Pyh ja pah

Nyt on sellainen tilanne, että ystävämme Bärtil (kuvassa yllä) taitaa tehdä kuolemaa. En ehtinyt laittaa sitä vielä edes talvilevolle, kun se rupesi yksi kerrallaan tappamaan noita loukkujaan. Leikkasin siitä viime viikolla kaikki kuolleet loukut pois, jos se olisi pelastanut nuo vielä terveet ja tuoreet loukut, mutta ei. En tiedä viitsinkö laittaa sitä talvehtimaan lainkaan, jos se nyt kupsahtaa ihan itselläänkin. Onko täällä kärpäsloukku-eksperttejä? Onko tämä nyt Bärtilin loppu?

Minulla oli tänään vapaa töistä. Tai no, "vapaa"... Jouduin olemaan koulussa ja otti päähän tosi rankasti, koska tänään tosiaan olisi ollut töitä. Nyt jouduin tuon typerän kouluhomman takia pitämään palkattoman vapaan. Ja vielä enemmän ottaa päähän se, että en nyt sitten taaskaan tiedä onko minulla huomenna tai perjantainakaan töitä. Minulla on sellainen fiilis, että jos näissä hommissa joutuu jäämään päiväksikin pois, niin sitten putoaa kelkasta tosi helposti. Minua korvaamaan otettiin tänään tyyppi ja minulla on sellainen kovin ikävä tunne, että kyseinen tyyppi on tänään onnistunut luikertelemaan tilalleni lopuksi viikkoa. Okei, kuulostan hiukan paranoidiselta, ja toivottavasti se onkin vain sitä. Odottelen, että pomo soittaisi. Olen odotellut jo ties kuinka monta tuntia. Olenko koskaan maininnut, että vihaan odottamista?

Hassua, että otan näin kauheasti stressiä siitä, että pääsenkö huomenna töihin vai en. Ja kyllähän sen toisaalta tuntipalkkalaisena ymmärtääkin, koska päivän palkka on iso raha ja kahden päivän vielä isompi. Tahtoisihan sitä silloin takoa kun on mahdollista. Vaikka tuo itse työ ei olekaan niin kummoista ja päivät on pitkiä, niin silti tykkään lähteä. Siellä on kivaa hengata parikymppisten poikien kanssa. Yhtenäkään aamuna ei ole tullut sellaista blääh-tunnetta, että kunpa ei tarvisi lähteä. Eilen kyllä toimin namutätinä koko päivän ja yritin lahjoa poikia kovasti karkeilla, jotta tykkäisivät minusta ja ottaisivat sitten taas huomenna mukaan. Joo, kauhean mielenkiintoista, mutta höpisen tässä vain aikaa tappaakseni. Jospa se puhelin vaikka kohta jo soisi. Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin epätietoisuus. Paitsi odottaminen!

Harmittelen myös joka ilta sitä, että aloin julkaista tuota joulutarinaa, koska minulla ei ole harmaintakaan haisua ikinä siitä miten se jatkuu tai tulee päättymään. Kyllä se sitten aina jotenkin jatkuu, mutta pitipä liemeen itseni tunkea.

Kaikki on nyt taas ihan blaah.


Lisäys klo 20.03: Koskahan opin sen, että kun soittaa itse niin ei tarvitse odotella. Huomenna töihin, jee. =)