Ihana kirottu Facebook...
En ole vieläkään saanut mitään aikaiseksi ja tällä hetkellä tuntuu siltä, että en saakaan. Fiilikseni ja itsetuntoni tämän asian suhteen pompsahtelee kuin jojo. Tai kuin joku benji-hyppy. Ilman köyttä.
Facebook tekee tästä kaikesta samaan aikaan helpompaa ja vaikeampaa. Minusta on ihanaa, kun se on siellä ja hölmöllä virtuaalisella tavalla voin olla sen lähellä. Mutta sitten kun tulee päivä, ja sitten toinen päivä, ja kolmas päivä, kun sitä ei näykään siellä, niin alan miettiä asioita. Kaikki menee ihan väärin. Ihan varmasti se on jonkun tytön kanssa. En minä voi pyytää sitä mihinkään, jos se on jossain jonkun tytön kanssa.
Sillä on kaverina valtavasti tyttöjä. Tuhat kertaa minua kauniimpia tyttöjä. Hauskempia ja fiksumpia tyttöjä. Ne tuntee sen paljon paremmin kuin minä. Ne tytöt käy ihkuttamassa sen kuvissa, miten hyvältä se näyttää. Ja minä luen ne kommentit ja mietin, että mitä ihmettä oikein kuvittelin. Kun sellainen tajuttoman hyvännäköinen blondi käy sanomassa sille, miten komea se on, niin minäkö sitä muka kiinnostaisin. Tuskin.
En tosin tajua edelleenkään, miksi se joskus katsoo minua sillä tavalla tai tulee ihan ihokiinni tai käyttää minusta hassua lempinimeä. Hoen noita kolmea asiaa kuin mantraa, että saisin itseni uskaltamaan. Että ne merkitsisi jotain. Jotain muutakin kuin sen kiltteydestä tapahtuvaa itsetuntoni kohotusta. Mutta kun ei se sitten kuitenkaan tee mitään. Ja kun sillä on ne groupiensa.
Kai tämä tosiaan on niin kuin ihokarvojen vahaaminen. Se ensimmäinen repäisy pelottaa tehdä. Sitten kun sen uskaltaa, niin sattuu ihan sairaasti ja monta kertaa, mutta jossain vaiheessa se on pakosti ohi. En vaan tiedä haluanko sen olevan ohi. Lopullisesti. Ja sitten joskus tarvii repiä niitä vahaliuskoja taas ja käydä uudestaan läpi se kaikki. Uusien karvojen kanssa. Uuden miehen kanssa.
Pitäisikö minun uskoa tuota tämän postauksen kuvaa? Vai onko se vaan positiivista bullshitia ihmiseltä, joka on sattunut saamaan sen mitä on halunnut?
(Kuva: Andre Jordan)
13 kommenttia:
Mä en ole aina saanut mitä olen halunnut. Enkä edes joka kerta. Mutta olen alkanut uskoa tuollaiseen positiiviseen bullshittiin jollain lailla. Ainakin silleen vaihtelevalla voimakkuudella. Joinain päivinä en ollenkaan.
Se on kyllä ihan kamalaa, että maailmassa on muita naisia, joista ihanat miehet voi kiinnostua ja tykätä. Pitäisi olla joku laki tuossakin, että ei saa olla muita naisia kuin minä. Jonkun (ihanan) miehen olisi silloin ihan pakko tykätä musta.
Tai ainakin niiden muiden naisten pitäisi olla rumempia ja tyhmempiä kuin minä.
Tavallaan kyllä syö naista edes ajatella, että en olis tarpeeksi hyvä jollekin, mutta elämän realiteeteilla on tapana purra perseestä, jos alkaa uskotella itselleen liikoja.
Mä olen kyllä säälittävä.
Tää lähtee tekemään elämänsä vaikeimman vahauksen NYT! Tai no, huomenna viimeistään... Au, sattuu jo valmiiksi.
:)
Hei tsemppiä! Toivon että sulla on epäsattuvainen lopputulos.
Ei mitään paineita, mutta valat uskoa koko kansakuntaan, jos et saa rukkasia. ;)
Kiireinen kotiäiti silmäili nopsaan viimeisiä postauksia ja toteaa: TEE NY JO JOTAIN! =)
Mää toivon parasta ja pidän peukkuja. ;-)
Nämä sosiaaliaikuisviihdepostaukset ovat saaneet minut lähes vakuuttuneeksi siitä, että taidankin olla nainen. Sen verran tutun oloista tuo pohdinta (ihokarvojen vahaamista tosin lukuun ottamatta).
Ihan muutama kysymys kesäillan ratoksi:
Jos sinä kysäiset sen ihmisen kiinnostusta, ja se sattuu vastaamaan kieltävästi, niin mitä tapahtuu? Ette ehkä voi enää olla ystäviä? Entä kuinka kovasti ja pitkään haluat olla ystävä, joka piinaa itseään ihastuksensa Facebook-toiminnalla tai millään muullakaan? Eli: jos nyt sattuisi tulemaan rukkaset, niin olisiko se pitemmän päälle pahempi asia kuin omassa tuskailussa marinoituminen?
En toki halua keskittyä pirujen maalailuun, mutta ehkä siinä positiivisemmassa vaihtoehdossa ei hirveästi ole maalailtavaa, se lienee aika yksiselitteisesti vaan hieno juttu(?). Joka tapauksessa pidän peukkuja ja isovarpaita ja vaikka heilutan korviakin kannustukseksi.
Ofelia, niinpä, tekisinpä.
DorianK, mitä, etkö muka ole koskaan vahannut selkäkarvoja tai mitään? ;)
Pahinta tässä varmaan olisi jonkinlainen "kasvojen menettäminen". Missä ei loppujen lopuksi ole mitään järkeä, koska ihan satavarmasti se suhtautuu asiaan vähintäänkin kivasti ja tuskin muuttaa suhtautumistaan minuun sen takia. Mut jotenkin vaan...
Joo, ei se kyllä tätä tuskailua ja pähkäilyä pahempi vaihtoehto ole, mutta jotenkin sen lähetä-painikkeen painaminen on niiiiin pelottavaa.
Kiitos. :)
Mä voisin ottaa etäyhteyden sun koneeseen ja painaa sun puolesta nappia. Capisce?
Alea jacta est.
Noh, rintakarvani olen poistanut, tosin kumpaakaan niistä en vahalla.
Onhan tuo varovaisuus ja askelen ottamisen välttely ihan luonnollista ja ymmärrettävää, mutta uskon tosiaan asioiden lutviutuvan parhaiten joka tapauksessa sen askeleen ottamalla, kävi miten kävi. Ja vilpittömästi toivon, että käy hyvin.
Joka tapauksessa onnittelut rohkeudesta ja askeleen ottamisesta.
Tänks. Kohta kolisee, veikkaan. Ja odottaminenhan on lempihommaani, voi fuck.
Mäkin toivon, että käy hyvin, mutta oon melko skeptinen asian suhteen, mikäli se ei vielä ole käynyt ilmi. :D
Pakkohan se askel kuitenkin oli ottaa, ennemmin tai myöhemmin. Jotenkin tosin on sellainen fiilis, että nyt ei ollut paras mahdollinen hetki, mutta... oh well, whatever, nevermind, niinku Kurt sanois. :)
Eräässä lahtelaisessa Sittarissa eräs kassatäti istuu peukut pystyssä ja toivoo sulle parasta!
Kiitos. :)
Aika hiljaista ollut vastausrintamalla so far. Arvatkaa onko vatsa ylikierroksilla?
Lähetä kommentti