12. huhtikuuta 2010

Optimism is the opium of the people

Joku (Mymskä?) joskus sanoi, että olen positiivisimpia tietämiään ihmisiä. Olen nyt tässä miettinyt omaa positiivisuuttani. En tiedä olenko oikeasti positiivinen ihminen. En ainakaan sellainen naminami-yltiöpositiivinen, joka ei kestä elämän realiteetteja. Olen oikeastaan aika skeptinen ihminen. Jokaisen ikävuoden mukana tulee aimo annos skeptisyyttä lisää. Samalla olen kai kuitenkin optimisti, koska optimistin kuulemma tunnistaa siitä, että hän alkaa täyttää ristikkoa kuulakärkikynällä. Tai sitten olen vaan suurpiirteinen. Mitä eroa on optimistisella ja positiivisella ihmisellä?

Positiivisuuteni on ehkä sitä laatua, että olen aika easy going enkä jaksa ottaa asioista kauheasti paineita. Tai stressata asioista. Olen varmaan saanut aina kaiken ihan liian helpolla, koska uskon yhäkin asioiden järjestyvän aina tavalla tai toisella. Joskus ryhmätöitä tehdessä rupean ottamaan väkisin ohjat käsiini ja piiskaamaan toisia ryhmän jäseniä eteenpäin, mikäli hommat eivät etene mieleni mukaisesti, mitä jotkut erehtyvät luulemaan stressaamiseksi. Sitä se ei kuitenkaan ole, en vaan tykkää (muiden) vätystelystä.

En myöskään jaksa enkä osaa ikinä murehtia asioita etukäteen. Uskon aina, että elämä kantaa ja "kyllä se siitä". Olen huomannut, että se ei ole aina hyvä asia. Sitten jos joskus toteutuukin se pahin mahdollinen, niin tilanne tulee minulle valtavana yllätyksenä. Kun joku enemmän asioita huolehtiva on ehkä osannut varautua siihen jo etukäteen. Esimerkkinä voi ottaa vaikka sen, kun edesmennyt kissamme lopetettiin. Vaikka tiesin miten kipeä se on, niin luulin meillä olevan vielä yhteistä aikaa. Se oli melkoinen shokki, kun se ei sitten viimeisellä kerralla enää tullutkaan eläinlääkäristä kotiin.

Typerää optimismia on myös se, että lähes jokaisen työhaastattelun jälkeen lapsellisesti jossain alitajunnassani luulen kuitenkin saavani sen työpaikan. Siis tämäkin on jotenkin niin kahtiajakoinen asia, kun ihan oikeasti en koskaan usko saavani niitä työpaikkoja. Tästä huolimatta mielessäni kuvittelen jo valmiiksi, miten kerron ilouutisesta kaikille tutuille ja kylänmiehille ja miten ihanaa on kun vihdoin saa palkkaa jostain ja melkein kulutan ensimmäisen tilin jo etukäteen. Ja sitten petyn, kun en saakaan sitä työpaikkaa. Vaikka haastattelussa olisi käynyt vain yksi ihminen minun lisäkseni, niin ikinä se arpaonni ei osu minuun. Mutta se olisikin sitten aihe jo ihan uuteen postaukseen.

Tämmöisiä nyt vaan mietiskelen täällä.

9 kommenttia:

Mymskä kirjoitti...

Positiivisuus ja skeptisyyshän eivät ole toisensa poissulkevia asioita. Tai siis ainakaan niin kauan kuin skeptisyys on tervettä, vailla vainoharhaisuutta...

Positiivisuuteen liitetään oikeastaan vähän liiankin helposti juuri tuo amerikkalaistyyppinen naminamipelleily (itsekin tähän sorrun koko ajan, kun jotenkin tuntuu, että kun olen nyt taas löytämässä itsestäni sen positiivisen puoleni, äo:ni jotenkin laskee sen myötä tai jotain), vaikka eihän oikeasti positiivinen ihminen realiteetteja kiellä eikä sulje silmiään ikäviltä asioilta.

Tiina kirjoitti...

Ärsyttää, kun vastasin tähän jo ja sitten netti pätkäisi ja vastaukseni katosi taivahan tuuliin...

Niin sitä mä vaan, että marsobjurström pilasi positiivisuuden!

Olen melko varma, että minusta tulee vanhana sellainen vähän tärähtänyt mummo. Merkit on jo ilmassa. Joten todennäköisesti se skeptisyytenikin muuttuu jossain vaiheessa vainoharhaisuudeksi. ;)

Kirsikka kirjoitti...

Just tuollainen positiivisuus on ihan parasta! Toivoisin itsekin osaavani sitä paremmin, sillä tuppaan stressaamaan kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta etukäteen. Ja se on aika rasittavaa se.

Työpaikkojen suhteen harrastan kuitenkin ihan samaa, eli elättelen aina toiveita siitä, kuinka "nyt elämä muuttuu" ja "vihdoinkin saan palkkaa" ja sen sellaista. Sitten se pettymys on ihan valtaisa.

Mutta siis. Positiivisuus on pop. Naminamipositiivisuus taas ärsyttävää ja helposti pinnallisen tuntuista.

stansta kirjoitti...

Mä taas taidan olla jossakin rajamailla..? Olen kyllä, ainakin muiden mielestä, äärimmäisen optimisti ja jaksan turpaan saadessanikin (sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti) uskoa toisesta hyvää ja kaikkea parasta omaani. Hah. (oliko toi nyt yön aiheuttamaa kyynisyyttä? Olkoon)

Kyllä mä kuitenkin olen sitä mieltä, että hymyllä saa enemmän aikaan kuin olemalla suupielet alaspäin ja valmiina kaikkeen sontaan, jota tulee jos on tullakseen.

Auronkoista ja optimistista viikon jatkoa! :)

stansta kirjoitti...

MITÄ JOS mä lupaan vastaisuudessa kommentoida vain silmät auki..? Heh heh.. :)

En siis todellakaan ole enää melkein kymmeneen vuoteen ottanut nenääni, että en tiedä mistä tuo nyt tuli mieleen. Sooo-rii!

Ja siis AURINKOISTA viikkoa! :)

Olga kirjoitti...

Luin jostain, että realistiset optimistit on kaikkein onnellisimpia ihmisiä (mitä se sitten ikinä tarkoittaakin???).
Ehkä sä olet sellanen?

Rasittavin ihmistyyppi on ehkä juurikin se naminami- optimisti, joka haluaa syleillä koko maailmaa vaahtopallot suunpielissä. Ei sellasta jaksa kukaan kuunnella.

Elegia kirjoitti...

Minun mielestäni – näin äkkiä ajateltuna, varaan itselleni mahdollisuuden muuttaa mieltäni – positiivisuus ja optimistisuus on kaksi eri asiaa.

Jotenkin ajattelen optimistin olevan realistinen, mutta toiveikas. Voihan toki pessimistikin on realisti, mutta pelkää silti pahinta.

Positiivisuuden ajattelen olevan äärimmillään juurikin tota naminami-juttua.

Mutta toisaaltä heitetään nyt ne termit hiiteen. Itse olen ihan selkeästi optimisti.

Minulla on samalla lailla kuin sinulla eli koen olevani ihan realisti, mutta se ei estä minua olemasta toiveikas ja odottavan mieluummin asioiden menevän hyvin kuin huonosti.

Tämä siitä huolimatta, että jossain takaraivossa saattaa piillä epäilys. Minullakin on kuitenkin sellainen asenne, etten jaksa murehtia etukäteen, vaan vasta sitten kun se on ajankohtaista.

Pahimman masennuksen aikaan en tietenkään ajatellut näin, mutta se nyt on asia erikseen. Masennus muuttaa persoonaa.

Minusta muuten joskus rasittavampaa on pessimistinen ihminen kuin yltiöpositiivinen. Ainakin minun tunnelmaani latistaa, jos toinen keksii koko ajan ”esteitä” ja epäilee kaikkea.

Mieheni on kenties enemmän pessimisti kuin optimisti. Luulen, että enemmän kuin eletyssä elämässä nämä piirteet ovat persoonallisuudessa.

Minä esim. saatan iloita jostakin ja lähteä innolla tekemään jotain. tiedän riskit ja myös sen, etten välttämättä onnistu, mutta haluan kokeilla liikoja ajattelematta.

Mieheni on taas enemmän varautunut ja pessimistinen tällaisissa tilanteissa. Joskus se rassaa minua, sillä etenkin jos kaipaisisin kannustusta, niin usein saankin vain joukon epäilyksiä ja arvioita siitä, mikä voi mennä pieleen.

Olen kyllä jo tottunut siihen ja paasaan vaan, että olen kyllä miettinyt mahdolliset riskit jne. mutta tullut siihen tulokseen, että kokeilen.

Tuntuu myös, että mies pelkää ennenaikaista iloa, koska sitten pettymys on varmaan hänen mielestään suurempi kuin jos ei iloitsisi etukäteen. Minä taas voin ihan hyvillä mielin iloita etukäteen, koska vaikka homma ei sitten onnistuisikaan, niin ei se sen enempää minua satu kuin jos en olisi siitä iloinnut.

Tajusikohan tästä mitään kukaan muu kuin minä? :D

Mymskä kirjoitti...

Mä tajusin, Elegia :) Ja taas käytän Tiinan palstatilaa sen sijaan, että kirjoittaisin oman postauksen aiheesta...

Minuakin rasittaa pessimismi enemmän kuin oikeastaan mikään muu. Minä en oikein jaksa sitä jatkuvaa latistamista ja kaiken etukäteen lyttäämistä. Vaikka toki itsekin joskus olen pessimistinen... Mutta ehkä se on enemmän sitä masennuksen vääristämää ajatusmaailmaa. Nyt, kun olen käynyt opettelemassa depiksen hallintaa, olen huomannut ärsyyntyväni pessimistisyydestä entistäkin enemmän.

Olen tämän miljoona kertaa eri yhteyksissä sanonut, saattaa olla siis toisintoa, mutta kuitenkin: Pessimisti kenties yllättyy iloisesti, mutta optimistilla on ainakin hauskaa sillä välin.

Oikeastaan uskon myös, että jos asennoituu optimistisesti, asioilla on suuremmat mahdollisuudet sujua hyvin. Ovathan pessimistiset ajatukset juuri niitä turhia ja jopa tuhoavia, jotka eivät vie ainakaan eteen päin.

Tiina kirjoitti...

Kirsikka, toisinaan tämä on kyllä myös vähän rasittavaa. Joskus voisi edes jotain stressata vähän eikä aina mennä sieltä missä aita on matalin. "Easy going" ja alisuorittaminen on joskus aika lähellä toisiaan.
Se on kyllä tosi tylsää kun muut saa ne työpaikat, vaikka itse olisi paras siihen hommaan.

Stansta, kommentoi ihan rauhassa vaan vaikka unissasi, jos sen taidon osaat. ;)
Se on kyllä totta, että hymyllä todennäköisesti saa enemmän kuin mököttämällä.
Aurinkoista viikkoa sullekin! :)

Olga, hmm, olenkohan mä sitten jotenkin tosi onnellinen? Ei kyllä tunnu siltä. Joskaan en myöskään ryve epätoivossa ja alakulossa. :D

Elegia, mä mietin tota, ja en oikeasti osaa sanoa olenko optimisti. Kai sitten jollain tapaa, mutta toisaalta taas en. Ja nyt pää on liian väsynyt ajattelemaan koko asiaa.
Mä olen kyllä toisinaan joistain asioista niin täpinöissäni jo etukäteen, etten ollenkaan malta edes ajatella loppuun asti. Siinä unohtuu realismikin.
Muuten, kun tuossa puhun skeptisyydestä, niin oikeasti taisin ajaa takaa kyynisyyttä. No, kuitenkin...

Mymskä, käytä vaan, tää ei maksa mitään. :)
Pessimistiset tai negatiiviset ihmiset kyllä imevät jotenkin energian kaikista ympäriltäänkin. Se on hirmu väsyttävää sellainen. Paljon kivempaa on ottaa elämä vähän kevyemmin. Paskaa sataa niskaan joka tapauksessa, ei se siitä murjottamalla muutu.
No joo, asioilla on ehkä parempi mahdollisuus sujua kun suhtautuu niihin optimistisesti. Ehkä. Itsestäni tuntuu tällä hetkellä, että vaikka suhtautuisin miten, niin mikään ei vaan suju. En saa mitään mitä haluaisin. Blaah.