28. tammikuuta 2008

I'm going slightly mad


Tämä päivä meni minulla vähän länkkälönkkä. En ensinnäkään mennyt kouluun, koska... No, minulla oli syyni. Ja toisennakin vietin koko päivän ja iltapäivän huolesta kippuralla, kun en saanut yhteyttä yhteen ihmiseen. Onneksi kaikki ystäväni ovat taas tallessa, ja ainakin melkein täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Mutta kyllä minä vaan olen aikamoinen huolipeikko.

En muista olenko kirjoittanut tänne ennenkin siitä, että huolestuminen on ihan kamalaa? Vaikka järki sanoo, että eihän tässä ole kulunut vasta kuin muutama tunti ja kaikelle on varmasti olemassa joku järkevä selitys, niin silti meikäläinen alkaa pimahdella ja kiipeillä seinille. Minä vaan inhoan inhoan inhoan sellaista tietämättömyyttä ja odottamista. Muutun aivan toimintakunnottomaksi. En pysty tekemään mitään, menemään minnekään tai syömään mitään, kävelen vain rinkiä tai istun tönkkönä odottamassa ja revin kynsiäni. Ja, of course, hyppään vessassa jatkuvasti. Ja se lumipalloefekti (tästä olen ainakin blogannut aikaisemmin ihan varmasti, tuli sellainen tunne), mikä siellä aivomyrskyssä aiheutuu, kun alan miettiä kaikki mahdollisia vaihtoehtoja, miksi en saa toista kiinni. Ja sitten jälkeenpäin hävettää, koska enhän minä tietenkään voi pitää tätä paniikkia vain hiljaa sisälläni, vaan hälytän koko kulmakunnan huolehtimaan asiasta kanssani. Siis oikeasti? Taidan olla vähän hullu? Sattuisiko joku tietämään auttaisiko tähän joku lääke tai vaikka meditaatio?

Sitten kun tilanne on lauennut, niin jäljelle jää vain nolo olo, niskajumi, (koska olen purrut hampaitani apinanraivolla yhteen), ja kauhea nälkä. Eikä jääkaapissa tietenkään ole mitään syötävää, koska enhän ole pystynyt käymään kaupassakaan. Että kai sitä sitten täytyy...


Ps. Taidan tarvita tällaisen. Ei maksakaan paljoa.

19 kommenttia:

Wille kirjoitti...

Minähän olen lääkkeistä kovasti tänään lukenut mutta en muista että olisin tuohon lääkettä löytänyt.

Tiina kirjoitti...

Jotain sellaisia pillereitä, että alkaisi vaan hihitellä eikä olisi huolen häivää? :D

DorianK kirjoitti...

Nolostelun sijasta kannattanee tuntea ihan vaan huojennusta siitä, että huoli on ollut turha. (Tämä ei tietysti tullut kenellekään mieleenkään, joten ajattelin sen mainita.) Ja ihan kokemuksesta voin kertoa, että nolous ja häpeäkin liiasta huolehtimisesta on huomattavasti mukavampaa kuin se, että on ollut huolissaan ja/tai pelännyt syystä.

Kuulopuheiden perusteella voinen myös suositella pysymään kaukana noista "ilopillereistä". Eräskin naisihminen napsi sellaisia kerran ennen kuoppaustoimitusta, kun tapana oli aina itkeä vollottaa turhankin antaumuksella lähes tuntemattomien ihmisten hautajaisissa. Jälkikäteen hän itse arvioi, että olisi tuntenut olonsa kuitenkin huomattavasti fiksummaksi vollottaen kuin hihitellen ja pidätellen nauruaan mainituissa hautajaisissa. Ehkei ole saanut enää kutsuja (no, tuskin ja toivottavasti ainakaan saman ihmisen) hautajaisiin.

purrrrina kirjoitti...

Mäkin meen ihan samanlaiseen paniikkiin ja nolostelen jälkeenpäin. Ja en ole valitettavasti onnistunut missään "hillitsehallitsenytitseni"-mantroissa vaan pahimmassa tapauksessa saanut oloni vielä huolestuneemmaksi sillä, että huomaan ajattelevani "entä jos OIKEASTI on tapahtunut jotakin ja minä kulutan täällä aikaa hokemalla jotain typerää mantraa". Kaikki alkaa taas alusta... ehehh.

Jos toi panic-nappula auttaa, ostan sen hetimiten! :D

Riikkis kirjoitti...

Silloin kun huoli iskee niin se iskee. Silloin ollaan päävärkin tunneosastolla eikä siinä auta minkään maailman järkeilyt pätkääkään.

Tunnistan myös tuon jälkitilanteen että tulee ihan kauhia nälkä, jotenkin huoli hysteria imee ainakin minusta kaikki energianhippusetkin, sen jälkeen voisi syödä vaikka hevosen tai kaksi.

Tiina kirjoitti...

Doriank, tuossa on kyllä vinha perä. Mieluummin se nolo olo kuin se, että paniikki olisi ollut aiheellinen!
Joo, ehken mä mitään pillereitä oikeesti rupeis nappailemaan...

Purrrrina, just niin sama! Mäkin ajattelen, että mitä jos jotain on oikeasti sattunut ja meikä vaan ajattelee, ettei se mitään ole.
Tuo nappula pitää kyllä hommata. :D

Riikkis, lohduttavaa kuulla, että meitä panikoitsijoita on muitakin. :)
Ehkä se on jotain helpotussyömistä sitten sen jälkeen. Minä en ainakaan pysty lohtusyömään tilanteen ollessa päällä.

DorianK kirjoitti...

Riikkis, tuo jännityksen loppumisen laukaisema nälkä on aika kimuranttia. Jos vaikka on ollut kovin huolissaan rakkaasta hevosesta, ja sitten sen löytyessä syö sen nälkäänsä, niin saattaa harmittaa uudelleen...

Ohari kirjoitti...

Me ehkä rekrytaan sut Elman ja mun Rivakoijat Panikoijat ry:hyn. Koskaan ei voi olla liikaa liian huolestuneita panikoijia, jotka lurkkivat naamat valkeina Kumiankkaa. Meinaan, jos on panikoija niin on sitten reilusti, ja yhdessä panikointi on kaksin- tai jopa kolminverroin hysteerisempaa.

Riikkis kirjoitti...

Doriank, tosiaan. Siinä ollaan pian aika kammottavassa kierteessä. Aina olisi löydettävä uus hevonen ja sit syötävä se ja taas huolehdittava ja niin eespäin.

Siinä sitä murehtimista olis pian niin paljon, että alkuperäinen tuntuis leikiltä, laululta ja askartelulta.

Tiina kirjoitti...

Doriank ja Riikkis, tuossa on kyllä tosiaankin jonkinmoinen eturistiriita. :D

Ohari, ihanaa, panikoitsijoiden oma yhdistys! Misery loves company, tai jotain... :D
Hui mikä nettisivu!

DorianK kirjoitti...

Ehkä on toisaalta helpotus, jos mahdollisesti vakavammat huolenaiheet väistyvät ja huolestuneisuus johtuu vain siitä, että etsii jatkuvasti uusia hevosia parempiin suihin. Ja kieltämättä konien löytyessä helpotus, nälkä ja ruokalaji olisivat kaikki sopivasti läsnä.

Toki vielä parempi olisi, jos pollet löytyisivät Kumiankkaa vastaavalla jäljityssivustolla. Tosin sekin saattaisi aiheuttaa huolta, jos sivusto paljastaisi oman seudun heppatiheyden kovin alhaiseksi...

Voi voi, kyllä tästä taitaa kaikin tavoin vain tulla yhä enemmän huolestuttavaa.

Eeva kirjoitti...

Minulla taas on ihan päinvastainen ominaisuus: en ole tunnetasolla huolestunut, ainoastaan ajatusten tasolla. Ja siitä poden sitten huonoa omaatuntoa ja yritän pitää matalaa profiilia. :/

Mutta on se näköjään vähemmän hankalaa kuin toinen ääripää. Tai no ainakin kunhan jaksaa pitää suunsa riittävän supussa (mikä on kyllä minulle hankalaa noin yleisesti).

Tiina kirjoitti...

Doriank, pitäisiköhän tuosta päätellä sitten se, ettei kannata syödä sitä, josta on huolissaan?

Eeva, voisin kyllä vaihtaa osia vaikka heti kanssasi. Hommaan vielä vatsahaavan joskus itselleni.

DorianK kirjoitti...

Tiina, riippuu huolen laadusta ja kohteesta. Jos vaikka pelkää toisen tulevan syödyksi, sen aiheuttaminen itse lienee vähän ristiriidassa huolen kanssa. Toisaalta sittenpähän tietää hänen/sen todellakin tulleen suitse nautituksi ja loppuu ainakin turha kärvistely ja epätietoisuus.

Eeva kirjoitti...

Kyllä minäkin osaan stressata, en vain siitä, etten saa jotain ihmistä kiinni. On jopa saattanut olla jotain mahahaavan poikastakin, oireista päätellen...

Mutta öitä vaan, menen unille, jotta jaksan nousta vaihteeksi kukonlaulun aikaan.

yllätystyttö kirjoitti...

Täällä on kans yks huolestunut panikoija, joka inhoaaINHOAAinhoaa tietämättömyyttä ja odottamista.

Mie onnistun vielä tekemään tästä huolesta ja paniikista fyysisesti aivan käsittämättömän huonon olon. Vellon ja kieriskelen.
Menetän yöunet.

Ja yleensä täysin ilman mitään syytä.

Anonyymi kirjoitti...

Tervetuloa tosiaan minunkin puolestani Rivakoiden Panikoitsijoiden huolestuneeseen joukkioon!

Olen itsekin blogannut näistä paniikkijutuista. Niissä ei ole järjenhäivää, ja kuitenkin... kaikkeahan voi oikeastikin sattua! Niin! Eli onhan niissä järjenhäivä sittenkin!

Ja hei. Ei oo mitään pillereitä tähän huolivaivaan. Paitsi ehkä toi paniikkinappula!

Terkuin paniikki-Elma, joka ei osaa käyttää näitä Veijo Bloggerin kommenttilootia, ja sehän tässä vasta huolestuttaakin;)

Tiina kirjoitti...

Doriank, tuossa on kyllä dilemma jos toinenkin. To eat or not to eat...

Eeva, joo, no ehkä voisin vaihtaa tämän panikoimisen ihan tavalliseenkin stressiin. En ainakaan vielä ole stressannut mitään niin kovasti, että se olisi yhtä kamalaa kuin panikointi.

Yllätystyttö, aah, vertaistukea. :)
Minullakin menee vatsa aina aivan sekaisin. Ei oo helppoo.

Elma, ihanaa, ettei tarvitse olla yksin tämän jutun kanssa! :)
Siis mitä tahansahan voi sattua. Tipahtaa vaikka päähän taivaalta jotakin, kuten esim. sellainen jäätynyt lentokoneen vessajätösköntti.
Ei tuo kommentointi niin vaikeakäyttöinen ole. Klikkaa vain palleron tuohon kutsumanimi-kohtaan ja kirjoittaa siihen nimen. No okei, on tuo kyllä hieman sekavan näköinen...

Suojelusenkeli kirjoitti...

Eihän huolestumisessa mitään pahaa ole, kun ylireagoi hallitsemattomien tunteidensa kanssa. Hyvin inhimillistä ja tuttua. Mutta mikä on paha on se, että jos menee syyllistämään (monesti tietämättään omasta vallankäytöstään) sen toisen, josta on huolissaan tällä omalla ylihuolestumisellaan. Tosi paha. Siinähän siirtää vain omat epävarmuuden, pelon tunteensa toisen niskaan, sillä se toinenhan ei ole vastuussa kuin omista tunteistaan ja tekemisistään. Eikä siinä tosiaankaan ole enää kysymys välittämisestä, vaan siitä ettei osaa itse olla sinut näiden pelontunteittensa kanssa, johon vielä yhdistyy hyvin vilkasmielikuvituksen juoksu. Ketään ei voi pelastaa, vaikka toivoisi omaavan sellaiset supervoimat kaikelta pahalta läheisiensä suhteen. Niin kuin meistä jokainen tämän asian tietää, ymmärtää järjellä. Eikö kannattaisi ihan käydä näiden tunteiden kimppuun, ja saada niistä joku tolkku, että voisi niiden kanssa elää jotenkin ”sovussa”, ylireagoimatta. Kyllä se punainen lanka löytyy, itsetuntemustahan se on kaikki tyyni, joka viekin sitten koko elämän. Ja milloin se huolehtiminen muuttuukin kyttäämiseksi, niin se raja onkin monesti hiuksen hieno, monesti veteen piirretty viiva. Ja kiitos kännykän, sehän on varsin helppoa. Puhun nyt aikuisista. Ja tämä onkin sitten ihan toinen aihe :D

Ja nimimerkissänihän on suurta itseironiaa ja mustaa huumoria tulivillaan, läheiset tietävät kyllä mitä :D