Kaislikossa suhisee

Otsikko kuvaa jotenkin osuvasti meikäläisen pääkopan sisältöä tällä hetkellä. Kihisee ja kuhisee ja tekisi mieli sanoa vaikka mitä, mutta en löydä sanoja. Ehkä pakko kuitenkin jossain vaiheessa virtuaalioksentaa tänne, koska se on jollain tapaa tehokas keino jäsennellä ja järjestellä ajatuksiani. Kun en oikein itsekään tiedä miten ne laittaisin tällä hetkellä. Eikä mitään sellaista ole tapahtunut. Mutta jotain kuitenkin, niin etteivät jalkani ole juuri koskettaneet maata useampaan päivään. (Siihen ei tietenkään paljoa tarvita sopivan henkilön ollessa kyseessä).

Mietin tänään, että pitäisi olla joku sellainen sanelukoneen tapainen vekotin, jolle tosin ei tarvisi sanella mitään, vaan se poimisi sen punaisen langan tuolta ajatuksistani. Tai ei edes punaista lankaa, vaan ne ajatukset. Sanat. Kun istun vaikka bussissa tai vessassa, niin aivoni tuottavat koko ajan materiaalia. Mutta sitten kun istun tähän kirjoittamaan, niin kaikki vähänkään järkevät ajatukset tämän asian tiimoilta tuntuu katoavan tomuna ilmaan. Siksi tästä sillisalaatista on kovin vaikea saada mitään ilmoille.

Toinen rajoittava tekijä on se, että en tiedä miten avoimesti voin kirjoittaa täällä, ilman että tulen tunnistetuksi. Tai ennen kaikkea ilman, että joku toinen tulee tunnistetuksi. Todennäköistä kai on, ettei tätä lue kukaan sellainen, joka tietäisi ko. henkilöitä ja jolle en olisi jo live-elämässä vyöryttänyt silmät ja korvat täyteen tätä mouruamistani. Mutta toisaalta, eipä sitä koskaan voi tietää. Ja sitten on taas tosi ärsyttävää kirjoittaa silleen vihjaillen, ettei siitä sitten loppujen lopuksi ymmärrä kukaan muu kuin muutama paras ystäväni. (Siitä varmaan hyvänä esimerkkinä tämä kirjoitus).

Antakaa anteeksi, mutta tämä nainen on nyt vähän sekaisin.

Ps. Minusta nuo Andre Jordanin Ordinary Love Stories ovat aivan ihania!