Olen asunut elämäni ensimmäiset 22 vuotta melkein Tampereen keskustassa. Ennen kotona, kun naapurit lähes vihasivat toisiaan ja hädin tuskin tervehtivät, oli tosi ihanaa. Siellä sai istuskella pihassa ihan rauhassa eikä kukaan tullut sanomaan mitään. Täällä talossa naapurit suorastaan rakastavat toisiaan ja ovat bestiksiä keskenään. Täällä ei voi mennä edes hissiin ilman, että joutuu keskustelemaan naapurin terveydentilasta tai suomen kesästä. Ja täällä ei todellakaan voi mennä rauhassa vaikkapa pihalle istuskelemaan ja lukemaan kirjaa, koska saa välittömästi seuraa. Seuraa joka puhuu taukoamatta ja kyselee. Mp3-soitinta en voi laittaa korvilleni ennen kuin olen poistunut pihapiiristä, koska aina joku alkaa kysellä jotain tyhjänpäiväistä enkä kuule ja joudun ottamaan kuulokkeet pois ja kysymään anteeksi? Ja sitten se kysymys on jotain tosi tärkeää, kuten mihin se kesä oikein meni?
Meidän pihalle rakennettiin penkit ja pöytä tässä kesällä. Tänäkin aamuna yksi naapuri kuskasi sinne aamukahvinsa termospullossa ja nautiskeli ne kauniissa kesäsäässä. Siitä lähtien pihalla on ollut varsinaiset karkelot. Tälläkin hetkellä pöydän ääressä istuu neljä naapuria neljästä eri asunnosta ja keskustelevat asioista. Mikä noita ihmisiä oikein vaivaa? Miksi ne haluavat bondata naapureidensa kanssa?
Kesä on ihanaa aikaa, mutta tunnen olevani jotenkin häkissä täällä. Jos haluan mennä ihan vaan ulos istuskelemaan tai vaikkapa lukemaan kirjaa, niin on pakko lähteä jonnekin kauemmas. Pihaan voi mennä ainoastaan juttelemaan eläkeläisten kanssa (mikä sekin on toki mukavaa joskus, mutta vain joskus).
Kaipaan takaisin kaupunkiin. Pihoille, joissa ihmiset eivät välitä toisistaan.
Ps. Muistakaa nauttia kalsiuminne, etenkin naiset. Eilen yksi naapurin rouva tuli rollaattorin kanssa vastaan hissin ovella ja kertoi sairastavansa niin pahaa osteoporoosia, ettei pysty enää kulkemaan ilman rollaattoria. Ihan yhtäkkiä oli kunto mennyt niin huonoksi ja rouva sanoi, että hävettää mennä ulos sellaisena, mutta pakko on mennä. Sanoin, ettei sitä tarvitse hävetä. Toivon, että minulla vanhana pettää pää ennen kroppaa.
27. heinäkuuta 2009
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
8 kommenttia:
Ai kauheeta! Eihän sellaisesta mitään tule, että joutuu jatkuvasti hölisemään naapureidensa kanssa. Hui, aivan puistattaa!
ps. täällä ei onneksi kukaan tunne toisiaan ja pysyköön niin... jos mulle alkavat...
Onhan tuo aika extremeä! Minä olen miltei ystävystynyt kolmen naapurini kanssa ja minusta on ihanaa kun nähdään ja jutellaan mutta kaksi onkin minun ikäisiäni perheenäitejä eikä me niin usein nähdä että alkaisi ärsyttää. Ehkä sitten pitää vaan kestää se että omassa pihassa ei saa olla rauhassa?! =/ Tylsää jos muilla ei ole tilannetajua. *lukekaa kasvoiltani että en kaipaa seuraa argh!* =D
Ugly Kid Joe FTW!
Aahhahaa! Juuri samanlaista naapuriahdistusta koin edellisessä taloyhtiössä. Siinä pihassa oli aina joku päivystämässä, kun lähti johonkin. Ja aina olisi pitänyt vaihtaa "kuulumisia"... Ne joivat JOKA PÄIVÄ kaffet yhdessä! Kesällä pihassa, talvella toistensa luona! Yritin joskus mennä pihakeinuun lueskelemaan, mutta eihän siitä mitään tullut, kun kohta oli jos jonkinlaista jaarittelijaa ympärillä.
Minäkin olen tottunut kaupungissa siihen anonymiteettiin ja kaipaan juuri sitä täällä "kaupungissa". Tässä keskustan tuntumassa on sentään hiukan väljempää, mutta pikkukaupunki on silti juuri se.
Nyt tuntuu taas hyvältä, että pääsee Stadiin takaisin, kiitos tästä. :)
Lepis, no älä muuta sano. Vähässä määrin se nyt menee, mutta että aina... Äskenkin kun tulin kotiin, niin ne istui tuolla pihalla kaikki!
Charlatan, joo se voiskin olla kiva, jos ees yksi niistä olis alle 60... ;D Tilannetajua ei tosiaankaan ole, tai en mä edes kehtaisi näyttää sitten siltä että jättäkää rauhaan, kerta ovat kuitenkin kivoja mummoja ja papparaisia.
Anonyymi, sun täytyy olla hieno ihminen. Ugly Kid Joe nimenomaan!
Mymskä, ihanaa, että sä tajuat mua. :D
Tietysti ero on myös siinä asuuko vuokra- vai omistusasuntotalossa. Nää kun tässä kaikki omistaa nää asunnot, niin sitten ne jotenkin haluaa olla osa tätä systeemiä. Tosin oli ne tuolla keskustassakin omistusasuntoja, mutta niitä kiinnosti vain kyylätä meitä ja valittaa. Mutta jotenkin se oli pienempi paha, sai sentään olla rauhassa naamaa päin, vaikka selän takana puukotettiinkin sitten. :D
Hehe. Meidän naapuri on käynyt meillä viikon ajan joka päivä. Ei tosin itse oltu kotona... =)
No ei olis kivaa minustakaan! Onneksi en tunne täältä naapureita kuin ulkonäöltä. Tervehdin kyllä kaikkia rapussa, mutta en tosiaankaan jaksa ryhtyä juttusille.
Täällä asuu (valitettavasti, anteeksi kaikille lapsiperheille) paljon suurperheitä, joista lähtee melua kuin pienestä kylästä. Täällä on nimittäin sellainen tapa, että riitelevät pennut heitetään rappukäytävään, jossa he alkaavat hakata kaiteita ynnä muuta mukavaa. Vielä ei ole katkennut verisuoni päästä, mutta jatkoajalla tässä mennään :D
Ja niille, joiden mielestä kerrostaloihin kuuluu piene meteli ainakin päiväsaikaan, niin mainittakoon, että olen samaa mieltä: Voisivat tosi meluta siellä kotonansa eikä rappukäytävässä, josta se kaikuu joka saatanan paikkaan!
Uh, helpotti. Kiitos ja hei! ;)
Silloin kun muutettiin tähän, reilu vuosi sitten, meitä hinguttiin ties mihin puu-piha-asukasyhdistystaloisiin ja grilliseurusteluun. Emmää jaksa semmoista. Kaikkia talossa liikkuvia morjenstan kyllä, mutta jos ne tulevat pihan ulkopuolella vastaan en, ihan vaan siitä syystä, että en tunne niitä. Naamamuisti on heiko. Nyt on alkanut tuntua, että selkään lentää vihaisia puukkokatseita, kun vie roskista, mutta ehkä vaan kuvittelen. Tai sitten ne on jonain yönä rakentaneet pihaan valtaisan olkiukon ja alkavat demonisen musiikin tahtiin tanssien raahata mu... Okei, joo. Ymmärrän kuitenkin tuskasi. Naapurit on vähän niinku sukulaiset siinä mielessä, että niitä ei paljon voi valita. Siksi ihmisellä pitäisi olla oikeus olla seurustelematta niiden kanssa, jos ei tahdo. Kohtelias etäisyys kunniaan!
Lähetä kommentti