Starry eyes

Olen lukenut kahdestakin blogista tässä viimeisen vuorokauden aikana, että ihmiset tuijottavat ja se ahdistaa. Eikä siinä mitään, ahdistaa se minuakin. Joskus on sellaisia päiviä kun tuntuu, että kaikki katsovat jotenkin oudosti ja sitten tekee mieli mennä tarkistamaan peilistä että onko meikit jotenkin poskilla vai roikkuuko puseroni helmasta kenties rintsikat. Ja esimerkiksi joku aika sitten kävelin Stockmannilla ja siinä parin metrin päässä oli minua nuorempi tyttö, joka katsoi suoraan silmiini. Käänsin katseeni ensin pois, mutta katsoin sitten tyttöä uudestaan ja hän vain yhä tuijotti. Kävelin ihan tytön ohitse hänen sitkeästi katsoessa minua suoraan silmiin. Hänen katseensa oli jotenkin todella kiinnostuneen ja avoimen oloinen, ja odotin hänen sanovan jotain, mutta mitään ei sitten tapahtunut. Itseni teki mieli kysyä että "mitä?", tietysti sellaisella tosi kärttyisellä ja tylyllä äänensävyllä, mutta jatkoin vain matkaani ja tyttökin häippäsi jonnekin. Hämmensi vain se tilanne. Tulinko tunnistetuksi ja jos, niin mistä yhteydestä. Minä en ainakaan tunnistanut sitä tyttöä mistään. Kaipa tarkkaavaisimmat lukijat voisivat minut tämän bloginkin perusteella tunnistaa kadulla, mutta toivottavasti ei.

No näistä tuijottamisista vaan tuli mieleeni, että pelkään itse usein olevani sellainen tuijottaja. Saatan usein, erityisesti bussissa matkuessani, ajatuksissani jäädä katselemaan jotain ihmistä. Erityisesti jos tämän ihmisen ulkonäkö tai tyyli miellyttää silmääni, tuntuu minusta kauhean mukavalta jäädä katselemaan häntä. Tykkään kuljettaa katsettani pitkin hänen kasvonpiirteitään, silmäripsiä, nenää, huulten kaaria... Teen sen tietysti täysin tiedostamatta ja vasta hetken päästä saatan havahtua tuijottaneeni liian pitkään. Noloa toki on, jos vastapuoli on havainnut tai jopa kiusaantunut tuijotuksesta. Kaikista nolointa on, jos toinen on miespuolinen ja kuvittelee tuijotuksella olevan jotain syvempää merkitystä. Tästä syystä ihmisten katselu onkin suotavaa yrittää suorittaa niin, että katseen kohteeksi joutunut ei sitä huomaa. Mikä onkin aika helppoa etenkin linja-autossa, kun kaikki tuijottavat kulmat kurtussa ulos ikkunasta ja yrittävät olla havainnoimatta ympäristöään.

Tuijottaminen koetaan negatiivisena ja on tietysti kulttuurissamme hyvien käytöstapojen vastaista. Yleensä tuijotuksen kohteeksi joutunut ihminen luulee sen johtuvan siitä että itsessä on jotain vikaa, vaikka tilanne saattaa useimmiten olla jopa päinvastoin. Minä ainakin ajattelen lähes poikkeuksetta ihmisten katseiden kohteina ollessani, että he ajattelevat, että onpas siinä ruma tai muuten vastenmielinen ihminen (saattaa tietysti olla että itsetunnossani olisi parantamisen varaa). Itse kuitenkin katselen kaunista, särmikästä tai jollain muulla tavalla mielenkiintoista ihmistä, ruman tai epämiellyttävän ihmisen kohdalla käännän katseeni pois. Myös jos ihmisellä on joku sellainen ominaisuus, kuten vaikka kehitysvamma tai muu hänen itsensäkin tiedossa oleva erityispiirre, niin yritän tietoisesti välttää katsomista, koska pienestä pitäen on opetettu että se on epäkohteliasta. Vaikka kyseinen ihminen olisikin kaunis tai muulla (positiivisella) tavalla kiinnostava.

Tästä tulikin mieleeni, että täytyy ensi kesää varten ostaa uudet aurinkolasit.


Ps. Hui kauhistus! Toivottavasti Kölnin kuulantyöntäjämme on tallessa ja ehjänä!