakaan.)

Ofelia kirjoitti...

Mä luin sen kirjan ja oli kiinnostavaa saada tietää hoitotavoista, mutta mun mielestä Prinsessa oli varmaan aika rasittava ja ärsyttävä ihminen. :D Jotenkin myös ahdisti ne sen sairausjutut ja -vaiheet. :( Unohdin tietty itse kirjoittaa tästä vaikka piti... ens kerralla sitte!

Annikki kirjoitti...

Ko. kirjasta/elokuvastahan on langetettu tuomio potilassalaisuuden rikkomisesta, ihan vain nice to know -pohjalta.

http://www.mediuutiset.fi/uutisarkisto/prinsessaelokuva+rikkoi+salassapitovelvollisuutta/a792257

Tiina kirjoitti...

Zepa, niin, näyttelijät voisi opetella artikuloimaan ainakin.

Ofelia, no tuskinpa sitä hoitoon joutuisikaan olemalla ihan vaan kiva ja normaali. ;)

Annikki, joo, tiedossa on. Ilman rikkomusta kirjasta tuskin olisikaan tullut yhtä kiinnostava.

Anonyymi kirjoitti...

Siis nimenomaan tuo äänipuoli kusee suomalaisissa elokuvissa, jos puhutaan vain teknisestä toteutuksesta. Puhe on järjettömän hiljaista ja musiikki, "taustalla" tai ei, on järjettömän kovalla. "Hauskaa" tässä on se, että ongelma on ollut olemassa kaikissa suomalaisissa elokuvissa, jotka olen nähnyt ja televisiosarjoissakin.

Olin kuvitellut, että oppilaitokset tarjoavat tutkinnollista opetusta äänittämisestä, äänitarkkailusta, tuottamisesta ja ties mistä. Siltikään ei tunnu onnistuvan. Saako noilta "ammattilaisilta" ottaa tutkinnot pois?
Ainakin kouluilta voisi linjat lopettaa, koska opetus on ilmeisen heikkotasoista.

Elegia kirjoitti...

Olen tätä kirjaa himoinnut siitä lähtien, kun se julkaistiin, Mutta koska asun täällä perähikiällä, on ihan turha toivo kuvitella saavansa tänne suomalaisia kirjoja, ellei maksa tähtitieteellisiä summia postimaksuista (jotka eivät oikeasti kyllä maksa niin paljon - testattu on!).

Leffakin kiinnosti joskus vähäsen, mutta tämän luettuani ei enää kiinnosta sen vähänkään vertaa ;D

Irwikissi kirjoitti...

Itse kävin silloin leffateatterissa Rimpsessan katsomassa ja olihan se ihan kiintoisa ja viihdyttävä... Mutta ei tosiaan sen kummempi, koska juuri mitään siitä ei ns. käteen jäänyt, ja elävin ikimuisto onkin se, että loppuminuuteilla minulta pääsi itku joka johti massiiviseen nenäverenvuotoon :O - Eikä minkäänlaista paperia matkassa minulla, joka sentään melkein aina ja kaikissa leffoissa kyynelehdin enemmän tai vähemmän... :/

Mutta joo, katson kyllä uudelleen jos joskus teeveestä tulee, mutta ei missään nimessä kuulu esim. "Top 100 ikiomaksi saatavat" -leffaryhmään.

Ja se ääniongelma. Se on niin helvetillinen ja niin todellinen. Ihmettelen syvästi samaa kuin anonyymi; miten tällä tekniikalla edes SAA enää nykyään TEHDÄ elokuvia?! Ja pitkään luulin että ongelma on vain suomalaisissa tv-ohjelmissa mutta paskat. Samanlaista se on leffateatterissakin, kotimaiset elokuvat. Musiikki kyllä pauhaa ja raikaa mutta puheesta ei aina saakaan tolkkua. Eikä minun mielestäni ole aina kyse edes artikulaatiosta (jossa kyllä herra nähköön ON joskus parantamisen varaa, muttei kuitenkaan aina.)

Tuo kirja kyllä pitäisi ottaa lukuun, koska aihe oikeastikin kiinnostaa, mutta joskus sitä käsissäni pyöriteltyäni taisin ajatella etten ehkä jaksa keskittyä. :/

Mutta, ehkä vielä joskus.. :)

Anonyymi kirjoitti...

Ja siis pitänee vielä tarkentaa, että kun sanon "kaikissa" niin se on erinomaisen selvää vanhoissa elokuvissa ja niistä ajoista ei ilmeisesti ole mitään opittu!
Se, että musiikissa käytetään liikaa dynaamista kompressiota ja sitä tuotetaan liikaa ei tarkoita sitä, ettei kumpaakaan saisi elokuvissa tehdä.

Pitäisiköhän alkaa tehdä paskalistaa suomalaisleffojen loppukrediiteistä? Auttaisikohan se mitään?

Kirsikka kirjoitti...

Oon nähny tuon elokuvan joskus, taisin jopa käydä teatterissa sen katsomassa. Muistikuvat on siis melko hämäriä, mutta otanpa osaa tähän äänikeskusteluun.

Eli siis, suomalaiset elokuvat/tv-sarjat on jotain niin kauheeta katsottavaa sen äänen kannalta! Oletan, että nämä muut jotka tässä keskustelussa ovat samansuuntaisia lausuntoja antaneet, ovat ns. normaalikuuloisia. Ja kun minä siis en ole, niin voi vain kuvitella miten paljon saan mistään selvää... Mutta huojentavaa kuulla, etten oo yksin ongelmani kanssa.

Mymskä kirjoitti...

Kävin katsomassa leffan silloin joskus, minusta se oli "ihan ok", mutta olin hyvin tietoinen siitä, ettei se ole dokumentti suomalaisesta mielisairaanhoidosta. Hiukan muistaakseni rasitti sellainen romantisoitu kuva sairaista ja sairastamisesta, en ihan ole valmis uskomaan, että psykoottiset ja muuten vakavasti sairaat olisivat "onnellisia hulluja".

Olen yksi niistä kyynelehtineistä. Jossain vaiheessa pyrskähdin ääneen itkemään; itkin osaksi isoäitiäni, joka oli suunnilleen elokuvan tapahtuma-aikoihin potilaana (pakkohoidossa useita kertoja) skitsofrenian takia. Parku pääsi vielä kotonakin.

Itkin myös vähän itseäni (en varsinaisesti itsesäälistä) siinä, kun se yksi teki itsarin kylpyammeessa. Se vaan jotenkin tuntui niin helpottavalta, että tajusin haluavani samaa. Oli vähän karu toteamus, hätkähdytti.

Kuvaavaa muuten on, etten edes muista sen itsarin tehneen roolihahmon nimeä, mutta Krista Kosonen sitä esitti.
Leffasta ei näin jälkikäteen muutenkaan paljon muistikuvia ole, mutta katson varmaankin uudelleen, jos/kun tulee telkkarista. Kirjan haluaisin lukea, en tosin ole ihan varma onko se liian rankkaa kamaa minulle.

Tiina kirjoitti...

Anonyymi, joo, se taustamusiikki on kyllä monesti aika häiritsevä huonon artikuloinnin lisäksi. Tuossa Prinsessa-elokuvassa se ei tainnut olla ongelma, kun en taustamusiikkiin juurikaan kiinnittänyt huomiota.

Elegia, sun täytyy pyytää jotakuta täältä Suomesta lähettämään se kirja sulle. Varmaan postimaksut pysyy sillä tavoin kohtuullisina eikä pokkarikaan paljoa maksa. Minäkin voin lähettää, jos haluat. :)

Irwikissi, ei parane tuolleen lähteä elokuviin ilman nenäliinoja!
Kuten sanottua, niin minulla vaikutti katselukokemukseen varmasti se kirjan lukeminen ja sen takia odotukset olivat korkeammalla.

Anonyymi, teepä sellainen julkinen häpeälista. ;)

Kirsikka, tuo on kyllä tosiaan ongelma. Harvemmin edes tulee ajateltua muiden kuin itsensä, normaalisti kuulevan ihmisen kannalta. Onneksi joskus on mahdollisuus tekstitykseen. Sitä tulee normaalikuuloisenakin joissain tapauksissa käytettyä, kun muuten on jatkuvasti pihalla kuin lumiukko.

Mymskä, joo, en tarkoittanutkaan, että joku luulisi sen olevan dokumentti mielisairaanhoidosta, vaan ylipäänsä se koko Prinsessan tarina oli vähän vääristynyt siinä elokuvassa. Oikeastihan Prinsessa oli Kellokoskella viitisenkymmentä vuotta, millaista käsitystä elokuvasta ei todellakaan saa, eikä se viimeinen siirtokaan tapahtunut jonkun "pahan lääkärin" toimesta, kuten elokuva antoi ymmärtää. Kukaan ei koskaan ollut viittä vaille tekemässä lobotomiaa Prinsessalle jne. Kuten postauksen otsikko sanoo, niin minusta se oikea tarina vain on mielenkiintoisempi kuin elokuvaan tehty käsikirjoitus.
Itsekin olen huomannut, että vetistelen yleensä elokuvissa vain itsekkäistä syistä. Siis tarkoitan, että jos joku kolahtaa omakohtaisesti, niin se itkettää, luonnollisesti. Prinsessa ei itkettänyt, koska odotin siltä koko ajan jotain suurempaa syvyyttä, jota ei koskaan saavutettu.
Minun mielestäni se kirja ei ole mitenkään kovin rankka. Siinä on asioita lähestytty lähinnä faktanäkökulmasta asioita. Enemmänkin kirja on sellainen lämminhenkinen ja ymmärtäväinen, vaikka toki joissain kohdin tulee surku ihmiskohtaloitakin.

Mymskä kirjoitti...

Oikeastaan juuri sen faktanäkökulman ja tositapahtumien takia olenkin liiasta rankkuudesta huolissani. Jos se olisi puhdasta fiktiota, ei pelottaisi ;)

Uskon, että Prinsessa -elokuva ei noudattele totuutta kovin tarkkaan. Se on vain elokuva, joka pohjautuu (varsin löyhästi, olen ymmärtänyt muidenkin kirjan lukeneiden sanomisista) tositarinaan. Yleensä näihin "tapahtui tosielämässä"-tarinoihin on lisätty reilulla kädellä draamallisia aineksia. Joskus kyllä imetyttää, että miksi, kun se totuuskin olisi ihan riittävän dramaattinen.

Elegia kirjoitti...

Joo, hommaatko mulle sen kirjan lähetät?! Maksan kyllä!!!!

Elegia kirjoitti...

Hoono soomi, mutta oletan että tajusit :D