Every good boy deserves fudge

Istuskelin päivällä ulkosalla farkkushortseissa ja topissa. Maailma oli melkolailla raiteillaan ja kaikki vaikutti suhteellisen normaalilta. Sambakulkue oli alkamassa, joten aukiolla näkyi paljon sulkaa ja paljasta pintaa. Pikkuhiljaa väkeä kerääntyi enemmän ja enemmän. Valokuvia otettiin. Istuin nurtsilla ja katselin hyörintää niin kauan, kunnes sambaajat lähtivät aukiolta ja jatkoivat kulkuaan kohti keskustaa.

Nousin ylös keräämään kimpsuni ja kampsuni, koska auringon eteen vyöryi koko ajan valtavan kokoisia pilviä ja tuuli sai ilman tuntumaan jopa hiukan viileältä. Tässä kohtaa on mainittava, että toppini alla minulla ei ollut minkäänlaista rintoja tukevaa vaatekappaletta, joten kumartuessani taittelemaan retkihuopaani, saattoi näkymä olla jonnekin suuntaan aika avara. En välittänyt asiasta sen enempää, koska arvelin, ettei ketään kiinnosta eikä siellä suunnassa edes ketään ole. Kunnes jossain vaiheessa katsoin kadun varteen, johon oli parkkeerattu auto. Autossa istui keski-ikäinen, jos ei vanhempikin mies, kädessään digikamera suunnattuna suoraan minua kohti. Katsoin taakseni eikä takanani saati missään muuallakaan lähistöllä ollut enää yhtään sambaajaa eikä mitään muutakaan kuvattavaa. Käänsin ukolle nopeasti selkäni ja lähdin kävelemään pois päin. Vein jäätelöpaperini läheiseen roskikseen ja roskikselta vielä vilkaisin tuota autoa kohti. Miehen kamera oli yhä suunnattuna minua kohti. Painelin suorinta tietä kotiin.

Siis hyi olkoon!!! Jotenkin tosi ällöttävä olo ajatella, että jollain limaisella pervolla saattaa nyt olla minusta kuvia edestä ja takaa ja vähän sivultakin. Yritän uskotella itselleni, että se ei kuvannut minua, mutta en ole saanut itseäni vakuuttuneeksi. Ällötyksen väristyksiä kulkee kropassani ja aivoissani, kun kuvittelenkin, mitä niillä kuvilla — tai niiden kanssa — voidaan tehdä. En tosin myöskään ymmärrä, miten kukaan voisi saada mitään kiksejä ulkoisesta olemuksestani sillä hetkellä.

Yäk.