2. elokuuta 2012

Tick tock I want to rock you like the eighties

Niin! Olin siis eilen siellä Red Hot Chili Peppersin keikalla noin 30.000 muun ihmisen kanssa. Olen vieläkin niin fiiliksissä siitä, että en varmaan osaa jäsennellä sanojani mitenkään järkevästi. Pakko nyt kuitenkin sanoa jotain. Nimittäin voi hitsi että se oli mahtavaa!


En ole edes mikään hc-RHCP-fani (hieno sana). Tai siis, kuuntelin bändiä silloin 80-90-luvuilla, kun se oli tuore juttu, silloin kun sitä Music-tv:stä tai radiosta tuli. En omistanut heidän kasettejaan. Sitten oikeastaan aika pitkälle unohdin heidät, kunnes yhtenä iltana istuin television ääressä, kun sieltä tuli Snow (Hey Oh) -musiikkivideo. Jäin tuijottamaan sitä ja olin ihan että woah. Ja siitä se sitten lähti.

En tiedä minkä hormonimyrskyn kourissa oikein olin eilen, mutta varsinkin keikan alkupuolella useammankin kappaleen lähtiessä soimaan tai päästessä kertsiin, niin jouduin melkein nieleskelemään itkua. Ja kun RHCP ei todellakaan ole aivan sellainen, että olisin sydän pamppaillen kuunnellut sitä sieltä 9-vuotiaasta asti. Mutta ilmeisesti osaan biiseistä sisältyy ihan valtava tunnelataus ja jotenkin se fiilis siinä tilanteessa...


Ne, jotka ovat tätä blogia lukeneet alkuajoista asti, niin tietänevät, että John Frusciante on palavan rakkauteni kohde (yksi niistä). John itse lähti Red Hot Chili Peppersistä, jo toistamiseen, joten sikäli en voi olla muille bändin jäsenille tästä puutoksesta näreissäni. Enkä Johnillekaan voi, kun se on niin sulkku. No kuitenkin, se uusi kitaristisälli Josh Klinghoffer oli oikein pätevä. Ihan söötti hänkin ja melkein kuin nuori John (kuvassa alla jäbät vierekkäin). Kitaroinnissa Josh oli jopa melkein yhtä hyvä kuin John, mutta taustalaulussa hän ei pärjännyt kyllä ollenkaan. Minä niiiiin rakastan sitä Fruscianten pehmeätä ääntä noiden biisien taustalla. Nyt se jäi puuttumaan. Erityisesti Othersidessa sen puutoksen huomasi.


Hoksasin eilen vasta siellä keikalla, että olisi pitänyt ostaa John Frusciante -t-paita ja tulla se päällä sinne keikalle, ihan vaan kannatuksen vuoksi. No, idea tuli aivan liian myöhään enkä tiedä onko sellaisia edes myynnissä missään, mutta ehkä John tietää muutenkin, että rakastan häntä. (No hei silmänisku tähän, tää on vähän niin kuin leikillistä sananlaskua). Ehkäpä John on nyt onnellisempi omissa pienissä kuvioissaan kuin Red Hot Chili Peppersin suurissa kuvioissa.


Yksi miinuspuoli oli se, että kun on stadionkeikka, jossa on monta monta ihmistä, niin eikö ne esiintymislavat voisi olla edes vähän korkeampia, että sieltä taaempaa kentältäkin näkisi paremmin. Anthony Kiediskään ei ole mikään pitkä mies, niin aika paljon sai varvistella, että näki muutakin kuin lippiksen. Rumpali Will Ferrel Chad Smith taitaa olla bändin pisin jäsen, mutta istumatyöläisenä siitä ei ole hyötyä. Paitsi harvinaista kyllä, rumpali oli tällä kertaa se, kenet parhaiten näki. Yleensä rumpali jää muun bändin taakse eikä sitä näe kuin vahingossa. Flea, ei kovin pitkä hänkään, piti aivan mahtavan paatoksellisen puheen keikan lopuksi, että melkein olisi tehnyt mieli tirauttaa taas itku. Hassua, miten me olemmekin amerikkalaisten näkökulmasta niin eksoottisia ja omasta mielestämme kai ihan samanlaisia kuin he.


Oli kyllä mahtava keikka. Melkein harmittaa, että se on jo ohitse.

Ps. Kaikki postauksen kuvat on nyt kylmästi varastettu Googlen kuvahaun kautta jostain intternetsistä sivuilta, joista suurin osa oli blokattu työnantajani toimesta, joten en linkittele lähteisiin. Eikä ne (kuten last.fm) kuitenkaan niiden kuvien oikeuksia edes omista, joten ihan sama. Eletään lain rajoilla.

Pps. Nyt ei ehdi oikolukea. Tarvii tehdä töitä(kin).

5 kommenttia:

Puhalluskukkatyttö kirjoitti...

Niin, jos multa kysytään, niin ulkonäöllisestihän tää nykyinen kitaristi on huima parannus entiseen. Mut multa ei varmaan kysytä. :D

Tiina kirjoitti...

Niin, eihän sulta tosiaan kysytä. :D
Mutta mähän rakastan Johnia muistakin syistä kuin vaan ulkoisista. ;)

- S - kirjoitti...

Mulla on ollut aina sellainen maltillinen suhde RHCP:n, mutta Andy Kiediksessä on kyllä jotain, mikä saa minut huokaamaan. Enkä tiedä miksi, sehän on hukkapätkä eikä mitenkään erityisen komea... Äänestään pidän kovin ja meikäläisenkin horroksesta herätti se Snow (Hey Oh) -video
Noi kalapuikkoviikset se vois kyllä ajaa pois. ;)

Hyvä, että oli kiva keikka, se on pääasia.

gata kirjoitti...

Mä voin taas ilmoittautua sinne hc-RHCP-fanikastiin. Mulle peppers on ollut THE BAND jo ainakin 15 vuotta, vaikka toki täytyy mainita, että musiikkimakuni on laaja ja monia muitakin syvärakkauksia löytyy. Silti peppers on aina sattunut levyineen osumaan sellaisiin elämänvaiheisiin, että biisit iskevät kuin tuhat volttia ja kyyneleet ei ole kaukana. Eilinen keikka meni nousuhumalan ja euforian sekoituksessa. En oikein kunnolla edes muista kaikkea, kun olin vaan niin fiiliksissä.

En nähnyt bändin esiintymistä kalja-alueelta kunnolla (tosin ei sitä kentältä olisi nähnyt mistään muualta kuin ihan lavan läheisyydestä ja sinne nyt en mene enää), mutta kyllä kuului hyvin. Tanssittiin koko seurue koko keikka läpi, halailtiin ja ihkutettiin hulluna. Siksipä ärsyttää tämä uutinen:

http://www.aamulehti.fi/Kulttuuri/1194758596541/artikkeli/rhcp%20tampereella%20-%20ihan%20huikea%20keikka%20vai%20yleiso%20ei%20antanut%20parastaan%20.html

Kyllä siellä meidän näköpiirissä jammattiin ihan viimeistä päivää ja koko keikka, muutkin kuin me siis.

Josh mun mielestä melkein tosiaan yltää Johnin tasolle. Hieno frusciantemainen soundi poijjaalla, mutta on sillä oma twistinsä siinä, mikä on pelkästään hyvä juttu. Ja on tosiaan saman näköinenkin. Mä luulen, että Joshilla on aikamoinen musiikillinen matka, että voi kasvaa samanlaiseksi kitaraikoniksi kuin edeltäjänsä. Varmasti Frusciantellakin aikoinaan ollut oma duuninsa täyttää Slovakin (suuret) funktossut. Taustalaulu ei kyllä kuulunut samalla lailla, mutta musta se veti kyllä ihan kelpo stemmat. Sitä tietysti kaipaa tosifanina Frusciantea niin monin tavoin, mutta eipä silti, ymmärrän sen oman halun olla jotain muuta kuin stadionmuusikko. Ja hämyisiin klubeihin se kyllä sopiikin paremmin. Jos Frusciante tulee joskus soolokeikalle, menen vaikka telttailemaan, että saan liput.

Enivei, pitkän kommentin päätteeksi voi vaan todeta:

haikea, mutta onnellinen olo!

P.S. Isojen bändien keikkojen jälkeen mulla on aina sellainen ihme tunne, että missasin jotain ja en muista koko keikkaa ja kaikkia yksityiskohtia, jotka haluaisin muistaa ja pohdin, olisiko sittenkin pitänyt kuunnella keikkaa jostain muualta ja blaablaa. Se vaan kai on niin iso tunnevyöry, jonka keikalla kokee, että siksi sitä on aina hieman oudoissa fiiliksissä sen jälkeen ja pohtii, että nytkö se on jo ohi!

Tiina kirjoitti...

-S-, joo, ihme kalapuikkoviikseilyä miehillä nykyään. :D

Gata, mä jotenkin en usko kuitenkaan täysin siihen, että vain siksi, että me ollaan faneja, niin meistä Frusciante on parempi. Siis onhan se nyt parempi, hitto vie. Mutta onhan se myös vanhempi (no, ainakin 9 vuotta) ja kokeneempi (moninkertaisesti). Mun mielestäni se Klinghoffer lauloi jopa nuotin vierestä eli ei siinä mielessä mitenkään kummoinen taustalaulaja verrattuna Johnin saundeihin. Mutta silti annan kaiken tukeni Joshille, isoihin saappaisiin on astunut.
Mua muuten ärsytti aivan järkyttävällä tavalla, kun jossain iltapäivälehdessä toimittaja oli laittanut Hillelin, Fruscianten ja Navarron samalle viivalle. Ei hitto vie, Navarro ei paini lähellekään samassa sarjassa Johnin kanssa eikä se ollut bändissäkään kuin jonkun yhden levyn verran, kunnes John saatiin takaisin kuosiin. Hillel Slovakista nyt taas ei pysty tietämään minkälaisen kitaravirtuoosin maailma hänessä menetti, kun meni kuolemaan niin nuorena. Tai en tiedä, ehkä pystyy, en ole tyypin kitarointia kauheasti tarkkaillut.
Erityisen hyvän keikan jälkeen on kyllä aina vähän sellainen olo, että tapahtuiko se oikeasti ja miksen mä muista siitä mitään?! :D