generated by sloganizer.net

11. toukokuuta 2012

Pyhää vihaa ja suurta rakkautta (tai sitten ei)



Onnistuin äsken lietsomaan itseni hyvin vihaiseen tilaan, kun pelasin jotain aivotonta nettipeliä ja ehdin samalla syventyä ajatuksiini oikein kunnolla. Ajattelin suhdettani eksän kanssa tai oikeastaan sitä, kun suhdetta ei enää ollut.

Älkää käsittäkö väärin, minulla on oikein hyvät välit eksääni nykyisin ja on oikeastaan ollut koko sen ajan, kun emme ole seurustelleet. Kaverisuhde toimii meillä selvästi paremmin kuin rakkaussuhde. En siis ole katkera eksälle (juurikaan) mistään. Tunnen silti toisinaan kokeneeni vääryyttä sen suhteen, miten muut ihmiset luulevat suhteemme päättyneen.

Yleinen käsitys tuntuu olevan, että eksä jätti minut, mahdollisesti jopa toisen naisen vuoksi. Ja minä, hänen kanssaan vain ja ainoastaan kaverina hengaillessani, tietysti haikailin vielä hänen peräänsä enkä päässyt ollenkaan asiasta yli enkä puusta pitkälle. Joo, ei.

Kun olen sanonut, että päätös oli lähinnä yhteinen, niin minulle on kerrottu, ettei (kertoja) usko yhteisiin eropäätöksiin ja aina se on se toinen, joka jättää. Äitini eli varmasti lopun elämäänsä siinä käsityksessä, että eksällä oli toinen nainen, jonka vuoksi minut jätti, vaikka minä olisin halunnut jatkaa eksän kanssa. Mikä on täysin absurdi ajatus, koska varmaan viimeisen vuoden suhteestamme näimme ehkä kerran viikossa ja silloinkaan en ollut mitenkään innostunut yhdessä viettämästämme ajasta. En koskaan kuitenkaan osannut oikaista tuota käsitystä oikeaksi. Joskus, kun olen puhunut eksän vaimosta ja lapsista, on minulta kysytty, että onko se se sama nainen... josta on seurannut vaivaantunut hiljaisuus ja kysymyksen jättäminen kesken, jolloin olen itse täydentänyt lauseen hiljaa mielessäni jatkumaan "jonka takia hän jätti sinut".

Tiedättekö, oikeastihan sillä ei pitäisi olla mitään väliä, mitä ihmiset ympärilläni ajattelevat. Sen pitäisi riittää, että itse tiedän mikä on totuus. Mutta aina se ei riitä. Joskus sitä haluaisi ihmisten ymmärtävän, että minua ei ole jätetty. Eikä varsinkaan kenenkään toisen naisen takia. Toki ymmärrän, miksi se ulkopuolisista näyttää siltä, mutta haluatteko tietää, mitä tapahtui 1,5 vuotta aikaisemmin? No minäpä kerron.

En viihtynyt suhteessamme enää ollenkaan siinä vaiheessa, kun seurustelua oli takana muutama vuosi. Eksässä ei varsinaisesti ollut mitään vikaa. Hän ei ollut ilkeä eikä ikävä, mutta minä en vaan rakastanut. Yhtenä kesäpäivänä sitten pienen riitelyn päätteeksi ehdotin taukoa suhteessamme. Jokainen älyllinen ihminen tietää mitä tauko tarkoittaa, ei siltä palata koskaan. Eksä meni ihan sekaisin (lähinnä henkisesti) ja uhkasi tappaa itsensä, mikäli jätän hänet. Se ilta oli pitkä ja piinallinen enkä lopulta keksinyt muuta ulospääsyä tilanteesta kuin sanoa, että ok, unohdetaan koko juttu. Olin silloin nuori, alle parikymppinen, joten en osannut käsitellä asiaa sen paremmin.

Siitä jatkui seuraavat 1,5 vuotta aivan kuin mitään ei koskaan olisi tapahtunutkaan. Käsittämätöntä. Paitsi että minä olin ahdistuneempi kuin koskaan. Heräsin öisin siihen, että en saanut henkeä. Lopulta tilanne oli sellainen, että emme nähneet kuin viikonloppuisin melko lyhyesti, mutta olin silti vankina suhteessa, jossa en halunnut olla. Enkä enää uskaltanut ottaa uudestaan puheeksi suhteen lopettamista, koska en halunnut vastuulleni hänen henkeään. Rukoilin (niin kuin pakana nyt voi rukoilla), että hän löytäisi jonkun uuden naisen ja pääsisin pois häkistäni.

Kun sitten 1,5 vuoden päästä välikohtauksesta koitti se päivä, kun eksä soitti ja sanoi, että meidä pitää jutella, toivo tuntui heräävään. Kun sitten juttelimme ja eksä kysyi mitä mieltä olisin, jos lopettaisimme suhteemme, tuntui kuin valtava kivi olisi vierähtänyt rintakehäni päältä. Toki, valehtelisin jos väittäisin, että en olisi saanut pieniä ja hyvin ohimeneviä mustasukkaisuuskohtauksia, kun myöhemmin kävi ilmi, että kyseessä todellakin oli uusi nainen (siis eri nainen, kuin se nykyinen vaimo), mutta järjellä ei ollut mitään tekemistä niiden tunteiden kanssa. Pääosin kuitenkin koin todellista vapauden huumaa ja olin pitkästä aikaa onnellinen.

Näin pitkään suhteen päättymisen jälkeen ahdistavia unia siitä, miten jotenkin omituisella tavalla vaan jouduin takaisin suhteeseen hänen kanssaan. Nyt nekin ovat onneksi jo taakse jäänyttä elämää. Kyllähän eksä kahteen kertaan suhteemme päättymisen jälkeen olisi halunnut ryömiä takaisin luokseni, kun jutut muiden naisten kanssa menivät päin seiniä. Onneksi molemmilla kerroilla tein selväksi, ettei sellaista tulevaisuutta ole luvassa. Kerroin hänelle, etten yhäkään voi antaa hänelle sellaista yhteistä tulevaisuutta minkä hän haluaisi (ne vaimo ja lapset), jolloin eksä vastasi, että no hyvä, että ymmärrät itsekin ne syyt, miksi suhteemme päättyi. Joo, nehän ne syyt varmasti olikin. Minut jätettiin suhteessa, jossa olisin itse toki vielä halunnut roikkua, toisen naisen vuoksi, koska en halunnut naimisiin enkä parikymppisenä ryhtyä perheenäidiksi. Ihan sama. Sovitaan sitten vaikka niin.

Tapahtuneista on siis tosi kauan jo, joten oikeastaan ihan naurettavaa edes ajatella enää koko asiaa, mutta aina kun ajatuksissani palaan noihin aikoihin, niin sappeni alkaa kiehua. Ehkäpä tämä helpotti nyt loppuelämäkseni, kun sain avautua teille tästä asiasta. Toivottavasti edes joku teistä jaksoi lukea tänne asti ja ymmärtää, miksi tunnen kokeneeni vääryyttä ja miksi ei tällä historialla tunnu maailman hauskimmalta olla "se jätetty".

Ei varmaankaan ole ihme, että lempilauluni noihin aikoihin oli Juliet Jonesin Sydämen Jussi and the Boys? (Valitettavasti en voi laittaa kyseistä kappaletta tähän, koska sitä ei löydy mistään, mutta jos et tunne sitä, niin sanat voit kokonaisuudessaan tlukea täältä).


 Ajattelit, ettet yhtään matkaa 
Enää oikein jaksaisi kävellä. 
Lentäen voit aivan hyvin jatkaa, 
Sillä sinä et elä missään häkissä.


(Juliet Jonesin Sydän - Jussi and the Boys)

13 kommenttia:

Neo kirjoitti...

Ilmoitan, että luin ihan loppuun asti. Taidan tietää aika tarkkaan myös sen, miksi tunnet kokeneesi vääryyttä. Ja toivottavasti voit vihdoin oikeasti päästää unohtaa koko jutun. Se on loppujen lopuksi yks ja sama kuka jätti, kenet jätti ja miksi jätti. Kun vaan muukin maailma lakkaisi muistamasta. :)

Neo kirjoitti...

Miinustetaan vielä toi päästää sana, kun en nyt oikein tiedä mitä olen ajatellutkaan sitä kirjoittaessa :D

Tiina kirjoitti...

Totuus voi kyllä olla se, että muu maailma on unohtanut jo aikaa sitten, mutta mä vaan nuoleskelen haavojani ja leikin marttyyria vuodesta toiseen. :D

Tosin, äiti esimerkiksi viimeisenä yhteisenä jouluna jaksoi vielä mainita, että (minun) "olisi pitänyt mennä naimisiin silloin" (kun se vielä olisi ollut mahdollista eli olisin jollekin kelvannut), mutta jotenkin olen mieluummin ikuisesti vanhapiika kuin onnettomassa avioliitossa.

Neo kirjoitti...

No nih, ei ollut koko muu maailma unohtanut. Mutta ymmärrän myös jälkimmäisen pointin erittäin hyvin. Ja sulla luultavasti on aika tarkka käry siitä miksi. :)

Tiina kirjoitti...

Aivan, olen hajulla.
Onneksi täällä netissä saa aina myötätuntoa ja vertaistukea! :)

Ana kirjoitti...

Hieno postaus. Niin, ei sitä omasta mielestään saa kaikkia asioita siihen tahtiin kuin haluaisi :-( Vaikka ne asiat olisi käyneet ihan turhiksi jo nykytilanteessa. Mäkin edelleen kiukkuan mielessäni toisinaan, miten eksä kehtasi jättää niin hyvän suhten kuin meillä oli. Mutta toisaalta voin kyl myöntää, että ei se varmaan olisi maailman loppuun kestänyt kuitenkaan.

Puhalluskukkatyttö kirjoitti...

Kais tiedät, että mä en oo koskaan ollut tossa yleisessä käsityksessä?Jos se nyt yhtään lohduttaa.

Tiina kirjoitti...

Joo, tietty suhteesta eroamisen pitäisi kai tapahtua siihen tahtiin kuin itse haluaa, vaikka vastapuoli olisikin eri mieltä, mutta aina ei voi voittaa. :D
No, loppu hyvin kaikki hyvin. Molemmilla on nyt varmasti parempi näin. En usko, että eksäni saattoi edes silloin tapahtumien hetkellä ajatella kuten sinä omastasi, että suhde olisi ollut niin hyvä. Tai sitten jompi kumpi meistä oli todella pihalla.

Tiina kirjoitti...

Edellinen oli siis Zepalle, Puhku ehti väliin.

Joo, tiedän. :)

Annikki kirjoitti...

No nyt on vääryys oikaistu.

Tuo on jännä juttu, että näkee unia siitä, että vieläkin on yhdessä ja ansassa. Ne on ihan kauheita painajaisia. Minä lakkasin näkemästä sellaisia tänä keväänä ja näin sen sijaan unen, jossa eksä oli eksä ja heräsin tosi onnellisena. Sen jälkeen en ole niitä unia nähnyt. Ilmeisesti asia upposi myös alitajuntaan ja pelot hävisivät.

Et ole ainoa, jota suku on alkanut pitää vanhana piikana. Voi jestas, miten vanhanaikaista, mutta sellaista se on. Aina on vähän epäonnistunut, kun ei ole "onnistunut miestä saamaan". Ihan sama, vaikka onkin seurustellut 10 vuotta elämästään milloin minkäkin kiven alta ryömineen örkin kanssa, niin aina sitä vaan on epätäydellinen, kun on ilman miestä.

Pöh sanon minä. Enemmän pyhää vihaa, ja ilman suurta rakkautta ei tule mitään.

Elegia kirjoitti...

Luin suurella mielenkiinnolla ja ymmärrän ärsyyntymisesi. Sillähän ei tosiaan periaatteessa ole väliä muut ajattelee, paitsi jos ajattelevat, miten sattuu eivätkä tiedä totuutta. Minuakin sellainen nyppisi ja varsinkin tuollaisessa tilanteessa.

Minullekin pulpahtaa vielä joskus pintaan eräitä juttuja, jotka vieläkin toisinaan suututtavat- Juuri sen takia, että koen saaneeni vääryyttä osakseni. Onneksi aika on tehnyt temppuset enkä enää jaksa pahemmin niistä välittää. Joskus huonoina päivinä ne voivat kuitenkin nousta pintaan.

Maria kirjoitti...

Heleposti meni loppuun saakka :)

On aina ärsyttävää, kun ihmisten täytyy määritellä suhde/suhteen päättyminen/suhteen osapuolien motiivit suhteen jatkamiseen tai päättymiseen. Ja sitten vielä tulla kertomaan niitä käsityksiään. Mutta kai se on joku inhimillinen perustarve sitten. Äideillä ja isillä sen tarpeen vielä jotenkuten ymmärtää.

Minun viimeisimmästä suhteesta on jo ihan kamalan kauan, eikä sitä varmaan saisi edes ajatella enää. Pitäisi "jatkaa elämäänsä" ja hommata uusi mies. Siinä suhteessa vaan oli niin isoja kipukohtia, että ne luultavasti kulkevat mukana lopun elämääni, vaikka en tosiaankaan itse niin välittäisi.

Jonkun mielestä en siis ole päässyt yli ja täällä katkerana vatvon, että siellä se eksä vaan vaimonsa (jollaiseksi minä en kelvannut) elelee onnellisena ja minä täällä rannalla ruikutan. Joo, ei. Oikeasti en edes tiedä, onko eksä vielä naimisissa ja mitä hänen elämäänsä ylipäätään kuuluu. Ei kiinnosta.

Mutta kaipa ne vanhat suhteet ja kumppanit jollain lailla aina kulkee mukana, kun ovat kuitenkin tärkeitä ainakin jossain vaiheessa olleet. Miksi niiden kanssa muuten olisi aikaansa tuhlannut ;)

Minun viimeinen elossa oleva enoni oli muuten ihmetellyt äidilleni, että "kuinka se Mymskä ei mitään miestä saa, vaikka on niin hyvän näköinenkin". Huoh. Mutsi ei onneksi ole pahemmin puuttunut näihin asioihin. Kai se on sitten luopunut toivosta.

Tiina kirjoitti...

Annikki, mulla onneksi noi unet on loppuneet jo vuosia sitten, mutta suhdekin oli kyllä varmasti paljon vähemmän ahdistava kuin sinulla. Eihän siinä oikeastaan muuta vikaa ollut, kuin että en päässyt siitä pois.
Mulle ei ole äidin lisäksi kukaan muu vihjaillut siitä, että pitäisi löytää mies, mutta tietysti ne varmaan ajattelevat ties mitä, eivät vaan sano. :D

Elegia, joo, silloin kun on liikaa aikaa ajatella ja ajatukset lähtevät väärille urille. Eipä tuo asia tälläkään hetkellä vaivaa minua yhtään, mutta tietysti jos taas joku joskus puhuu ohi suunsa jotain tyhmää. Ehkä ensi kerralla oikaisen käsitykset enkä jää vaan yksikseni mumisemaan, että ei se kyllä niin mennyt...

Mymskä, jotenkin tuli tuosta kommentistasi mieleen, kun eron jälkeen äiti uteli minulta, että onko eksällä uusi nainen ja vastasin, että ei kiinnosta, niin kuin ei kiinnostanutkaan, niin äiti sanoi, että kyllä sen pitäisi kiinnostaa. En ymmärrä miksi. Minulla oli siis niihin aikoihin ihan muita (mies)murheita ja äiti tietysti luuli niiden johtuvan eksästä, kun en kertonut. No, elämä on...
Kaikkihan me raahaamme historiaamme mukana. Tarvii vaan opetella elämään sen kanssa sillä tavalla, ettei se vahingoita tulevaisuutta. :)
Sulla on sentään asiat ihan hyvin, mua ei kukaan ole varmaan koskaan sanonut hyvännäköiseksi edes. :D