23. kesäkuuta 2010

Mummolaan kun pyöräilemme

Kauhean ankeata olla töissä, kun ulkona on noin hieno ilma ja pilvenhattaraa ei näy. Vielä viisi tuntia pitää istumani täällä vankilassa ja yrittää kestää loputonta tyhmyyttä ympärilläni. (On se vaan hienoa olla itse niin ylivertaisen älykäs ja osaava, että kesäduunarina joutuu tällaista kestämään sekä opettamaan muita tekemään hommansa.)

Siksipä mielentilani onkin mitä oivallisin avautumaan hiukan tämän maailman epäkohdista. Huomasin eilen televisiota katsellessani muutaman seikan, jotka minua ärsyttivät:
  • Kun elokuvassa ihminen on juuri puraisemassa sanotaan nyt vaikkapa leipäänsä ja sitten se yhtäkkiä huomaa jotain, niin se jää suu auki tuijottamaan ja puraisu jää kesken. Puraisu ei koskaan jatku siitä tilanteesta, vaan syöminen sivuutetaan sen jälkeen täysin. En ole oikeassa elämässä koskaan nähnyt ihmisen jättävän puraisua kokonaan pois luvuista, vaikka jotain mielenkiintoista osuisikin okulaareihin. Sitä paitsi televisiossa ne ylipäänsäkin yleensä aina lappavat sitä ruokaa lautaselleen tai juomaa lasiinsa ihan turhaan, kun missään koskaan kukaan ei ikinä syö tai juo niitä loppuun! Aina ne lähtee jonnekin toisaalle koskematta edes koko mosoon!
  • Elokuvissa ja televisiosarjoissa myöskin on jotenkin ihan kameleonttimaisen taitavia naamioitujia. Eilenkin katsoin viisi sekuntia Aliasta, niin siinä se muikkeli oli "piilossa" jossain seinässä olevassa kolosessa eivätkä ohitse kulkeeneet miehet yhtään huomanneet häntä. Kolonen ei tosiaan ollut edes mitenkään piilossa, vaan pelkästään pieni syvennys katon rajassa. Huomautan, että seinä oli valkoinen ja kameleonttinainen oli pukeutunut mustiin. Tai sitten kaikki vihulaiset ovat telkkarissa aina ihan puolisokeita. Oikeassa elämässä sitä ei mitenkään olisi voinut olla näkemättä!
  • Leffoissa ja telkkarissa myöskin rakkaus on aina suoraan verrannollista kauneuteen. Paitsi tietysti jos leffan/sarjan idea on oikein varta vasten se, että ihminen on ruma (esim. Hal ja iso rakkaus sekä Ruma-Betty ja mitä näitä nyt on) ja silti siitä voi joku tykätä. Eilenkin jossain ohjelmassa, jonka nimeä en edes tiedä, mies ja nainen olivat vastatusten jossain ahtaassa tilassa, kun mies yhtäkkiä avautui siinä, että "olin unohtanut miten kaunis olet" ja sittenhän ne tietty ihan rakastui siinä ehkä uudestaan tai en tiedä mikä se historia oli, mutta ajatelkaapas nyt, jos se nainen ei olisikaan ollut niin kaunis! Ei paljon olisi mies korvaansa lopsauttanut. Ja sitten ihmetellään, miksi minä ja miljoonat muut onnettomat tapaukset voivottelevat, että "ei mua kukaan voi rakastaa, kun oon tällanen rumapeikko"!
Ei mulla sitten muuta.


Ai joo. Olen varmaan unohtanut mainita, että olen valmistunut luonnontieteiden kandiksi ihan hiljan. Kiitos kiitos. Sitten vaan gradua vääntämään.


15 kommenttia:

Minja kirjoitti...

Niin, mutta sä unohdat nyt, että ihminen näkee kauniina sen ketä rakastaa. Ihan sama kun sä sanot, että joku on ihan ylisöpö ja ihana, kun oot ihastunut siihen ja muiden mielestä se on vaan ihan tavis. :D

Se on kaksi ihan eri asiaa olla ulkoisesti kaunis ja rakastettavasti kaunis. Eipä kauheasti näytä olevan onnea rakkaudessa näillä kaikenmaailman virallisesti kauniina pidetyillä ihmisillä.

Etkä sitäpaitsi oo mikää rumapeikko. Katsopa nyt uudelleen sinne peiliin!

Tiina kirjoitti...

No joo, eipäs nyt olla noin realistisia... Mä kyllä ajattelin tota pajattaessani, että se on jännä miten mä itse olen aina tykästynyt niihin maailman kauneimpiin poikiin. (En tajuu miten ne vois olla taviksia muiden mielestä?!!?)

Enkä mä nyt oikeasti ajatellut olevani rumapeikko, ainakaan ihan kokonaan, kunhan nyt sarkastelin. ;)

Minja kirjoitti...

Et sä voi olla tykästyny maailman kauneimpiin poikiin, kerta mä oon. Hähä.

Dårka kirjoitti...

Onnea kandidatuurista... sillä saa lisää eläkettä, mulla kaksinkertaistui.

Ei naisen tarvi olla edes kaunis. Riittää kun osaa siivota ja laittaa safkaa. Tai edes tilata pitsaa. Eikä käkätä.

Tiina kirjoitti...

Minja, nyt meillä on varmaan joku kommunikaatiokatkos, kun en ymmärrä puhettasi.

Dårka, kiitos. Jokohan sitä vois jäädä eläkkeelle...
Huonompi homma on se, että mä en osaa edes siivota enkä laittaa ruokaa. Oon laittanut kaikki toiveeni siihen, että saan kotitöistä innostuneen miehen. Pizzaa osaan tilata. Käkätys, hmm... Mähän nauran vaan heleästi ja tosi söpösti. ;D

Annikki kirjoitti...

Onnea nyt LutKa:stasi. Minäkin voisin sen pykäistä syksyllä valmiiksi, nyt kun on esimerkki olemassa. Puuttuu tutkielma ja kaksi työselostusta. Kukahan ne kirjoittaisi. puuh. Ei tartteis roikuttaa sitten enää kahta yliopistoa rinnakkain.

En ees ala noista elokuvista. Erityisesti inhoan sitä spagetin katkomista suureen kattilaan. Ei kukaan syö rakettispagettia tuolla tavalla, mutta sillä tavalla se ruuankäsittely pitkittyy tarpeeksi kohtausta varten.

Tiina kirjoitti...

Kiitos, oon nyt entistäkin lutkampi. :)
Oon kuullut isoilta pojilta, että se tutkielma (meillä ainakin) on jonkun 10 säälittävää sivua pitkä kaikilla. Itsenihän ei sitä tarvinut kirjoittaa lainkaan...

Heh, joo, eihän se olis dramaturgian kannalta kovin hyvä juttu, jos ne spagetit vaan iskettäisiin sinne kattilaan tököttämään ja that's it.

Irwis kirjoitti...

Eikä elokuvissa naisten naamat mee miksikäään vaikka ne itkis kolme päivää! Ja usein niillä vierähtääkin vain jotain viisi kirkasta kyynelhelmeä poskella eikä niillä edes nenät tule punaisiksi! Ja sit niitä aina ne ihanat miehet lohduttelee ja palvoo ja katuu kaikkea ikinä tekemäänsä vääryttä ja ostaa naiselle kultakoruja :(

Itse kun itket viisi minuuttia niin räkätursoa on joka paikassa, naama turpoaa ja pää on kipeä, silmät muurautuneet umpeen ja nenä punoittaa kaksi tuntia. Ei siis ihme ettei siinä miesten tee paljon mieli lohdutella :/

Tuota syömisasiaa olen miettinyt usein myös; mitkä läjät ihania syömättömiä herkkuja ja juomattomia juomia :D

Henu kirjoitti...

Onneksi olkoon! Ja mä tahdon lehvaan, kun niissä aina tapahtuu kaikkea jännää, mitä omassa elämässä ei ikuna tule tapahtumaan...

Anonyymi kirjoitti...

Elokuvissa ja sarjoissa ärsyttää se, että kaikki piiloutuvat aina siihen valaistuun kohtaan ja sitten kukaan ei muka näe.

--KATA-- kirjoitti...

ja sitten aina tyypit menevät just sinne tosi vaaralliseen paikkaan yöllä pimeässä samoilemaan, eikö ne tajua että se murhaajaa vaanii just siellä. Urpot!

Onnea! Oot ihana!

Tiina kirjoitti...

Irwis, mitä sä höpötät, ei munkaan naamani mene miksikään. Koskaan ikinä! :D
Ja miten niin ei tee miesten mieli lohdutella? Oi voi, mä olen nyt ihan huolissani, millasia miehiä sä tunnet... ;)

Henu, kiitos!
Ja mäkin tahdon leffaan. Tai vaihtoehtoisesti oikea elämä voisi olla myös sellasta kuin unissa. Riippuen tietty unesta, mutta niinhän se riippuu leffastakin. :D

Anonyymi, no niinpä. :D

Kata, mua ärsyttää esim. jossain CSI-sarjoissa se, että kun ne menee tutkimaan jotain asuntoa jossa on jotain kamalaa tapahtunut, niin miksi ne ei IKINÄ sytytä sinne valoja??? Jollain surkealla taskulampulla tuikkivat ja sitten sieltä löytyy jotain ihan kauheata.
Kiitos, itse olet ihana! :)

ian kirjoitti...

Irwis, sulla on ihan väärä taktiikka, mitä tuohon itkemiseen tulee. Jos nainen itkee sillä tavalla aivan holtittomasti, niin ainakin mulla usein reaktiona on takavasemmalle poistuminen(tai ainakin sen yritys), antaen naiselle aikaa päästä sen kaikkein suurimman tunneryöpyn ylitse.

Kikka on käsittääkseni siinä, että antaa ymmärtää alkavansa itkeä hetkenä minä hyvänsä. Sellainen itkuun purskahtamaisillaan oleva nainen, ne pari kirkasta kyynelhelmeä poskellaan, alahuuli väpättäen, ainakin minun kohdallani aiheuttaa erittäin epämiellyttävän tunteen, ja sitä sitten yrittää vielä pelastaa tilanteen melkein keinolla millä hyvänsä.

Tiina on kyllä jyvällä mitä noihin elokuviin tulee. Itseäni on aina ihmetyttänyt, miten sankari pääsee parissa sekunnissa ääntäkään päästämättä roikkumaan johonkin kattopalkkien väliin kolmen metrin korkeuteen, juuri kun pahis on saapumassa paikalle. Lisäksi se, ettei se pahis näe sankaria siellä katossa roikkumassa on aika outoa. Kai normaalin ihmisen näkökenttä sen verran laaja on, että näkee ihmisen siinä puolisentoista metriä päänsä yläpuolella, katosta roikkumassa.

Lisäksi telkkari-ihmiset tosi harvoin käyvät vessassa, mutta se kyllä selittyy sillä, että ne jättävät aina ruoat syömättä ja juomat juomatta.

Irwikissi kirjoitti...

Haha, ian, kiitos vaan valaisevasta kommentista... Juuri sinunkaltaisiasi miehiä sitten vain ilmeisesti tunnen.

Saankin siis pakata tunteiluni vielä entistäkin tiukempaan pakettiin ja lakata samalla ihmettelemästä sinkkuuttani... - Vaikka enimmät itkuni parisuhteessa olenkin itkenyt ihan jostain muusta syystä kuin esim. riidellessä...

Toisaalta taas, ehkä suhde ei ole minkään vaivannäön arvoinen jos tunteilu ei ole sallittua. Tällaisen itkupillin onkin siis mukisematta parempi elellä itsekseen! :P

Tiina kirjoitti...

Ian, niin, ei kai sitä veskissä tarvi käydä jos ei syökään. Sitten taas esimerkiksi jossain Sopranosissa ne syö aika paljon ja varsinkin juo ja käyvät kyllä veskissäkin.

Irwikissi, mä luulen, että se vähän riippuu juuri siitä itkun syystä. Jos se on sellaista riitelyn yhteydessä tapahtuvaa itkua, niin varmaan se rasittaa pidemmän päälle. Molempia osapuolia. Mutta jos sitä itkee ihan muuten vaan ilosta tai surusta tai liikutuksesta, niin ei se varmaan useimmista miehistäkään niin kauheata ole? Tai ainakin varmaan on miehiä, jotka kestää itkemistä paremmin kuin toiset. Että tuskin sun nyt yksin tarvii alkaa elämään siksi, että olet tunteikas ihminen. :)