22. maaliskuuta 2013

I said who baby, who do you love?


Kuulkaas. Rupesin tässä ihan miettimään. Että kun ihmisillä on aina olevinaan jonkinlainen "maku" miesten tahi naisten suhteen. Että tykkää pitkästä tai paksusta tai tummasta tai vaaleasta. Niin onko se maku sittenkään edes totta? Siis kun miettii, että jos ylitajunta (vrt. alitajunta) sanoo, että tykkää blondeista, joilla on isot tissit, ja sitten kuitenkin jatkuvasti seukkaa a-kuppikokoisten harmaavarpusten kanssa. Että alitajuisesti tykkääkin juuri semmoisista naisista eikä niistä, joista luulee tykkäävänsä. Tajuatteko, mitä tarkoitan?

Tämä tuli mieleeni, kun kävin päässäni lävitse yhtä keskustelua, jonka taannoin kävin yhden mieshenkilön kanssa. Hänen tunnettu naishistoriansa koostuu tummista, lähes mustahiuksisista ja persevistä naisista. Kuitenkin hänen naisihanteensa on Charlize Theron ja Scarlett Johansson tyyppinen. Sanoinkin hänelle, että äkisti voisi kyllä luulla sinun tykkäävän tummista naisista, johon tyyppi naurahti vain, että niin. Kirpaiseehan se tämmöisenä tummaverikkönä, ettei sittenkään ole se unelmien nainen vaan "ihan kiva".

Minuun itseeni taas vetoavat enemmänkin tummat miehet. Ja varsinkin pitkät tummat miehet, joilla on törkeän kauniit silmät. (Yleensähän ihmiset kokevat kauniit silmät luotaantyöntävinä, heh heh, olenpas uniikki [en se rap-artisti]). Mutta toisaalta, kun omaa mieshistoriaani katson taakse päin, niin onko siellä ollut yhtä ainutta tummaa miestä? Eipä ole(*. Kaikki ovat olleet vähintäänkin sellaisia perussuom... tavallisia suomalaisia maantienruskeita tai vaaleampiakin. Osa on ollut pitkiä ja osa ihan tasamittaisia. Ja sinisilmäisiä, mutta ihan silleen tavallisella tavalla. Ja aivan hyviä jokainen.

Niin että löytyykö tästä maailmasta oikeasti joku (joka ei ole sikarikas tai David Beckham), joka oikeasti riiustelee juuri sen näköisiä naisia/miehiä, joiden sanoo olevan omaa tyyppiään? Tai onko sellaisia kaikkiruokaisia, joilla ei varsinaisesti ole mitään tiettyä makua?

Ja tämä koskee nyt aivan puhtaasti ihmisten ulkoisia ominaisuuksia. Muistamme toki, että sisäinen kauneus on se, joka rokkaa.

*) Se muutaman vuoden takainen kitarapoika oli kyllä kaikkea tuota: tumma, pitkä ja törkeän kauniit silmät. Sen lisäksi hän oli myös sisäisesti kaunis ja wannabe-muusikko. Luultavasti olisin jäänyt auton alle heti seuraavana päivänä tai jotain yhtä epäonnista, jos olisin saanut sen saaliin pyydystettyä. Että ehkä ihan hyvä näin.

20 kommenttia:

Kielikepponen kirjoitti...

Miten musta nyt tuntuu, että on kevättä ilmassa? ;)

Mymskä kirjoitti...

Joo-o, kommentoin, vaikka olenkin poistunut markkinoilta ja nykyisin vain tarkkailija.

Ali-tai ylitajunnoista en tiedä, mutta "minun tyyppini" on ehkä muuttunut iän myötä. Nuorempana tykkäsin pitkistä laihoista ja vaaleahiuksisista (hiusten mieluisan mallinkin osasin määritellä). Koskaan en sellaisten kanssa riiustellut. En kyllä riiustellut muunkaanlaisten.

Nykyään tykkään enemmän pitkistä, laihoista ja tummista. (Ja niin! Molempiin kuuluu kauniit silmät, nuorena ei missään tapauksessa ruskeat, nykyisin yleensä haksahdan juuri niihin)
En riiustele sellaistenkaan kanssa.

Seurusteluun asti olen edennyt yhden pitkän, laihan ja vaalean kanssa. Vituiksi meni sekin, ja vaihdoin tummiin. Ja kyllähän vanhan silmä lepää yleisesti ottaen kaikessa, mikä on nuori ja elossa.
Puhun tietysti vain katselemisesta, en käytöstä.

Mymskä kirjoitti...

Piti sanoa vielä, että muut seurustelukumppanit on valinnut selkeästi se alitajunta, kun eivät ne ole olleet mun tyyppiä yhtäään!

Tiina kirjoitti...

Kielikepponen, on, onneksi, mutta miten se tähän liittyy?

Mymskä, sitä mä kelasinkin, että se alitajunta tekee aina ne valinnat. Tai ainakin useimmiten.
No mutta sulla on pysynyt toi pitkä ja laiha selkeesti ja myös oot seukannu semmosen kanssa.
Katselemisessa määrääkin justiinsa sitten se ylitajunta. (Olkaa vaan hyvät tästä hienosta termistä! :D)

Ohari kirjoitti...

Haa! Olenpa tämmöistä pohtinut minäkin, vaikka ehkä just siltä toiselta puolelta enemmän, kas kun puolisoni on tehnyt erit. painokkaasti selväksi, etten millään lailla ole hänen tyyppiään. Että miten sitten kuitenkin änkeää naimisiin asti naisen kanssa, joka ei ole omaa tyyppiä? Ja miten (miksi?) siinä pysyy? Että eikö tee mieli vaihtaa, jos sattuu just se oikea tyyppi kohdalle? Musta se on jotenkin häkellyttävää – mutta johtuuko se ehkä sitten siitä, että mulla ei ehkä ole ollut koskaan mitään varsinaista tyyppiä. Olen ihastunut ihmisiin, joilla on kauniit suut (silmistä viis) ja sopiva ilme, mutta en osaa sanoa, millainen ihmistyyppi olisi mieleeni. En siis ehkä ihan ymmärrä koko tyyppiajatusta.

Kielikepponen kirjoitti...

Olipa tympeä vastaus. Ihan vilpitön tarkoitukseni oli jotenkin kehaista blogin nykyistä positiivisuutta. En sitten vain osannut. Kiitos ja ei-näkemiin. :(

Tiina kirjoitti...

Ohari, en mä nyt ehkä lähtisi kertomaan kellekään, kenen kanssa seukkaan, että et muuten ole yhtään mun tyyppiäni. Siis mä ainakin tarkoitan sillä tyypillä sitä, minkä näköisiin ihmisiin kiinnittää helpommin huomiota. Kuten vaikka Johnny Depp. Mutta eipä ole johnnydeppejä näkynyt käsipuolessani. Itestäni ainakin olen huomannut, että esimerkiksi jonkinlainen rokkitukka on viehättävämpi kuin kalju. Silmien värillä ei ole väliä. Sitten ne muut jutut, kuten hymy, on niitä, jotka hurmaa oikeasti, ilman mitään väliä siitä, miltä se tyyppi näyttää. Tai onko sillä vaikka hirveet lihakset vai onko kukkakeppi jne.
Mutta ehkä sä olet just semmoinen kaikkiruokainen sitten, jos et löydä mitään yhdistävää tekijää kuolauksiesi kohteista. :D

Kielikepponen, höh, miten se nyt niin tympeä oli? Sehän on todettu täällä jo moneen kertaan, että mun käpyrauhaseni käy kierroksilla, mutta itse en pitänyt sitä syyllisenä tähän kirjoitukseen, joten siksi kysyin.
Ehkä emme nyt täysin ymmärtäneet toisiamme. Pahoittelut. :(
Ja kiitos kehuista, joita en ymmärtänyt. :)
Onneksi oli kuitenkin ei-näkemiin.

Zepa kirjoitti...

Kerroin blogissani siitä neurokuvantamiskirjasta, oliko tää nyt ehkä just se Buyology... Että saahan sitä ihminen olla omista tykkäämisistään mitä mieltä tahansa, mutta kun pistetään elektrodit päähän ja katotaan mitä sen aivoissa tapahtuu kun näytetään kuvaa, siitä vasta näkee, mistä se OIKEASTI tykkää. Rrrrraakaa realismia, hahahha!

Eli siis aika kauheeta, mutta toisaalta tosi kiinnostavaa.

Zepa kirjoitti...

Mulle miehen ulkonäkö on ollut aika samantekevä, jos se on ekana ehtinyt hurmata mut jollain muulla. Paitsi ihan kääpiöiden kans en kyllä rupeis enää. Pienempi saa olla, mut jotain rajaa.

Tiina kirjoitti...

Mä jäin nyt miettimään, että tulkitsinko tuon "ei-näkemiin" taas väärin. Eli jos sillä tarkoitettiin, ettei nähdä enää koskaan, niin ollaanpas sitä tänään herkkänahkaisia.

Ja sitten Zepa, sitä mä tuossa vähän niin kuin yritin sanoakin, että ne ulkonäkökriteerit ei oikeasti merkitse yhtään mitään. Ainakaan toivon mukaan suurimmalla osalla kansaa.
Tossa voi hyvinkin olla kyse just siitä, että aivot kertoo semmosia totuuksia, joita ihminen ei itekään välttämättä tiedä itsestään. :D

Mymskä kirjoitti...

Miten se tyyppi hurmaa ensin jollain muulla, lähestyy paperipussi päässä vai? Eikö sitä kuitenkin, jonkun jollain lailla tehdessä itseään tykö, katso yhtään miltä se näyttää? Joku, jota on aikasemmin pitänyt hmm... arkisen näköisenä (ei, arkisuudessa ei ole mitään vikaa, en vaan halunnut käyttää sanaa... ruma?), saattaa alkaa näyttää jopa hyvinkin komealta/söpöltä/hyvännäköiseltä, kun oppii tuntemaan. Mutta se ensivaikutelma.

En mä ainakaan näe kenenkään luonnetta päällepäin ja ihastu siihen, kyllä se on joku ulkoinen vaikutelma. Monesti se on joku olemuksessa, ei siinä oikeasti ole mitään väliä minkä väriset silmät on. (Pitkä täytyy ehdottomasti olla. Ja laiha. Tai sitten lyhyempi ja vanttera.)

Tuon ruskeat silmät -asian huomasin vaan jossain vaiheessa, että taitaa olla ollut se yhdistävä tekijä tässä viimeisen kymmenen vuoden aikana. Olin tuosta huomiosta aika huvittunut.

Mäkin tarkoitan sillä "mun tyypillä" juuri tuota, että millaisiin ihmisiin yleensä katse kiinnittyy. Olen vain yhdelle ihmiselle sanonut, että se ei ole mun tyyppiä, mutta se oli tilanne, jossa ystävä (homo) epäili, että olin siihen ihastunut. Saatiin hyvät naurut.

Anonyymi kirjoitti...

Olenkohan mä jotenkin outo, mut mulla ei ole mitään tiettyä tyyppiä ulkonäöllisesti. Enkä muista että olis ollutkaan. Pitää vaan olla pilkettä silmäkulmassa eli söpö. Ei siis pökkelö :) En siis tarkoita ettei ulkonäöllä olisi merkitystä mutta omia ihastuksen kohteita kun miettii niin ei kyllä koskaan oo ollu mikään hiusten tai silmien väri tms kriteerinä. Kiva hymy ennemminkin.

Miss J kirjoitti...

Minä olen naimisissa aika komean miehen kanssa, tai oli se ainakin nuorempana hirveän komea minun mielestäni. Itse olen sellainen kai aika tavallisen näköinen. Olen usein sanonut tälle miehelleni että kyllä on siinä komea mies mennyt hukkaan, kun minulle olisi kelvannut joku ihan sellainen mitäänsanomaton tai jopa aika rumakin mies, ulkonäkö ei käsittääkseni merkkaa mulle mitään (täytyy nyt jättää tuo "käsittääkseni" tuonne varaukseksi kun ovat nuo ali- ja ylitajunnat tässä puheena). Miestä tämä huvittaa, "joo, olen mennyt ihan hukkaan sun kanssasi". (Se sanoo sen ihan lempeästi vitsinä.)

Riikka kirjoitti...

Hö, mää sanoin vaikka mitä mut mitähän mä sille sit tein? Toivottavasti en sano nyt kahesti.

Niin, mä sanoin vaan, et mä oon ratkaissut tän ihan sillä, että ihastun kaikkiin. Pinnistellen voin määrittää, että pitkät ja laihat miehet, joilla on pitkäsormiset kapeta kädet, makuukamarisilmät ja kapeat lantiot, on ihania. Mutta niin on myös kaikki muutkin. Plus oon itse esim. niin lyhyt, et kaikki on pitkiä mulle.

Esim. kerran yhellä keikalla kaks mun ihastuspoikaa seisoi vierekkäin. Toisella oli pitkä takkuinen rastatukka, risuparta, tatskoja ja risat farkut ja ruutupaita ja tennarit ja mitä nyt hipeillä on. Toinen oli kalju ja töistä tultuaan puvussa ja nahkakengissä. Molemmat oli vähän pitkiä, toinen oli laiha ja toinen lihaksikas. Ihania kumpikin ja vähän mua nauratti.

Mulla on enemmän sellainen luonnetyyppi (ne on aina vaikeita. intohimoisia, itsepäisiä ja luovia. ja pirun vaikeita. mussahan ei sitä vikaa ole.)

Artio kirjoitti...

Niin no, kun en minä oikein tiedä. Minä taidan jotenkin katsoa sen kuoren läpi ja kuvitella ihastuvani johonkin ulkoiseen seikkaan. En siis yritä sanoa panostavani vain henkisiin ominaisuuksiin, mutta en osaa oikein listata mitä ne ulkoiset ominaisuudet voisivat olla. Siis onhan joku Robert Plant ja Jim Morrison ihan hirmu ihania, mutta en minä tiedä, onko se niiden kiharapehko tai hoikkuus jotenkin kiihottavaa - enemmänkin se on kiinni siitä jostain, mikä välittyy heidän olemuksestaan.

Ainakin olen ollut aina varma siitä, että pidän pitkistä ja kookkaista miehistä - paitsi että nyt olen täysin hullaantunut minua lyhyempään mieheen - ja jonka koko siis ei ole vain siedettävä asia, vaan kehoni saa hänen kehostaan hyviä viboja. *köh* Olen ollut aina varma myös siitä, että hyvin vaaleat ja punapigmenttiset henkilöiden tuoksu toimii minun kohdallani tummempien luonnollista ihontuksua paremmin - mutta silti olin viisitoista vuotta ristiverisen kanssa ja pidin hänen tuoksustaan. Vihreät silmät ovat minusta kaikkein kauneimmat ja siniset niiden yleisestä arvostuksesta huolimatta jotenkin haljut ja mitäänsanomattomat - mutta nyt tietynsävyiset tummansiniset silmät ovat hoteinta hottia (Onkohan tämä sanonta jo aikansa elänyt vai saako siitä vielä ärsytyspisteitä? *selaa muistiinpanojaan*)

Aika usein olen listannut arpien, täyskaljun, parran, tatuointien ja työtätehneiden lihasten, erityisesti käsivarsien ja epäakuankkamaisten jalkojen olevan myös kuumaa kamaa. Sitähän minä en tiennyt ennen ihastumista, miltä nykyinen ihmissuhteeni näytti, joten voin virallisesti todeta haksahtaneeni hänen aivoihinsa. Mielenkiintoista kuitenkin on, että hän täyttää nämä kriteerit (ainakin jos jaksaa höylätä päänsä).

Nuori ei saa enää olla. Nuorempana pidin nuoremmista, mutta nykyään nuoremmat miehet saavat minussa enää aikaan "voi kun se on lutunen" -huokaisuja, joita on intohimo kaukana.

Jaa, tulinko minä siis sellaiseen johtopäätökseen, että sellainet keski-ikäiset keskivertomoottoripyöräjengiläiset on ihan jees? Yllätin itsenikin.

Anonyymi kirjoitti...

Miehet yleensä ovat sitä, miltä näyttävät, joten olen aina sallinut itselleni ulkonäkökeskeisyyden ja jättänyt sokko- ja sokkitreffit muille. Nyt on tärkeä huomata, että "miltä näyttävät" ja miltä yrittävät vaikuttaa, on kaksi eri asiaa. Tietyllä tavalla poikamaisen jäntevä, skeittarimainen, hyvin itsensä kantava mies erottuu 'rokkariksi' vaikka höyrysaunan lauteilla, kun taas sellainen viimeisen päälle muusikon näköiseksi tatuoitu, tupeerattu ja koristeltu ROK ÄIÄ ei osu mun tutkaan edes Tavastian jonossa.

Tuo tuli mieleen sanasta miestyyppi. Naistenlehdissähän miestyyppi on jotakin pukeutumiseen liittyvää. Naistenlehden 'rokkarilla' on aurinkolasit ja avainketju (vrt. höyrysaunan mies, jolla on soittamisen ryhdistämä kroppa - maailmankuva, elämäntapa näkyy olemuksesta). "Stailaa läski ukkos futistähden näköiseksi laittamalla sille farkut ja irtotakki."

Tuli mieleen myös, että hämmästyttävän moni nainen puhuu ihannemiehistään sävyyn "emmääsemmostasais". Voi olla jo jotakin vuorovaikutustakin, ja silti nainen on ihan "emmää" ja toisaalta "onsekylläihana", ja tämän alemmuudentunnon ja haikailun lopputulema on ainakin mun tietämissä tapauksissa ollut aina se, että nainen sit yhtäkkiä jättää ihannemiehen ja aloittaa 'järkevän' suhteen jonkun 'tavallisen, turvallisen' kanssa. Ei siis suo itselleen parasta. Onko se siitä naisen huonosta itsetunnosta kiinni? Ajattelevatko ne, että se ihannemies on petollinen? Ei ole hyvä aviomies ja isä? HALUAAKO ne, että ihannemies olisi joku tavoittamaton vastuuntunnoton kusipää? Nimittäin kun mun mielestä ne ihannemiehet olis olleet aivan hyviä vakavaankin suhteeseen.

Jotkut miehet ovat myöntäneet, etteivät uskalla olla ihannenaistensa kanssa, koska pelkäävät toisten miesten kilpailua. Kuulostaa vajaaälyiseltä sekin.

Tunnen myös tapauksia, joissa vaimo ei ole miehen tyyppiä ja mies käyttää tätä seikkaa henkisen väkivallan välineenä. Sama.

Puhumattakaan naisista, jotka yrittävät taktikoida, mikä jonkun miehen naistyyppi olisi, ja muuntua sitten sellaiseksi.

Lopuksi jotain itse aiheesta ja osaksi keskusteluun:
Artion havainto vihreistä ja tummansinisistä silmistä on jumalan totuus ja avaimet auringossa aamen!

Zepa kirjoitti...

Mymskä, mää oon niin helppo, että kun mut saa nauramaan, oon jo ihastunut. Toimii myös netissä ja pelkkänä tekstinä. Miehen aivot, huumorintaju ja kielelliset valmiudet on ihan ykkösjuttu. Sitä ulkonäköö voidaan katella sitten jos ylipäätään ikinä tavataan.

Tiina kirjoitti...

On niin paljon niin pitkiä ja hyviä kommentteja, etten jaksa nyt pureutua niihin yksi kerrallaan. Sanon vaan sen, että totta kai jokainen vähänkään älyllinen ihminen ihastuu/rakastuu toisen "aivoihin". Olen mä itsekin kokenut netti-ihastumisia näkemättä toista. Mutta korostaisin, että tässä kirjoituksessa oli kyse niistä tyypeistä ketkä näkee. Väittäisin, että suurimmalla osalla ihmisistä on jotkut tietyt jutut jotka vetoavat toisen ulkonäössä. Ja sitä yritin sanoa, ettei ne tyypit, joihin OIKEASTI rakastuu, välttämättä vastaakaan niitä ihanteita.

Ja joo, tyyli sekä olemus ylipäänsä liittyy tähän ulkonäköjuttuun. Jos näkee esim. Morrison tai Plantin vain kuvissa tai videolla, eikä ole henk.koht. keskustellut edes internetissä heidän kanssaan, niin kyllä se on se pinta mikä niissä kiehtoo.

Haluaisin vielä kerran korostaa, että aivo-oksennuksessani ei siis ollut kyse siitä, että ihastutaanko pintaan vai sisukseen, vaan puhuttiin pelkästään ulkoisista ominaisuuksista.

Västis kirjoitti...


Tämä oli nyt kyllä niiiiiiiin kutkuttavan ajankohtainen ja kiihdyttävä aihe minulle että tästä on pakko rustata ihan oma postaus... - Kunhan tässä nyt joku kaunis päivä ennätän paneutua asiaan, voi näet olla että muutama puolikutoinen lause ei tämän käsittelyyn riitä..! :P

Riikka kirjoitti...

Mä tunnistin viimeisimmän anonyymin ajatuksen siitä, että ihannemiestään haikailee mut ei sit kuitenkaan usko, et vois saada. Mulle ainakin käy noin, mutta en tiedä, liittyykö se laajemmin siihen, ettei usko et vois kenekään kanssa natsata mikä taas johtuu muista ihmissuhdekitkoista ja omista komplekseista.

Mä tapasin vähän aikaa sit semmoisen pojan, jossa kaikki natsaa. Se on älyllisesti ja ulkonäöllisesti ja aatteiltaan ja elämäntavoiltaan ja kiinnostuksenkohteiltaan ja historialtaan kaikkea mikä mua kiinnostaa ja minkä tunnistan (vaikka olen sarjaihastuja, niin tässä tyypissä on jotain oikeasti tosi kutkuttavaa). Tiedän myös, että se ajattelee musta täysin samalla tavalla. Silti ollaan täysin solmussa tässä tilanteessa, koska molempien mielestä tää on vaan helvetin pelottavaa ja ollaan omissa elämissämme niin kompleksisia ja vaikeita (tai ainakin ajatellaan olevamme). Äärimmäisen raastavaa ja delikaattia, mut ilmiönä jotenkin kiinnostavaa myös (jos ei uskalla tuntea, voi aina analysoida).