Jotenkin on alkanut tässä viime päivinä ja viikkoina tuntua, etten osaa enää kirjoittaa. Siis oikeasti. Ihan önks. Ei sillä, että täällä nyt ikinä olisi mitään erityisen säkenöivää tekstiä ollut, mutta näin kesäisin tunnen itseni ihan aivokuolleeksi. Varmaankin se johtuu siitä, että väsyttää ja ei ole aikaa. (Miten muuten ikinä jaksan olla töissä ympäri vuoden, kun olen kesät aina näin väsynyt? Vai tottuisiko siihen sitten? [Yöunien pituudella ei varmastikaan ole mitään tekemistä asian kanssa!]) Parasta on ainakin bloggailla töissä, jos bloggailla meinaa, koska kotona en saa illalla enää yhtään järkevää sanaa suollettua suustani (= näppikseltäni). ... Ja kas, tässä välissä ajatus katkesi, kun työt haittasivat harrastuksia... No mutta näillä mennään nyt elokuun loppuun ainakin.
Siitä tulikin mieleen, että uskaltauduin tänään jo katselemaan avoimia työpaikkoja. Ette ehkä usko, mutta kynnys siihen tuntuu olevan jotenkin tosi korkea. Pelottaa, että siellä ei ole mitään ja pelottaa, että joutuu tekemään jotain päätöksiä syksyn suhteen. No olihan siellä jotain haettavaa, mutta taidan katsella vielä hetken. Josko tuossa syyskuun alussa voisi pitää hiukkasen lomaa ennen kuin alkaa edes harkita urautumista. Tietty maailmantalous on tällä hetkellä sen näköinen, että huonolla säkällä saan pitää lomaa (tai siis opiskella kokopäiväisesti, köh) vielä pitkään. Huah. No jos laitan muutaman hakemuksen tässä kesällä ja jos ei tärppää, niin alan syksyllä sitten hakea ihan tosissaan. Pitäkää peukkuja.
Paitsi nyt en kyllä pysty enkä halua edes ajatella mitään syksyä. Piti kirjoitella tähän enemmänkin jotain, mutta nyt on vain iso huoli ystävästä. Aina jotain paskaa pitääkin lentää tuulettimeen...
5. elokuuta 2008
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Pitelen peukkuja ja minulla on samantyyppisiä huolia ja pelkoja. Itse en ole taaskaan uskaltanut vähään aikaan edes katsella työpaikkoja. Mutta ehkäpä en ihan vielä ole valmis, mutta kovasti toisaalta jo haluaisin mutta niin... Taidankin pidellä peukkuja meille molemmille :))
Kiitos, mä pidän sulle kans peukkuja. :)
Työnhaku, tai jo pelkästään sen ajattelu on kyllä tosi pelottavaa hommaa. Ja sitten noissa työpaikkailmoituksissa vaaditaan aina niin kauheita osaamisia... Pitäisi kai vaan luottaa itseensä.
Työnhaku (tai tulleisiin työtarjouksiin reagoiminen) on minusta itse asiassa vielä paljon pelottavampaa, jos on jo työpaikka. Vaikka ei olisi erityisen tyytyväinen senhetkiseen työhönsä, vaihtaminen on aina riskialtista. Mistäs sitä tietää, vaikka ei pärjäisikään siellä uudessa paikassa, ja sitten olisikin luopunut hyvästä (niin, kyllä se siinä vaiheessa taas tuntuukin oikein hyvältä) paikasta ja tippunut tyhjän päälle.
Toki pitäisi osata luottaa niihin rekrytoijiin sen verran, että jos sen paikan saa, niin sitten osaamisen pitäisi olla riittävää myös siinä pärjäämiseen. Ei se uskallus silti kovin helposti omasta selkärangasta irtoa.
Toisaalta jos ei ole paikkaa olemassa, ei hakemisessa voi mitään hävitäkään. Sikäli sellainen ns. pakollinen hakeminen tuntuu helpommaltakin.
No, itse kunkin tilanteista riippumatta taidan nyt kuitenkin pitää kaikkien puolesta peukaloistani kiinni.
Hmm, itse olen kaksi kertaa ottanut loparit työpaikastani ilman, että on ollut uutta tiedossa. Kaksi kertaa (oikeastaan useamminkin, mutta eri tavalla) olen siis pilannut "urani" ja hypännyt tyhjän päälle. Minua se ei pelota, sillä olen tottunut epävakaaseen ja -säännölliseen elämään. Kertaakaan en ole joutunut ns. ojasta allikkoon, vaan saanut paremman työn.
Nyt minua pelottaa ehkä eniten siksi, että olen ollut jo vuoden poissa työelämästä (saan nykyään muuten Kelalta saikkurahaa) ja huolettaa, miten työnantajat siihen suhtautuvat. Olen kyllä ajatellut paikata tuon vuoden ihan pokkana sanomalla viettäneeni sapattivuoden ja matkustelleeni (matkustelut pitää oikeasti paikkansa, vaikken nyt tosiaankaan vuotta ole muualla luuhannut). Mutta mitäs se niille kuuluu - tuskin se osaamiseeni mitenkää vaikuttaa. Korkeintaa positiivisesti.
Mä olen oikeastaan välttynyt tolta hakemiselta. Ja noilta tuskailuilta. Ensin tein pari vuoden sijaisuutta (silloin ei muka ole oikeasti töissä vielä...voi milloin vaan häippästä sapattivuodelle tai jotain...muka.)Ja jotenkin luontevana jatkumona hain vakipaikkaa ja sainkin sen. Se toikin sitten mukanaan varmuutta ja vakautta elämään. (Elämä tarkoittaa tässä ainoastaan raha-asioita.) Niin, että pidän vaan peukkuja, mutten oikeastaan voi sanoa, että tietäisin miltä tuntuu.
Peuk peuk!
Lähetä kommentti