Lähitulevaisuus pelottaa niin paljon, että tekisi mieli tirauttaa itkut jo valmiiksi. Ihan vaan varmuuden varalta.
Juhannuksena rauhassa asioita miettiessäni olin hetken aikaa jo ihan varma, etten sittenkään tekisi mitään, mutta sitten tuli vastaan sunnuntai ja paluu arkeen ja se poika, jos nyt ei livenä niin virtuaalisesti kuitenkin. Ja olinkin taas varma, että teen jotain. Pakkohan se on. Ja pian. Jos ei se lopputulos olisikaan kovin hyvä, niin ei tämäkään olotila kovin palkitseva ole.
Itse asiassa tajusin, että minun olisi pitänyt tehdä muuvini jo tuossa muutama kuukausi sitten, kun ensimmäisen kerran ajattelin asiaa ihan tosissani. Muistan silloin ajatelleeni, että ne rukkaset sattuisi vähemmän kuin sen runopojan kohdalla. Nyt pelkään tilanteen kääntyneen jo ihan päälaelleen.
Minua hiukkasen jarruttelee tässä nyt se, että olen viimeisen viikon aikana kahteenkin kertaan vähän niin kuin rivien välistä viestittänyt sille, että "tykkään susta ihan sikana", mutta se ei ole tarttunut siihen syöttiin, jos nyt ei ole ollut erityisesti tarttumattakaan. Joka tapauksessa toimimattomuutta siltä puolelta voidaan pitää todisteena minua vastaan. Yritän nyt kuitenkin psyykata itseäni sillä, että tämä kaikki on sen itsensä syytä. Minä en tehnyt mitään. Se itse tuijotti tiensä sydämeeni. Ne hävyttömän kauniit silmät (tietysti sen maailman ihanimman persoonan lisäksi). Ne hypnotisoivat minut. Ihan varmasti.
Ps. Toimitus pahoittelee, että tämä blogin sosiaaliporno-osasto vähän jankkaa paikoillaan, mutta kirjoittaja on hiukan kauhusta jäykkänä.
28. kesäkuuta 2010
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
10 kommenttia:
Miehet on usein aika taitavia olemaan reagoimatta tällasiin asioihin. Raivostuttavaa. Mutta yleensä nekin kai on mielissään siitä, että saavat positiivista huomiota ja ajattelevat lämmöllä sitä huomion antajaa (ei tietenkään aina...) vaikka eivät ymmärräkään kertoa sitä. Tää on vähän tätä "Kyllä mä sitte kerron ku lakkaan tykkäämästä" -osastoa?
Sitä kun ei koskaan tiedä, milloin niihin pitäisi reagoida ja milloin jättää reagoimatta. Siis silloin kun sen yleensäkin huomaa...
Piia, miehet on kyllä just sellasia, ei ne tajua. :)
Mä olen kanssa ajatellut niin, että kai se on aina kiva, jos joku tykkää. Tosin olen huomannut, ettei se kaikkien miesten kohdalla päde.
Anonyymi, ei kai koskaan pitäisi jättää reagoimatta. Ainakaan, jos kyse on jostain positiivisista jutuista.
Ja luulis huomanneen. :)
Heh, oon monesti aiemminkin itsekseni ajatellu, että sun kirjoitukset vois olla mun kynästä tai siis näppiksestä, mutta nyt on pakko ihan kommentoida. :)
Tämä olotila nimenomaan ei ole palkitseva, vaan hirmuisen rasittava! Minä tein niin, että asetin itselleni deadlinen, joka on nyt pelottavan lähellä: tulevana viikonloppuna, kun tiedän meidän pyörivän samoissa ympyröissä, avaan suuni ja kakistan ulos, mitä Miestä kohtaan tunnen. Kun ei tämä minunkaan näköjään rivien välistä osaa lukea... Tai sitten osaa ja tietoisesti välttelee vastaamista, mutta en halua ajatella niin...
Jos asuttais samassa kaupungissa, voisi luulla että ollaan lätkässä samaan tyyppiin, koska tämäkin on maailman ihanin persoona ja selvästi hypnotisointitaitoinen. :)
Pidetään hei toisillemme peukkuja!
Voi, ihanaa! Tai no, miten sen nyt ottaa, ymmärrän todella fiiliksesi. Mutta mieltä lämmittää kohtalotoveruus.
Mulla ei oikeastaan ole mahdollisuutta tehdä tota muuviani kuin kirjeitse (no ehkä sähköisellä sellaisella), koska on aina aika sattumaa kun törmätään eikä me olla koskaan vaihdettu puhelinnumeroita. Jotenkin se olisi helpompi tehdä naamatusten, niin saisi palautteen ainakin samantien. Jonkun sähköpostin lähettämisessä on aina se tuskallisen piinaava vastauksen odottaminenkin vielä...
Mäkään en halua ajatella niin, että se osais lukea rivien välistä, mutta ei vaan halua reagoida!
Mä todella pidän sulle (ja itsellenikin) peukkuja! :)
Ihanaa, kiitos tuesta, mä sitte raportoin miten mun kävi... :) Iik apua ja jyrkänteeltä alas hups.
Soot mun sankari! :)
"olen viimeisen viikon aikana kahteenkin kertaan vähän niin kuin rivien välistä viestittänyt"
Tiina, Tiina, Tiina. Se on mies. Miehille asiat eivät ole rivien välissä. Miehille rivien välejä ei ole olemassakaan. Joko tekstiä on, tai sitten sitä ei ole.
Jos minä olen miehistä pienen elämäni aikana mitään oppinut, niin se on se, että vihjeistä ne ei ymmärrä mitään.
Hahahha... mä olen aivan samoilla linjoilla Kirsikan kanssa:) Miehet ei lue rivien väleistä... ja jos lukee, niin lukee ainakin väärin.
Äläkä huoli, meni mullakin tovi, ennenkuin tuo mun maailman ihanin ymmärsi, että olen siihen aivan kuumana. Se kuvitteli, ettei mua kiinnosta tippaakaan vaikka omasta mielestäni olin jo "heitellyt voltteja ja tehnyt kaikenlaisia kevätjuhlaliikkeitä" saavuttaakseni sen huomion.
Kirsikka, no... Niin no. Onhan ne jutskat tavallaan olleet riveillä, mutta osaako se tulkita siitä, että sanoin niin juuri siksi kun se on niin ihana, enkä vaan huviksi... Ei varmaan sitten osaa. :D
Olga, toi on oikeastaan aika pelottavaakin miettiä, että jos miehet ei tajua mitään rivienvälejä eikä kevätjuhlaliikkeitä, niin ei ne sitten varmaan itsekään lähettele mitään sellaisia signaaleja? Olen nimittäin perustanut omat ajatuskuvioni sille, että joku mitä se sanoo tai tekee, merkitsisi jotain, mutta... äh!
Lähetä kommentti