24. elokuuta 2012

Rent an opinion

Meillä täällä töissä on pari kesätyttöä, jotka pitävät minuun omituista välimatkaa. Uskon kyllä, että henkinen välimatkakin on olemassa, sikäli että he ovat parikymppisiä ja minä en ole. Tuntuu silti hölmöltä seistä esimerkiksi samalla bussipysäkille kolmen metrin päässä toisistamme, kun kuitenkin jollain tasolla olemme tuttuja. Alan olla henkisesti niin väsynyt kaikkiin sosiaalisiin kiemuroihin, että annan vaan olla. Itse asiassa on mukavampikin mököttää bussissa yksin kuulokkeet korvilla kuin yrittää tutustua työkaveriin. Silti mietin, että onko joku sanonut näille tytöille (he siis liikkuvat erikseen, eivät yhdessä), että olen jotenkin tosi outo, kun tuolla tavalla pitävät turvaväliä minuun. En ihmettelisi.

Olen jotenkin niin korviani myöten täynnä muutenkin naisia tällä hetkellä. Lähinnä siis itseäni vanhempia sellaisia. Onneksi työsuhdettani on jäljellä enää ensi viikko, koska jos tätä jatkuisi pidempään, niin melko varmasti päästäisin suustani ulos jotain peruuttamatonta jossain vaiheessa. Äsken jo oli niiiin lähellä, etten kysäissyt, että onko ihan oikeasti pakko selostaa ääneen kaikki mitä tekee (jos muistatte)?

Olen tässä katsellut ympärilleni ja tullut siihen tulokseen, että iso osa nelikymppisistä ja sitä vanhemmista naisista on ihan älyttömän tylsiä. Ja kauhean moni myös jotenkin tyhmiä. Pahoittelut keski-ikäisille naislukijoilleni, mutta tämä ei varmastikaan koske teitä, sillä oman lähipiirini ihmiset ovat hauskoja ja mielenkiintoisia. Työpaikalla taas en voi valikoida ihmisiä ympärilläni.

Jotenkin vaan kovin harvalla on mitään mielenkiintoista sanottavaa. Tämä yksikin, joka jatkuvasti on äänessä, ei varmaan koko kesänä ole tarjonnut yhtään kiinnostavaa ajatusta. Joskus huomaan puhuvani esimerkiksi ruokatunnilla jostain itseäni kiinnostaneesta asiasta, ja siitä seuranneesta kuolemanhiljaisuudesta tajuan, että porukka ei ole koskaan kuullutkaan eikä niitä kiinnosta.

Täällä jengiä kiinnostaa paljonko toiset painaa ja mitä ne suuhunsa laittavat ruokatunnilla. Tänä kesänä en ole saanut raivokohtauksia toisten lautasten kyttäämisestä, toisin kuin viime kesänä, mutta noin muuten mikään ei ole muuttunut. Ihmisten hiilihydraattien määrää ruoassa tarkkaillaan, vaikka sen enempää tarkkailija kuin tarkkailtavakaan ei karppaa. Ja jos joku on laihtunut tai lihonut, niin siitä mainitaan ääneen. Yleensä selän takana sentään.

Huvitin eilen myös itse itseäni ruokatunnilla miettiessäni, että miltä kuulostaisi, jos nämä samat keskustelut käytäisiin miesten pöydässä (kyllä, meillä naiset ja miehet ruokailevat eri pöydissä). Porukka on saanut joululahjaksi työnantajalta lahjakortit, jotka voi käyttää melkein mihin vaan. Yksi pohti jotain kivoja lakanoita, jotka sillä voisi ostaa. Repesin sisäiseen huutonauruun, kun siirsin ne repliikit viereisessä pöydässä istuvien miesten suihin. Aika harvaa miestä kiinnostaa lakanat ja vielä harvempi käyttäisi työnantajan lahjakortin niihin. Luojan kiitos se huutonauru pysyi pääni sisällä. Muuten olisin ollut ihan ansaitusti se työpaikan "tosi outo".

Todennäköisesti olen silti se porukan outo. En tiedä miksi en tunnu sopeutuvan siihen massaan. Vanhempien mielestä olen outo ja jotenkin tosi radikaali. Nuorempien mielestä olen outo ja ihan liian epätrendikäs. Jos olisin nuori, olisin ernu, mutta olenko kolmikymppisenä nyt sitten ervake eli erilainen varhaiskeski-ikäinen?!


"Varhaiskeski-ikään eli ikävuosiin 34/35–41/42 tullessaan moni kokee tulevansa syvään kriisiin. Aiempi voimantunto ja eheys voivat olla pahastikin kadoksissa, ja ihminen tuntee itsensä kokonaisvaltaisesti epävarmaksi.
Varhaiskeski-iässä ihminen alkaa viimeistään tajuta, että oma ajattelu onkin varsin suhteellista, toisin sanoen ei nyt niin kovin ainutlaatuista kuitenkaan."

(Lainaus Vesan blogista)



Ps. Oikeasti työkaverini ovat ihan kivoja. Tykkään niistä ja nekin kai tykkäävät minusta, mutta tänään on taas vähän tämmöinen väsyneempi päivä, kun ärsytyskynnys ylittyy.

10 kommenttia:

Zepa kirjoitti...

Hah, aikamoinen duuni!

Yks optio - jota itse oon onnistunut ehkä tarkoittamattani toteuttamaan - on olla se porukan siedettävästi tai positiivisesti outo. Mut se tietysti vaatii että muulla porukalla on aivot, mikä onnekseni on usein ollut asianlaita :-D

Irwikissi kirjoitti...


NIIN tuttua!!! :O Terv. Ervake itsekin, etenkin naisvaltaisilla työpaikoilla. Ja ylipäätään naisvaltaisissa porukoissa. (Myöskin silmätikkuna tunnettu.)

Irwis kirjoitti...


- Oho, kärsimätön lähetysnappulan rynkyttäjä paljastui... No varmaan voit poistaa nuo ylimääräiset, kiitos? :P

Mymskä kirjoitti...

Aaarrgh, mun huolella laatimani ja täyttä asiaa sisältävä ylipitkä kommentti katosi jonnekin!! Sain vain jonkun "aloita sinäkin oma blogi!" -mainoksen.

No, yritän uudestaan: ajatteles, kun mun työpaikalla oli ihan oikeasti just tuollaista, paitsi ehkä potenssiin 10. Ja ihan riippumatta siitä, olinko väsynyt vai en. Tosin olin loppuaikana aina niin väsynyt (lähinnä henkisesti), että taatusti se vielä paransi tilannetta.

Loppuvaiheessa en sitten kovin monen ihmisen kanssa enää edes kommunikoinut kuin ne pakolliset työhön liittyvät asiat. Siellä oli jotenkin tosi tulehtunut tilanne, enkä jaksa uskoa, että olisin vain kuvitellut sen. Yksi tyyppi, joka teki talolle alihankintatöitä, sanoi, että sen ilmapiirin kireyden tunsi välittömästi, kun tuli ovesta sisälle. Tyypit (siis työntekijät) oli hyvin tietoisia siitä, että siellä oltiin vähän eritasoisia; toiset vähän parempia ja toiset ihan roskasakkia (kuuluin lähinnä jälkimmäiseen, paitsi että siihen porukkaan olin kai jotenkin liian outo, siihen toiseen, "parempaan", en ollut riittävän daideilija - ja vähän liian outo).

Noin puolet "urastani" etsin vain sopivaa saumaa karata, ja kun se tuli, ei tarvinnut kauan miettiä, mitä teen.
Hitto, että olen onnellinen kun pääsin sieltä pois. En ole varma olisinko enää hengissä/ vapaalla jalalla, jos olisin joutunut olemaan siellä vielä vuodenkin - tai puoli vuottakin olisi saattanut riittää.

On pitänyt ihan blogatakin tästä, ja olen aloittanutkin monesti, mutta sitten on tullut sellainen "ei ne ole edes tämän arvoisia". Mutta aina joskus vieläkin (lähdin sieltä sentään jo yli seitsemän vuotta sitten) nousee pintaan ne tuntemukset. Nyt sitten oksensin sen tänne. Onneksi olkoon...

Mymskä kirjoitti...

Niin, ja sekin vielä, että noin puolen vuoden päästä siirrynkin näköjään ihan oikeaan keski-ikäisyyteen (tai sitrten olen jo siirtynyt, mutta rajan tuntumassa mennään). Mikä mä sitten oon? Erki?

Celia kirjoitti...

Äläs nyt lievennä, Tiina. Me keski-ikäiset naiset olemme varsin ikäviä ihmisiä. :D

Jos totta puhutaan, minäkin kärsin tuollaisista ihmissuhdekiemuroista, joita naiset itse aiheuttavat itselleen. Kytätään ja vahditaan muita ja puhutaan selän takana roskaa. Mielikuvitus lentää, mutta sekös nyt estäisi posken paukutusta. Eivätkä tähän syyllisty ainoastaan naiset vaan myös miehet. On kokemuspohjaista todistusaineistoa tästäkin.

Ja nuo kaksikymppiset, jotka eivät ota kontaktia sinuun - ne varmaan kulkevat vielä teinimoodilla. Muistan minäkin omasta nuoruudestani, ettei ollut "soveliasta" tehdä itseään tykö. Olisi ollut suorastaan noloa puhua vieraille ihmisille. Onneksi olen kasvanut moisista teinikaakotuksista ja puhun täsmälleen kenelle haluan.

Saariston kasvatti kirjoitti...

Allekirjoitan kyllä koko tekstisi!! Sukupolvissa on niin selviä eroja. En tiedä millä alalla olet, mutta.... Itse varmaan istuisin sielä miestenpöydässä, ihan periaatteesta. Yyyh, onneksi ei tarvitse hetkeen olla osa mitään työyhteisöä.

Kimmeli kirjoitti...

Wau! Olipas niin lohduttavaa tekstiä! Meillä kun on myös tuollaista. Siksi en osallistu yhteisiin kahvituokioihin ja käyn yksin syömässä, niin saa pitää "omaa kivaa".

Kirsikka kirjoitti...

Kiitos tästä, nosti taas kovasti motivaatiota työnhakuun, joka kohtapuoleen olis edessä...

Niinkuin Saariston kasvatti tuossa yllä sanoi, minäkin varmaan menisin miesten pöytään. Jos en muuta niin vittuillakseni. :)

Tiina kirjoitti...

Zepa, mäkin toivon, että olen se positiivisesti outo kuitenkin vielä. Vaikka kaikki ei kyllä aina tajuakaan.

Irwis, mä en koe olevani silmätikku sentään. Vaikka en kyllä kauheasti ole edes kiinnostunut siitä, mitä toiset minusta ajattelee.

Mymskä, no täällä ei sentään onneksi ole ihan noin ikävää. Täällä on jokunen tyyppi, joista tykkään tosi paljon ja jokunen joiden kanssa en jaksa tulla toimeen, mutta lähinnä vain välttelen heitä, ja kaikki loput on sitten jostain siitä väliltä.
Nauroin tuolle "erkille" perjantaina aika makeasti keskellä katua, kun luin kommentteja kävellessäni bussipysäkille. Jos joku näki, niin oudon maineeni sen kuin kasvoi. ;)

Celia, tietysti lievennän. Ei kaikki ole. :)
Ei nuo kesätytöt sentään enää niin nuoria ole, että uskoisin tuohon teinimoodiin. Ne vaan jotenkin... karsastaa. Tai kyllä se ikä toki jollain tapaa vaikuttaa elämänkokemukseen ja kaikkeen, huomaanhan sen itsestänikin. Tälleen kypsällä iällä sitä on huomattavasti helpompi jutella kenen kanssa vaan, kuin nuorempana. :)

Saariston kasvatti, täällä on vaan se huono puoli, että miehet ei osaa lakata puhumasta työasioista ruokatunnillakaan, joten näistä täytyy valita se pienempi paha. :D

Kimmeli, kyllä täällä ruokatunneilla on ihan mukaviakin juttuja aika useinkin. Esimerkiksi tänään puhuimme kissoista ja niiden edesottamuksista. Kenenkään kaloreita ei laskettu. :D

Kirsikka, no ei kaikilla työpaikoilla tämmöistä ole... varmaan. Olen muuten ollut pahemmissakin työyhteisöissä, mikä onkin sitten ihan oma tarinansa. Mitä enemmän naisia, sitä pahempi, ilmeisesti. Nainen on naiselle nainen, vai miten se sanonta menee. :D