11. maaliskuuta 2013

You spin me right round, baby, right round like a record, baby, right round round round

Kun nyt omasta navastani olen tykännyt kirjoitella (ainakin viimeiset kuusi vuotta), niin jatketaan samalla linjalla.

Minähän en ole aina ollut ihan näin pläski. Tai varsinkaan niin pläski kuin olin vaikkapa vielä vuosi sitten. Olen ollut lapsena pullukka, mutta murrosiässä hoikistuin, koska pojat alkoivat kiinnostaa enemmän kuin ruoka-aikaan kotona oleminen. Olin umpirakastunut koko teinityttömäisellä sydämelläni ja juoksin ympäri kaupunkia, että "sattumalta" osuisin samaan paikkaan rakastukseni kohteen kanssa. Olen rippijuhlistani otetuissa kuvissa niinkin hoikka, että eksäni vuosia myöhemmin ei tunnistanut minua niistä kuvista. En tiedä kertooko se enemmän minusta vai eksästäni.

Olin siis ihan normaalipainoinen ainakin neljästätoista ikävuodesta jonnekin noin 17-vuotiaaksi asti, jolloin aloin seurustella edellä mainitun eksän kanssa. Joka oli muuten eri tyyppi kuin se teinirakastukseni kohde. Eksä oli tyypillinen nuori mies eli söi kuin hevonen ja hänen pääasiallinen ravintonsa koostui Hesburgerin kerrosateriasta ja Jacky-makupaloista. Aineenvaihdunnoissamme oli se ero, että toisessa meistä nuo syömätavat eivät näkyneet missään ja toinen tursusi minkä ehti. Ei varmaankaan tarvitse kertoa, että olin se jälkimmäinen.

Suhde kesti 4,5 vuotta. Suuhteen jäähdyttyä aloin käydä salilla (jo siis ennen varsinaista eroa) ja treenata vähintään kolme kertaa viikossa. Olin vähän huonolla tavalla ihastunut yhteen tyyppiin enkä varmaan taaskaan ehtinyt ajatella syömistä. En muista enää. Kuitenkin painoni putosi ja hoikistuin, vaikka en varsinaisesti edes huomannut sitä itse enkä panostanut ruokavaliooni millään tapaa. Parikymppisenä kaikki oli ärsyttävän paljon helpompaa kuin kolmekymppisenä.

Peilistä en nähnyt mitään muutosta itsessäni, kuten en näe nytkään enkä ole ikänäni nähnyt, mutta äiti esitti toiveen, etten laihtuisi kokonaan pois. Muuttaessani ensimmäiseen omaan kämppääni kesällä 2000 painoin vähemmän kuin yhä tälläkään hetkellä, tämän melkein vuoden kestäneen kalorien laskemisen ja hampaat irvessä jumppaamisen ja pumppaamisen jälkeen. Yksin asumaan muuttamista seurasi kuitenkin jonkinlainen huuma, kun tajusin, että voin syödä ihan mitä haluan, ihan milloin haluan ja ihan miten paljon vaan haluan. En jaksanut enää käydä treenaamassa, koska matkakin piteni dramaattisesti. Saatoin myös kantaa osan opintotuestani baareihin, kuten kuuluukin. Siitäpä sitten se paino lähti salakavalasti nousuun ja jatkoi nousuaan pikkuhiljaa tuonne syksyyn 2009 asti.

Lukuvuosi 2009-2010 oli opinnoissani ehkä paras ikinä. Puristin kandin tutkinnon kasaan ja kävin kaikki pakolliset roikkumaan jääneet kurssit. Oli ihan hirveästi tekemistä ja minulla oli ihan hirveän hauskaa. (Outo yhtälö, mutta totta). En ehtinyt juurikaan syödä ja muutamassa kuukaudessa 10 kiloa oli poissa, humps vaan. Tuona samana lukuvuotena myöskin ihastuin palavasti kahteen eri tyyppiin (en yhtä aikaa, vaan peräkkäin). Tuo on erittäin harvinaista minulta, joka yleensä ihastun kehenkään ehkä korkeintaan kerran viidessä vuodessa. Niiden ihastusten tuhot ovat vieläkin havaittavissa täällä blogissa, mutta en voi suositella ketään palaamaan enää niihin kirjoituksiin.

Samassa vuodenvaihteessa muutin tänne Tampereen keskustaan, mikä on kyllä parasta, mitä minulle on aikoihin tapahtunut. Ainoana miinuspuolena olivat nuo lukuisat ravintolat ja pikaruokapaikat aivan käden ulottuvilla. Aluksi päättelin, että pudotetut kilot eivät tulekaan enää takaisin, koska saatoin käydä keskellä viikkoa vetämässä kännit ja krapulapäivänä syödä pizzaa, eikä vaaka ollut siitä moksiskaan. Vaan pitkällä harjoittelulla kilot tulivat takaisin ja vieläpä korkojen kera.

Keväällä 2011 päätin, että nyt tarttis tehdä jotain. Liityin kuntokeskuksen asiakkaaksi ja aloin treenata. Sain personal trainerilta treeniohjelman sekä viisaat sanat: "ruokavalio on 80 % muutoksesta". En uskonut enkä muuttanut ruokailutottumuksiani, ainoastaan lisäsin liikuntaa. Keväällä 2012 huomasin, että ehkä haba oli vähän kasvanut, mutta paino pysynyt tismalleen samassa. Jouduin myöntymään siihen, että pt oli sittenkin ollut silloin vuotta aikaisemmin oikeassa. Kävin ravintoterapeutin juttusilla ja aloin merkkailla syömisiäni ylös. Ja sillä tiellä ollaan. Tätä nykyä myös maksetun miehen eli rainerin kanssa.

Jos tuosta jojoiluhistoriastani jotain voisi päätellä, niin joka kerta kun olen laihtunut huomattavasti, olen myöskin ollut ihan korviani myöten in löööööv johonkin tyyppiin. Paitsi tällä kertaa. Tällä kertaa olen ollut korkeintaan rakastunut itseeni ja niihin tuloksiin, mitä treeni ja ruokavalio yhdessä ovat tuottaneet. Jotenkin tuntuu, että tämä voisi olla se oikea tapa, jolla saavutetaan pysyviä tuloksia.

En silti aio totaalikieltäytyä miltään kreisi-ihastuksilta jatkossa, ihan vaan tiedoksi, jos jotakuta kiinn... Anteeksi, käpyrauhaseni se siellä vaan huutelee.

7 kommenttia:

Jarno kirjoitti...

Vau, sun kirjotustyylillä ja halulla pohtia itseäsi syntyisi varmasti helposti kattava omaelämänkerta. Tsemppiä terveellisten elämäntapojen kanssa :)

Tiina kirjoitti...

Hehe. Kiitos. Mä luulen, että se oli tossa. Ei mun elämässäni tuon kummempaa ole tapahtunut. ;)

Jotenkin nolotti tuon julkaisu, mutta ajattelin, että antaa mennä, kun se nyt näppikseltä pullahti.

Mymskä kirjoitti...

Minullakin nuorempana ihastumiset ja sen sellaiset vouhotukset olivat paras laihdutuskeino. En kyllä ollut edes erityisen lihava nuorena(näin jälkikäteen huomattuna), mutta viisi kiloa putosi kuitenkin pelkällä ajatuksella (ja ehkä sillä, että olin pää pilvissä enkä muistanut edes syödä). Nyt vanhana ei putoa kiloakaan, vaikka yrittäisin. Mitä en siis enää tee :)
Mutta sinulle heittelen tsemppiä täältä!

Kirsikka kirjoitti...

Itseensä rakastuminenhan se onkin tärkeintä. Eli jatka samaan malliin vaan! :)

Minä laihdutin joskus lyhyehkössä ajassa 7kg ihan vaan sillä, että punnitsin ja laskin joka jumalan idun jonka suuhuni laitoin. Mutta ei mulla sitten muuta elämää ollutkaan... Että ehkä semmoinen kultainen keskitie voisi olla hyvä. :)

Tiina kirjoitti...

Mymskä, joo, se tuntuu olevan tehokkain tapa hoikistua. Joskaan ei kovin pysyvä tapa, olen huomannut. :D
Kiitos!

Kirsikka, kultainen keskitie on kyllä hyvä. Kaloreiden laskeminen on siitä hyvä työkalu, että alkaa ainakin hahmottaa miten paljon oikeasti syö eikä voi vedota siihen "en syö mitään ja silti lihon" (toki joitain voi lihottaa muutkin asiat kuin ruoka), mutta rainerinikin sanoi, että ei kannusta merkkailemaan syömisiään ylös loppua elämäänsä. Mä oonkin nyt ollut jonkun aikaa merkkailematta. Välillä menee ylös ja välillä alas, kuten viime viikolla rutkastikin.

termostaattori kirjoitti...

Kuten Yogi Berra sanoi: "90 prosenttia pelistä on henkistä ja puolet fyysistä".

Muistan taas miksi aikoinaan jätin kaalin pois kasvissosekeitosta; nyt kun otin sen mukaan keitokseen, paino on laskenut kilon per viikko.

Eikä siinä mitään, mutta tapa jolla tämä painonlasku tapahtuu on niitä asioita, joista ei kerrota kenellekään ennen kuin on liian myöhäistä >_<

Tiina kirjoitti...

Okei... Mä en ole kaalin ystävä, joten tuo on jäänyt kokeilematta, mutta tarttis varmaan testata. :D

Onko nyt sitten liian myöhäistä, kun kerroit tuon minulle luottamuksellisesti täällä kommenttilaatikossa?