24. huhtikuuta 2013

I'd rather be with an animal

Elämänkatsomukseni eroaa joiltain osin aika tavalla keskimääräisen länsimaisen ihmisen elämänkatsomuksesta, jonka seurauksena joudun toisinaan törmäyskurssille monenlaisissa mielipideasioissa.

Minun maailmassani ihminen ei ole mikään muita ylempi tai arvokkaampi olento. Tietysti olemme ns. älykkäämpiä eläimiä, koska pystymme rakentamaan kaikkea ihan mahdottoman monimutkaista, kuten tietokoneita, byrokratioita ja lakiviidakoita. Mutta ihmisellä ei ole suurempi oikeus asuttaa tätä maapalloa kuin eläimillä. Joskus jossain kirjoitettiin, millaisen tuomion ne pari tyyppiä voivat saada emo- ja mahdollisten pentukarhujen tappamisesta. (Muistan lukeneeni tuommoisen jutun, joskaan en nyt löydä sitä. Tuomiota ei ilmeisesti olla vielä annettu.) Mahdollinen tuomio herätti kommenttiosastolla tuohtumusta, koska se oli suurempi mitä saa ihmisen pahoinpitelystä tai raiskaamisesta. Minusta se taas on ihan itsestäänselvää. Tappaminen on pahempi juttu kuin pahoinpitely. Varsinkin viattoman luontokappaleen luvaton tappaminen.

Jos ihminen menee metsään, törmää siellä karhuun ja säikähtää, niin minusta se ei ole sen karhun vika. Metsä on karhun koti. Usein se voi olla myös ihmisen koti, mutta siihen on sitten varauduttava, että naapureina asustellaan. Jos sudet tulevat takapihoille pyörimään, niin kyse ei välttämättä ole siitä, että susikanta olisi kasvanut räjähdysmäisesti, vaan siitä että ihmiskanta on kasvanut räjähdysmäisesti ja levinnyt niin laajalle, että petojen alkaa olla hankala pysyä pois takapihoilta. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että ihmisiä on suomessa tällä hetkellä noin 5,5 miljoonaa ja susia alle tai yli 150 kappaletta, riippuen siitä kuka laskee. Voin myös provosoida hieman lisää ja mainita, että susi on tappanut ihmisen viimeksi tiettävästi 1800-luvulla. Ihminen on tappanut ihmisen viimeksi... no, varmaan tänään.

Vähän samasta syystä en koskaan voisi omistaa koiraa. En pysty, en osaa enkä halua ruveta laumanjohtajaksi kenellekään karvakaverille. Kissan kanssa eletään rinnakkain, koiran kanssa on asetuttava koiran yläpuolelle. Ennen vanhaan ja mahdollisesti nykyisinkin maaseudulla kissa yleensä valitsi ihmisensä. Se saattoi kävellä jonnekin maataloon, todeta sen ja sen ihmiset itselleen sopiviksi ja asettua taloksi. Ja sitten siinä talossa vain oli kissa. Kaupungissa ja kerrostaloissa kissa ei tietenkään pääse vaikuttamaan itse näihin asioihin, mutta silti minulle ainakin kissa on oma itsenäinen olentonsa. Ei alistettu niin kuin koira. Enkä tarkoita alistettua mitenkään hirveän negatiivisella tavalla nöyräksi nuijittua, vaikka se siltä saattaa kuulostaa. (Tiedän kyllä ihmisiä, jotka pitävät kissoillensakin kovempaa kuria kuin minä, mutta puhunkin nyt vain itsestäni. Kissa ja minä on toimiva yhdistelmä, koiran kanssa siitä tulisi katastrofi.)

Sitten ne eläinkokeet. Minun on hyvin hyvin vaikea hyväksyä eläinkokeita missään muodossa. Riippumatta siitä kasvatetaanko se eläin koe-eläimeksi vai napataanko se villinä luonnosta. Olen antanut itseni ymmärtää, että joissain tapauksissa eläinkokeet ovat välttämättömiä tai ainakin erittäin hyödyllisiä. Tekee se silti pahaa. Kauheasti sotkee pakkaa nyt se, jos eläinkokeita koskevaan lakiin aletaan sotkea sitä ns. normaalia tutkimusta, kuten villieläinten pannoittamista. Tosin lakiesityksen mukaan jatkossa ei enää puhuttaisi eläinkokeista vaan "hankkeista" ja "toimenpiteistä".

Tietenkään en elä niin kuin saarnaan, eli en ihan suoraan sanottuna tiedä onko jotain kosmetiikkatuotettani testattu eläimillä ja syön myöskin lihaa ilman, että pystyn sanomaan sen possun/lehmän/kanan eläneen onnellisen elämän ennen ruoakseni päätymistä. Itse asiassa pystyn melko varmasti sanomaan, että se ei ole elänyt onnellista elämää, vaikka eläin tarvitseekin "onnellisuuteen" aika paljon vähemmän kuin ihminen. Mutta kukaan ei ole täydellinen ja minä kaikkein vähiten. Itse en kuitenkaan tapa mitään paarmaa isompaa (enkä mielellään pienempääkään, sillä paarmat saattavat toisinaan olla ihan järkyttävän isoja) ja pyrin parhaani mukaan elämään luonnon kanssa harmoniassa. Tai pysyttelemään sieltä pois, jos liikaa jännittää.

Loppuun laitan kevennykseksi videon siitä, mistä tunnistaa, jos kissasi onkin vahingossa koira.


5 kommenttia:

Kirsikka kirjoitti...

Joo, enpä viiti mennä lukemaan tuon karhukeskustelun kommentteja. Mulla on yleensä ihan normaali verenpaine, mutten tahdo että se pääseekään nousemaan.

Eniten mua vituttaa se, että aina kun joku hirvi/peura/jänis/kiiltomato eksyy kehäkolmosen sisälle tai ees kymmenen kilsan päähän jonkun maalaispitäjän keskustasta, roudataan poliisi paikalle ja ammutaan se elikko. Kun eihän niitä voi sinne mettään esmes viedä takaisin. Tuo susihysteria taas on ihan naurettavaa. Toisaalta helppo sanoa, koska en menisi vannomaan että välttämättä erottaisin sutta koirasta....

Bemary kirjoitti...

Tämmöseen aiheeseen on luonnollisesti pakko kommentoida, ylläri. ;)

Ensinnäkin, ihana video! :) Jotain samaa löytyy omistakin kissoista, mm. toinen pysyy tosi paljon "liian lähellä" ja toinen noutaa oikein innokkaalle päälle sattuessaan (ja sitähän sattuu harvoin, tyyppi ku on ehkä laiskin kissa ikinä, etenkin nykyään). Toinen tulee nimeltä kutsuttaessa luokse, toinen lässyttämällä.

Toisekseen, ihminen ei tunnu käsittävän, että eläin oli monessa paikassa ensin. En sun tavoin käsitä, mikä oikeus jo nykyisin liian laajalle levinneellä ihmislaumalla on viedä eläimiltä ne viimeisetkin asuinpaikat. Jos muuttaa korpeen, pitää vain hyväksyä, että siellä niitä eläimiäkin on eivätkä ne usko puhetta.
Harmi kyllä tämä koituu useimmiten viattomien metsästys- ja kotikoirien kuolemaksi, ei niinkään niiden ihmisten, jotka sinne ovat omasta tahdostaan muuttaneet. Rohkeimmat sudet ovat vieneet koiranpentuja etupihoilta ihmisten jaloista ja vuosittain muistaakseni yli nelisensataa metsästyskoiraa kuolee suden suuhun työtä tehdessään, näin kertoi mm. yksi tämän kevään Koiramme-lehdistä.
Tälläkin asialla on kaksi puolta ja kummallakin "puolella" omat hyvät pointtinsa. Ite kallistun kummiskin pitämään näiden villieläinten puolta, ihmisillä ku on aina omat keinonsa pysyä turvassa toisin kuin näillä eläimillä, joiden reviirille me ihmiset väkisin tungetaan.

Kolmanneksi, eläinkokeet = täysin persiistä.

Neljänneksi, johtajuuskäsitteestä ollaan nykyään koiran koulutuksessa montaa mieltä eli tiettyjen tahojen mielestä koira ei tarvitse ns. johtajaa. Käytti sitten mitä termiä hyvänsä, tarvitsee niin kotikissa kuin koirakin _mun_ mielestäni tyypin/tyyppejä, joka asettaa rajat. Se on sitten oma juttunsa, kuinka tiukkoja rajoja mikäkin eläin tarvitsee. Musta se rajojen asettamisen tarve ja haastavuus on aika eläinkohtaista, ei niinkään riippuvaista lajista. Tietyt eläimet ovat luonnostaan "helppoja" eivätkä vaadi kummempaa ohjeistusta. Ja toki sekin vaikuttaa, millainen se rajoja asettava ihminen on, eli meneekö viesti kerrasta perille vai pitääkö vängätä säännöistä iät ajat. Mut tää on niin monimutkainen aihe, että jätänpä tän tähän. Johan tässäki tuli tarpeeks spämmiä. :)

Zepa kirjoitti...

Totta joka sana, otsikosta lähtien. Aamen ja tiks lukkoon.

Laiza kirjoitti...

Täällä meilläpäin tuo susihysteria on nostanut päätänsä. Asun vastapäätä sitä päiväkotia, jonka lähellä susia oli nähty ja jos oisin oikeaan aikaan keittiön ikkunasta kurkannu, niin olisin ne varmaan itsekin nähnyt. Jos nyt olivat susia edes. Kirjoitin siitä seuraavana päivänä facebookkiin, että nuo kakarat päiväkodilla pitää semmosta metakkaa tuossa pihalla, että saa olla melkoinen susi joka niitä uskaltaa lähestyä. Heti tuli muutama tyyppi vouhottamaan sen statuksen alle.

En voi käsittää sitä ajatusta, että jos sudet on jossain nähty, niin ne samantien ovat sitten vaaraksi ihmiselle. Enemmän mua pelottaa irtaallaan juoksevat koirat kuin sudet. Ja jaan kyllä ajatusmaailmasi siitä, että ei ihminen mikään luomakunnan kruunu ole.

Anonyymi kirjoitti...

GWARin tulkinta otsikosta