Ramblings of a mute

Toisinaan nyppii hiukan kaikenlaiset elämän pienet epäkohdat. Kuten se, että huolestuttavan moni ihminen, joka ei tunne minua kovin hyvin, tuntuu luulevan, että menen rikki jotenkin tosi helposti. Tätä tapahtuu sekä oikeassa elämässä että virtuaalielämässä. Jos esimerkiksi töissä totean ihan kylmän viileästi tehneeni jonkun mokan, niin tietyt tyypit aina rupeavat hyssyttelemään, että sattuuhan näitä, kaikille, eihän se mitään. Ja sitten tulee sellainen olo kuin olisin juuri itkuun tirskahtamaisillani siinä, että yhyy kun mää en osaa ja kaikki muut osaa ja oon ihan huono ja paska. Vaikka asia ei todellakaan ole niin. Tiedostan kyllä oman rajallisuuteni ja pystyn myöntämään virheeni, jopa mainitsemaan asiasta ääneen, ilman sen suurempaa draamaa.

Tai jos jossain tilanteessa itselleni luonteenomaisesti esitän kysymyksiä, kyseenalaistan asioita tai organisoin esimerkiksi jotain ryhmätyötä, niin saan kuulla kommentteja, että hei kaikki järjestyy, älä stressaa. Ei helvetti. Ei se ole stressaamista, jos yrittää saada hommat hoidettua ja vähän potkittua myös muita eteenpäin. Enemmän minä siitä stressaan, jos en voi tai uskalla sanoa tyypeille, että nyt hiukan vituttaa tuo vätystelynne. Jos tarvii, niin otan ohjat käsiini aika helposti. Vähän liiankin helposti varmaan, mutta kun aika usein on helpompi tehdä asiat "ihan itte" kuin katkoa verisuonia päästä sen takia, että odottaa jonkun muun saavan jotain aikaiseksi.

Virtuaalimaailmassakin tuntuu toisinaan tapahtuvan tätä samaa. En nyt keksi mitään hyvää esimerkkiä. Ainakaan osoittelematta ketään kovin pahasti sormella. Ymmärrän kyllä, että nämä päätä silittelevät vastareaktiot tarkoittavat ihan pelkkää hyvää, mutta en voi niihin turhautumiselleni mitään. Jos joku virtuaali-ihminen sanoo tylysti, ja noteeraan sen ääneen, niin se ei tarkoita sitä että menisin siitä rikki. Yleensäkään en pysty pahoittamaan mieltäni kenenkään itselleni yhdentekevän ihmisen sanomisista, lähinnä vain ärsyynnyn tai vaihtoehtoisesti huvitun. Ja kun ärsyynnyn tai huvitun, niin minulla on oikeus kiroilla tai lällätellä rinkiä tanssien sen asian ympärillä ilman, että kenenkään tarvitsee tulla paijailemaan, että älä nyt, ei siitä tarvi välittää. Siis normaalit reaktiot on ihan ok, mutta holhoamista en kestä.

Mietin, että lähetänkö ihan oikeasti ihmisille sellaista signaalia, että olen jotenkin mimosan herkkä, tosi heikko ja epävarma stressipeikko? Että pillahdan itkuun, jos joku minulle vähän jotain jostain sanoo ja pyytelen anteeksi, ettei kukaan vaan suuttuisi? Mielestäni minulla on kuitenkin hyvin viileä ulkokuori enkä mitenkään ala täristä punaisena, kun jotain tapahtuu. Vai johtuuko se sitten siitä, että olen yleensä hyväntuulinen ja hymyilen. Eikös se huumori olekin oikeasti defenssi... Ja hoo vee.