Varoitus: Tämä postaus saattaa sisältää hehkutusta vailla järjen häivää sekä pieniä määriä pähkinää.
Olen tässä viikonlopun aikana kuunnellut melko lailla Toolin koko tuotannon lävitse. (Siis kuunnellut, en ainakaan myönnä tehneeni mitään laitonta). Olenko muuten koskaan aiemmin maininnut, että Tool on aivan mie-le-tön bändi? Tuo musiikki on jotain niiiiin... No, ne jotka tykkää, niin tietää. Jos joku ei tykkää, niin eipä se siitä selittämällä miksikään muutu. Käyn jatkuvasti sisäistä kädenvääntöä siitä kumpi on parempi yhtye Tool vai Alice In Chains. Sisälläni on hirmuinen ristiriita. Toisaalta ne ovat kyllä niin erilaiset bändit, ettei niitä oikein voi verrata ja toisaalta en vaan voi laittaa mitään toista bändiä samalle viivalle AIC:n kanssa. (Vetistelin muuten viime yönä unissani Layne Staleyn kuolemaa [jo on aikoihin eletty], johtunee siitä, että katsoin tämän videon ennen nukkumaan menoa). Mutta enivei, Tool on jotain ihan muuta. Sellaista, mitä en ole ikinä kuullut tässä maailmassa. Rakastuin erityisesti tänään Lateralus-levyltä löytyvään kappaleeseen Ticks And Leeches. (Siitä löytyy vain jotain Final Fantasy -videoita ja se on niin pitkäkin, etten nyt laita sitä tähän. Kiinnostuneet voivat kuunnella linkin takaa.) Ihan kokonaisuutena Opiate on noista levyistä ehkä suosikkini (kauhean vaikea tosin sanoa, kun joka levyllä on niin hyviä biisejä), vaikka se onkin vain ep ja sisältää kuusi (tai seitsemän) kappaletta. Mutta sen jokainen kappale on aivan ylihyvä.
Ajattelin muuten seuraavaksi tutustua Opethiin. Osaako joku sanoa onko se mistään kotoisin eli vaivan arvoinen?
Lisäys myöhemmin: Okei, kuuntelin Opethia pari biisiä Youtubesta, enkä vielä ainakaan innostunut. Sitten googlasin ja siellä (googlessa siis) sanottiin, ettei Opethia ja Toolia saa edes mainita samassa lauseessa. Paha minä, paha paha!
Nyt seuraa vähän lyhempi ja hyvin kantaaottava biisi siltä Opiatelta. Hush!
Tänään olisi pitänyt ehkä vähän tehdä jotain ja ainakin tiskata, kun jotenkin kummasti vappuna kertyi tuota tiskiä. Mutta enpäs jaksanutkaan. Saavat nyt lojua likaisina vielä yhden päivän, minä aion tänään ottaa hyvin rennosti, enkä tee mitään hyödyllistä. Laiskottelusunnuntai, ah ihanaa! Reilun tunnin päästä täytyy muistaa Idolsin tuloslähetys ja katsella, kuinka Jason ei tänäänkään putoa. Eihän?
Ps. Söin tänään kyproslaisia uusia perunoita. Melko mauttomia. Ei yhtään niin hyviä kuin kotimaiset.
Pps. Piti laittaa tähän joku toinekin ps, mutta unohdin jo mikä se oli.
4. toukokuuta 2008
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
14 kommenttia:
Mäkin tästä lähden tuloslähetyksen seurantaan katsomaan kuinka Jason ei (mielellään, pliis pliis) putoa.
En kyllä minäkään lähtisi asettelemaan mitään toista bändiä AIC:n kanssa samalle viivalle. Voi katsos tykätä monesta yhtä paljon ja yhtä aikaa. Se on musiikissa ihan sallittua. :)
Ai on sallittua? Täh... :D
En mä kyllä yhtä paljon voi tykätä mistään muusta kuin aic:stä. Tarvitaan ehkä joku toinen asteikko rinnalle.
opeth toimii aika tehokkaasti eron jälkeiseen angstiin. on testattu.
aurinkoisia päiviä!
Joo, ei ne Kyproksen uudet potut maistu munkaan mielestä miltään ja toisinaan niitä saa keittää ihan luvattoman kauan ennenkuin ovat kypsiä. Kotimaisia odotellessa siis.
Opethihan on vallan loistava orkesteri ja hlökohtaisella listallani huomattavan korkealla. Levyistä ehkäpä Still Life ja Blackwater Park ovat suurimmat suosikit, mutta kaikki ne kyllä hyviä ovat.
Opethista täysillä innostuakseen pitää tietysti pystyä sietämään death metal -vokalisointia ja soundia, mutta samalla voi ihastella, kuinka vaivattomasti Mikael ja koko bändi vaihtavat sen ja puhtaan laulun ja rauhallisemman tyylin välillä. Damnation-levy on tyyliltään kokonaan sitä iisimpää kamaa.
Kappas, näkyykin uusi studiolevy olevan tulossa jo kuukauden päästä! Ja ovat tulossa Ruisrockiin ja Ankkarockiin. Ensin mainittuun tapahtumaan olen kategorisesti kieltäytynyt enää ikinä menemästä, mutta ankkaa voisi ehkä harkitakin.
Moni kaveri on hehkuttanut Toolia, mutten ole vielä(kään) saanut aikaseksi kuunnella sitä, vaikka tuubi on tosiaan kätevä tässä asiassa. Ja nyt en voi kuunnella, vaikka just alkoi tehdä mieli, koska toosa pauhaa tuossa taustalla ja mies muka katsoo sitä. Huomenna, huomenna...
Viiru, täytyy muistaa jos joskus joudun sellaiseen tilanteeseen. Jota en tietenkään toivo...
Aurinkoisia sullekin!
Lumi, mä jopa keitin noita liikaa, kun olivat niin pieniä, ja sitten ne meni ihan möhjöksi.
Villez, niin, mulla varmaan ongelma on juuri se death metal -vokalisointi ja soundi...
Vedin itse asiassa tämän Opethin tähän siksi, koska luin wikipediasta listaa progemetallibändeistä ja Opeth oli ainut tuttu niistä nimistä (paits Amorphis, josta en välitä). Mutta progeakin on niin monenlaista.
Elegia, kannattaa ehdottomasti ainakin kokeilla. Tool taitaa olla vähän sellaista, että joko se aukeaa kokonaan tai sitten ei ollenkaan.
Musiikin suhteen olen sikäli vapaamielinen, että rakastan moniakin yhtyeitä samaan aikaan. Itse asiassa yhden yksittäisen suosikin nimeäminen on vaikeaa, kun kaikki rakkaani ovat tehneet monien nerokkaiden kappaleiden lisäksi myös ihan hirveää kuraa.
Joskus nuorempana muistan fanittaneeni joitakin yhtyeitä sellaisella innolla, että minun oli (lähes) pakko pitää kaikkea heidän tuotantoaan loistavana enkä voinut kyseenalaistaa heidän mahtavuuttaan. Sittemmin olen tervehtynyt musiikin suhteen ja jättänyt moisen asenteen vain ihmissuhteisiin.
(Ja puhun nyt siis narsistina vain itsestäni, yrittämättä vihjata, että sinussa näkyisi nyt moisia piirteitä.)
DorianK, mä olen niin vanha jo, että mun(kaan) ei ole pakko pitää minkään tai kenenkään koko tuotantoa loistavana. Esimerkiksi Toolilla on biisejä, joita en välttämättä jaksa kuunnella.
Alice In Chainsin kohdalla tilanne nyt vaan on niin, että mun mielestäni niiden koko tuotanto on oikeasti loistavaa. On ehkä jotkut Whale and Wasp tai Love Song, joita nyt en repeatilla kuuntele, mutta kuraa ne eivät ole tehneet yhtään kappaletta.
Siksipä se onkin niin ylivoimainen, enkä voi laittaa mitään samalle viivalle sen kanssa.
Eikä tämä ole mitään teinifanitusta, tämä on totisinta totta! :D
Itse asiassa maailmassa ei ole edes kovin montaa levyä, joilla olisi pelkästään hyviä kappaleita, yhtyeistä nyt puhumattakaan. AIC on kyllä sikäli kunnostautunut tällä saralla, että heidän Kärpäspurkkiaan tai nimikkolevyään kuuntelen yleensä alusta loppuun hyppimättä yhdenkään kappaleen yli (vaikka tuo Whale and Wasp välillä vähän rajoilla onkin).
Osittain tämä kertoo kyllä myös kuuntelutottumusteni muuttumisesta, mutta osin vain noiden levyjen laadusta. Samaan kastiin pääsee kyllä nykyään sellaisiakin levyjä, joiden kappaleista yksikään ei ole ihan karmea, vaikka ei toisaalta mitenkään huippukaan.
(Enkä minä tätä minään teinifanituksena pidä. Tämä on kuolemanvakavaa [ihan aikuisena{kin}]!)
Se on muuten aic:stä sanottava, että siltä nimikkolevyltä en oikein jaksa kauheasti kuunnella niitä biisejä, joissa Jerry laulaa enemmän ja Layne lähinnä taustoja. Koska siinä bändissä on (tai oli) yksi Ääni, ja se ei ole Cantrellin ääni.
Mä tosin olin kuuntelematta aic:tä sellaiset kymmenen vuotta tuossa välissä ja Toolinkin löysin vasta vissiin viime vuonna...
Kyllä kunnon rehellisellä fanittamisellakin on paikkansa, pitää vain valita kohde oikein ;) Tosin ilman vakavaa identiteettikriisiä en varmaan muuta mieltä voisi ollakaan, ottaen huomioon epäterveen rajat jo aikoja sitten ylittäneen pakkomielteeni erääseenkin brittiorkesteriin...
Nimim. "tilasin ameriikasta käsintehdyn miniatyyrin kitaristista, olenhan silti normaali?"
Noista progehtavan metallin orkestereista hieman synkemmältä laidalta kannattaa muuten tsekata myös länsinaapurin Pain Of Salvation.
Täytyypä tutustua tuohon mainitsemaasi bändiin.
Mikäs se eräskin brittiyhtye on, jos saa udella?
Zeppeliinibändihän se.
Uusin fanitusta lähestyvä kohde puolestaan on nuori (tai no, -77, mutta nehän on melkein teinejä vielä) jenkkiläinen brittiblueskitaristi Joe Bonamassa.
Lähetä kommentti