Katsoin viikonlopun aikana kaksi hyvää leffaa. Se on yllättävän hyvä saldo, koska yritin katsoa viikonlopun aikana aika montaakin leffaa, mutta keskittymiskyky tai mielenkiinto ei riittänyt oikein mihinkään.
Ensimmäinen hyvä leffa oli Synecdoche, New York. Käsikirjoituksen on tehnyt sama hemmo, joka on myös vastuussa mm. elokuvista Being John Malkovich ja Eternal Sunshine of the Spotless Mind, eli siis Charlie Kaufman. Tämä Synecdoche, New York on ensimmäinen hänen itsensä ohjaama leffa. Minulla oli aika korkeat ennakko-odotukset, koska olin kuullut siitä sellaisia ylisanoja kuten "paras". Itse asiassa niin korkeat, että jouduin lykkäämään sen katsomista johonkin aivan täydelliseen hetkeen, joka sitten koitti lauantai-iltana. Ja olihan se hyvä elokuva. Jos joku on katsonut noita muita Kaufmanin käsikirjoittamia leffoja, niin voi varmasti arvata, että kyseessä on melko erikoinen ja ei niin valmiiksi pureskeltu elokuva. Tykkään sellaisista. Yksi elokuvan hauskoja yksityiskohtia oli talo, jossa oli tulipalo. Siis koko ajan. Vuodesta toiseen siellä paloi se sama tuli. Leffa meni minulla kyllä jonnekin tosi syvälle. Varsinkin loppupuolella papin pitämä puhe hautajaisissa oli jotain... Hmm, no katsokaa itse. Suosittelen lämpimästi.
Toisen leffan katselin viime yönä, kun en halunnut mennä vielä nukkumaan. Se oli nimeltänsä A Complete History of My Sexual Failures. Leffa on dokumentti sen ohjaajan ja pääosan esittäjän Chris Waittin elämästä, kun hän tajuaa kaikkien naistensa jättäneen hänet ja haluaa selvittää syyn epäonneensa naisrintamallaan. En tiedä miten paljon elokuvassa on oikeata dokumenttia ja miten paljon käsikirjoitettua, mutta koska se on brittiläinen eikä amerikkalainen, niin tilanteet ovat varmasti melko aitoja. Luin netistä kaksi täysin vastakkaista arvostelua ennen kuin aloin katsella elokuvaa. Toisen arvostelun kirjoittaja inhosi Chris Waittia ja sääli hänen nykyistä tyttöystäväänsä, toisen mielestä taas leffa oli hauska ja Chris Waitt kovin sympaattinen. Ensimmäisen arvostelun oli tainnut kirjoittaa nainen ja jälkimmäisen mies. Itse naisena kuitenkin kallistuin jälkimmäisen puolelle. Dokumentin viagra-kohtauksessa minun teki mieli jo säälistä antaa Chrisille ja suurimman osan aikaa elokuvaa olisin halunnut vain ottaa hänet syliin ja suojella pahalta maailmalta. (Joo, olen varmaan sellainen läheisriippuvainen nainen, joka haluaa parantaa ja pelastaa elämässä eksyneitä miesparkoja). No kuitenkin, minusta se oli viihdyttävä ja ihan hauskakin leffa. Varmaan se Chris Waittin sympaattisuus pelasti aika paljon, joku toinen olisi saattanut pelkästään vain ärsyttää resuisuudellaan ja reppanuudellaan. Suosittelen ehdottomasti tätäkin elokuvaa!
Molempia leffoja katsellessa olin sellaisen fiiliksen vallassa, jota en oikein osannut määritellä. En tiennyt oliko se hyvä vai huono tunne. Enimmäkseen se tunne/kaikki/elämä tuntui hyvältä, vaikka tavallaan olinkin surullinen. Luulen, että se tunne oli melankolia.
25. tammikuuta 2010
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
24 kommenttia:
Kiinnostavat pätkät molemmista leffoista. Haluan nähdä.
Tuosta papin puhe -pätkästä tuli mieleen Magnolia ja American Beauty. En tiedä miksi, mutta jotain samaa tunnelmaa siinä kkai on.
Mulle tuli noista Chris Waittin arvosteluista taas mieleen, että se negakritiikki olis miehen kirjoittama (joka ei halua nähdä tuon kaltaisia piirteitä itsessään ja siksi kokee ne vastenmieliseksi?) ja jälkimmäinen juuri sellaisen Pelastavan Enkelin...
Se jälkimmäinen oli ainakin miehen kirjoittama, tsekkasin nimen. Ekasta en ole ihan varma, mutta siinä kalskahti niin vahva asenne paskaa poikaystävää kohtaan, että sen täytyi olla kirjoittanut joku nainen, jolla on joskus ollut paska poikaystävä. :D
Mulla muuten on Magnolia digiboksilla odottamassa katselua ja American Beauty on yksi parhaita leffoja maailmassa. :)
Elokuvafriikkinä olen joutunut pohtimaan elokuvien tarkoitusta - siis niiden tarkoitusta itselleni: miksi katson niin paljon elokuvia?
Viime aikoina olen päätynyt siihen tulokseen että pohjimmiltaan ne kai "antavat minulle luvan" kokea monenlaisia tunteita, tunnelmia, niitä syvimpiäkin; synkimpiä ja/tai herkimpiä. ( - Arkiminäni nimittäin ei ole mikään romantikko tai muutenkaan yltiötunteellinen, vaikka liikutunkin helposti aina ja kaikesta, ja tietenkin haaveilen siitä vuosisadan rakkaustarinasta... )
Totta kai siis katson elokuvia myös ihan vaan huvikseni, ilokseni, tylsyyttäni, mielenkiinnosta jne., koska elokuvathan ovat vain ajankuluketta ja viihdettä! Mutta aina ei ole kyse siitä, vaan syitä voi tosiaan löytää syvemmältäkin, jos suinkin uskaltaa kuulostella.
Melankolia on ajoittain ihan tarpeellista ihmiselle :)
Täytyypä pistää muistiin nämä leffat. Just näin jossain John Malkovichin kuvan ja muistelin heti sitä leffaa, se oli kyllä mainio, ja todellakin valtavirrasta poikkeava! :)
Mie haluan kyllä tuon jäkimmäisen ainaki nähä :)
Anonyymi, hieno kommentti!
Olen ihan samaa mieltä, että melankolia on oikein tarpeellista toisinaan. :)
Minä itse asiassa harvemmin itken elokuvia katsoessa muista kuin puhtaasti itsekeskeisistä syistä. Esim. joku Brokeback Mountain ei itkettänyt minua ollenkaan, vaikka aika moni kertoi vollottaneensa sitä katselleessaan.
Kauhean narsistista varmaan, mutta jos elokuvassa on joku kosketuspinta omaan elämääni, niin että pystyn samaistumaan ja oikein kierimään itsesäälissä, niin saattaa kulua nenäliina jos toinenkin. Siihen ei edes tarvita mitään läpeensä surullista elokuvaa, ihan tuo Synecdoche, New York riitti. Mutta sen jälkeen on jotenkin puhdistunut ja hyvä olo.
Noinen, katso ihmeessä! :)
Itse en nyt Brokebackia muistakaan, siis että itkettikö vai ei..? Ja vastahan sekin äskettäin tuli katsottua, hmm. Mutta voi tosiaan olla perää tuossa "narsistisuudessa", omallakin kohdallani, että silloin itkettää eniten kun tunnelmat vähänkin sivuaa omaa elämää. Tosin itse ehkä eläydyn myös aika paljon henkilöihin ja tunnen niitä niiden tunteita jolloin itkettää vaikkei olisi mitään suoranaista yhtenevyyttä omaan itseen :) Olen siis aikamoinen itkupilli :D
(Ja tarkoituksella en sitten ketään halunnut harhaan johdattaa tuolla äskeisellä anonymiteetilläni, sorry! :D )
Piiska, ai se olit SÄ tuo anonyymi. Häpeä! ;)
Joo no toi Brokeback Mountain nyt tuli ekana vaan mieleen. Ylipäänsä en siis itke kuin itsesäälistä, hahahaa! :D
Olen mä silti toki ihan empaattinen ihminen, tahtoisin uskoa näin...
Eiiih, enkä häpeä :D Kun kerta rehellisesti tunnustin ja anteeksikin pyysin! Vai pitääkö tässä vielä itkut tirauttaa?! ;)
Empaattinenhan toki sopii ollakin, mutta rajansahan siinäkin on. Se vertaus meni jotenkin niin että jos ystäväsi on hyppäämässä kaivoon niin empaattisena ihmisenä pitelet häntä reunalla tai autat kaivosta ylös. Yliempaattinen ystävä hyppää mukana.
Minun käsityksen mukaan se ei ole narsisimia ollenkaan. Eikös tuo ole semmoinen katharsis, ihan puhtaimmillaan? Sehän on oikein ylevä syy katsoa elokuvaa (tai muuta taideteosta) ;)
Piiska, okei, saat anteeksi. Ei tarvi tirauttaa, ellet sitten halua. ;)
Tuo on ihan hyvä empaattisuuden määritelmä. :D
Mymskä, hmm, katharsis... Mielenkiintoista!
Tunnen itseni heti hiukan ylevämmäksi. :)
Pidän suunnattomasti Being John Malkovichista ja Eternal Sunshine of the Spotless Mindista, ja siksipä yllätyin kovasti kun en yhtään pitänyt tuota Synechdokesta. Joudun tunnustamaan etten edes pystynyt katsomaan sitä loppuun, se oli vaan mielestäni jotenkin niin... no, inhottava. Siitä tuli jotenkin vastenmielinen ja ankea olo (johon ehkä olivat ainkain osasyynä päähenkilön terveysongelmat; inhoan hammaslääkäreitä ja kirurgiaa yms. ihan oikeassa elämässä).
Hassua miten erilailla eri ihmiset voivat kokea jonkun elokuvan.
Seeds, mä luulen, että noihin asioihin vaikuttaa niin monet asiat. Mulla vaikutti osaltaan se, että pidän ja arvostan valtavasti sitä ihmistä kuka tätä suositteli. Puntaroin asiaa ennen ja jälkeen ja katselun aikanakin, mutta luulen, että olisin tykännyt siitä leffasta joka tapauksessa.
Ymmärrän kyllä, että ne terveysjutut ehkä saattaa olla ällöjä joidenkin mielestä, itse jotenkin vaan sivuutin ne.
Oma fiiliskin vaikuttaa aika paljon siihen, että uppoaako joku leffa vai ei. Vedän ihan mutu-pohjalta elokuvien ja musiikin kanssa. Sitä ei pysty selittämään edes oikein miksi jostain tykkää ja jostain toisesta ei. :)
Magnolia oli hyvä leffa, mutta itkin niin vuolaasti koko leffan ajan, etten voi katsoa sitä uudelleen. Harmi.
Kiitokset arvosteluista :)
He! Mulla on varmaan joku dysleksia kun luin ton otsikon "melankolinaa". Ihmettelin siinä sitten hetken, että ei tässä mistään kanooteista puhuta...
Voihan viiksi, minähän muuten missasin sen Magnolian, en edes boksille tullut laittaneeksi, höh :/ No, jos vaikka kirjastosta tjtn.
Joku näyttää kahlanneen R&A-listauksia..
Anonyymi, no mutta eihän se haittaa, vaikka itkisi toisenkin kerran.
Ilkka, olepa hyvä. :)
Dårka, mulla on noihin kanootteihin niin vähän mitään kosketuspintaa, että siitä ei taitaisi tulla kummoista kirjoitusta.
Piiska, eiköhän se löydy kirjastosta tai tule uudestaan telkusta. :)
Anonyymi, jaa? Olihan noista toinen jopa sellainen. Eipä sillä, tykkään R&A-leffoista yleensä.
On molemmat
Ookke.
Tuossa Synecdoche, New Yorkin dvd-kotelossa ei mainita sanallakaan Rakkautta & Anarkiaa. Yleensä se lukee noissa, jos on. Mutta jos näin on, niin se on kyllä sitten ihan sattumaa.
Arvaa mitä Tiina? Mä sain mun LPRV:n tänään. Eiks okki siistii?
Joo, Dårka, mä oon tosi onnellinen sun puolestas!
Mikä se edes on? Localized Poverty Reduction in Vietnam? (Ainut google-tulos jonka löysin).
AcronymFinder nykyään on tyhmä, kun se on siirtänyt kaikki hyvät tulokset AcronymAtticiin..
Oikeastaan se v on vähän liikaa tai siis se on iv ennen kuin tulee postissa prc tai niinku yleensä sanotaa gc.
Nyt sitten taas Tiina googlettamaan
:)
Lähetä kommentti