8. kesäkuuta 2010

Imitation of life

Tässä joku aika sitten katselin jotain ohjelmaa televisiosta, todennäköisesti jotain Late Night with Jimmy Fallonia. (Muisti pätkii jo tässä iässä). Ohjelmassa oli joku standup-koomikko, joka puhui kauhuelokuvien ja tosielämän eroista. Että kun kauhuelokuvissa kaikista pelottavinta on se, mitä ei näe, niin tosielämässä asia on aivan päin vastoin. Kauhuleffoissa itse kummajaisen näkeminen ei ole niin pelottavaa yleensä. Oikeassa elämässä taas jos jostain kuuluu jotain epämääräisiä ääniä, mutta mitään ei näy, niin ihminen selittää asian itselleen miten tahansa. Mutta jos makuuhuoneessa näkyy joku kummajainen, niin se se on pelottavaa.

Omituisen aasinsillan kautta päädyin jalostamaan (tai vesittämään) tätä asiaa muuallekin tv- ja irl-elämän eroihin. Oikeassa elämässä yleensä tykkään niistä kilteistä ja mukavista tyypeistä, kun taas tv-sarjoissa tai elokuvissa lemppareitani ovatkin ne toisia säälimättömät pahikset. Esimerkiksi Sons of Anarchyssa suosikkini on Tig, joka on tosi viileä ja kova jätkä. No joo, paitsi tuossa viimeisessä jaksossa sekin taisi vähän pehmistellä, mutta annettakoon se anteeksi.

Toinen hyvä esimerkki on sitten tuo True Blood. Tykkään siitä sarjasta, mutta en käsitä, miksi sen ns. päähenkilöt (ne Sookie ja vampyyri-Bill) ovat niin vässyköitä ja ihan järkyttävän tylsiä hahmoja. Joko se vika on hahmoissa tai sitten ne näyttelijät eivät vain ole kovin karismaattisia. Tai molempia. Sen sijaan ehdoton lempityyppini sarjassa on vampyyri-Eric, joka ei paljoa sääli ihmisiä eikä ketään muutakaan. Ja sitten Eric on niin älyttömän pienessä roolissa siinä (ainakin vielä) ja tämä harmaanaamainen Bill on kuvassa koko ajan, mikä käy nyppimään. Imdb:n mukaan Bill ja Sookie esiintyvät 36 jaksossa, kun Eric taas esiintyy vain 25 jaksossa. Why, oh why? Eilisen True Blood -jakson lopussa vähän tirskututti kyllä, kun Eric tuli paikalle foliot päässä kesken hiustensa tyvivärjäyksen.

Mutta olisihan se kauhean tylsää, jos televisio imitoisi tavallista elämää. Elokuvien ja telkkarisarjojen katselu varmaankin vapauttaa meistä sellaisia puolia, joita tosielämässä taas ei ole soveliasta päästää valloille. Tai joita ei tosielämässä edes haluaisi päästää valloille. Luontoäidille kiitos mielikuvituksesta!

10 kommenttia:

Minja kirjoitti...

Paitsi mä kyllä pelkään tosielämässäkin enemmän sitä mitä mä en näe, kuten mörköjä ja kummituksia. :D

Tiina kirjoitti...

Ai niin, sä olit silleen outo... :D
Mutta jos makkarissa olis joku örkki, niin ehkä vähän jännittäis kuitenkin?

seeds kirjoitti...

Musta myös Bill on todella tylsä hahmo, mutta usko pis, kirjoissa se oli vieläkin tylsempi:) Mutta, jos sarja (True blood) vaan pikkuriikkisenkin myötäilee kirjoja, niin kyllä se Eric sieltä vielä nousee hyvinkin paljon enemmän esille. Ja kolmoskaudesta näkemäni trailerin/spoilerin perusteella näin tosiaankin vaikuttaisi jo tulevassa tuotankokaudessa käyvän:)

Toivottavasti tätä ei nyt laskettu liialliseksi spoilaamiseksi?

nona kirjoitti...

Ai siitä on kirjoja? Hyvä tietää, jos sattuu sauma lukea. Sookien näyttelijä on muuten Oscar-voittaja, se oli se pikkutyttö Pianossa. Veti komeasti 25th Hour -elokuvassakin. Mun mielestä Eric ja Pam ovat koomisia, niillä on ollut parit repliikit ruotsiksikin. Sarja on ihan hölmö, mutta hyvää viihde mättöä kaiken maailman ihme örkkeineen.

Tiina kirjoitti...

Seeds, uskon. :)
Ei toi mun mielestäni spoilannut mitään, kuulosti lähinnä lohdulliselta. Enkä mä tässä nyt henkeäni pidätellen jännitä mitä siinä tulee tapahtumaan. Eli ei haittaa niin. :D

Nona, joo siis eikös se eka kirja nyt ilmestynyt just suomeksi, kun oli joku nimikilpailukin ja sitten siitä tuli joku veren... no nytpä en muista.
Huomasin muuten kanssa yhdessä jaksossa, että Eric sanoi jotain ruotsiksi. :D

Tiina kirjoitti...

Mä en muuten tykkää siitä Piano-elokuvastakaan, tosin eipä se nyt Anna Paquinin syy ole.

Anonyymi kirjoitti...

Katoitko Generation Killin?
Siinä oli tuo nuorempi Skarsgård isossa roolissa.

Annikki kirjoitti...

Minussa on sellainen "vika", että pidän enemmän elokuvaversioiden onnellisista lopuista kuin niiden esikuvakirjojen taiteellisista ja onnettomista. Järkytyn aina sydänjuuria myöten, kun kirja päättyy ikävästi, jos olen katsonut elokuvan siitä ja siinä on toisenlainen loppu.

Tiina kirjoitti...

Anonyymi, taisin katsoa ekaa jaksoa, mutta en sitten jaksanut pidemmälle. Enkä tuntenut vanppyyri-Ericiä vielä silloin. :/

Annikki, mussa taas on sellainen vika, että en tykkää elokuvien blaah-onnellisista lopuista (riippuen tietty leffasta), vaikka oikeassa elämässä tietysti tykkään aina onnellisista lopuista enemmän. (Niitä ei vaan tapahdu).

seeds kirjoitti...

Ne esikuvakirjat eivät muuten ole kovinkaan taiteellisia, tai minun mielestäni muutenkaan juonellisesti kovin lahjakkaita. Sarjan käsikirjoittajat ovat vetäneet juonen lähes täysin uusiksi ja hyvä niin.