If I go crazy then will you still call me Superman

Ihan alkuun on pakko sanoa (kuulostinkohan nyt Jutta Urpilaiselta?), että älkää nyt sitten vaan käsittäkö tätä kirjoitustani väärin ja hätääntykö (näen jo silmissäni sen kaaoksen mikä seuraisi siitä, kun te kaikki lähtisitte kiljuen juoksentelemaan kuin päättämöt kanat, paitsi päätön kana ei kai kilju, kun ei sillä ole päätä). En siis ole lopettamassa bloggaamista, vaikka se tämän viikon trendi tuntuisi olevankin. Ainoastaan sivuan aihetta tässä.

Niin. Siis sekä Elegia että Mymskä ovat ilmeisesti heittämässä bloginsa roskakoppaan. (En nyt linkittele, jos kerta mahdollisesti niitä blogeja ei enää kohta edes ole). En katso hyvällä, tietäkää se. Itse ajattelin tuossa päivällä, jo ennen Mymskän pohdiskelun lukemista, että millaistahan se olisi jos vaan lopettaisi. Tulin tulokseen, että ihan perseestähän se olisi. Ja siitä seuraisi varmaankin melkoinen fb-statuspäivitysten ryöppy, kun minun olisi pakko jonnekin kuitenkin suoltaa nämä nerokkaat ajatukseni. Enkä tietenkään saa niille missään muualla yhtä suurta yleisöä kuin täällä, haha. Sitä paitsi tykkään kirjoittaa, mutta en ole ikinä osannut kirjoittaa itselleni. Kun jotkut sanovat kirjoittavansa blogia pääosin itselleen, niin minä en kyllä sitä tee. (Ellei nyt oteta tätä narsistista puolta huomioon, että tietysti teen tätä itseni enkä minkään yhteisen hyvän vuoksi). Tunnen itseni typeräksi kirjoittaessani päiväkirjaa itselleni, siksi niitä ei ole elämäni aikana kertynytkään kuin muutama hassu. Hankalista asioistakin avautuminen on helpompaa jollekin (lähes) kasvottomalle joukolle kuin läheisille tai edes omalle itselleni.

On tässä jokunen asia, joka minua vaivaa. En oikein tunne minkäänlaista yhteyttä "Tiinan" ja itseni välillä. Kyse on siis vain tuosta nimestä. Tämä kun olen minä, joka näitä kirjoittaa ja joka muihin blogeihin kommentoi. Toisinaan mietin, kuka tuo Tiina oikein on. En vaan identifioi itseäni tiinaksi enkä tunnista, jos joku minua sillä nimellä kutsuu (blogin ulkopuolella näin on tapahtunut pari kertaa). Ja mitä enemmän ihmisiä tietää minun oikean nimeni, sitä epänormaalimmalta tuntuu esiintyä tiinana. Olisi kai alunperinkin pitänyt keksiä bloginimeksi joku muu kuin erisnimi (joka toki on oikeasta nimestäni varioitu), jos siihen olisi ollut sitten helpompi kotiutua. Mutta tuo oli aika hätäisesti valittu ja jäi sitten valitettavasti "päälle". Mietin joskus ihan omalla nimelläni (ja mahd. naamallani) bloggaamista, mutta se sitten taas rajoittaisi vielä enemmän sitä aihepiiriä. Kun en nyt kuitenkaan kaikille halua kertoa kaikkea ja sitten tarvisi miettiä imagoa ja seuraamuksia ja kaikkea... Salanimellä bloggaaminen on siis kuitenkin parempi vaihtoehto.

Toinen vaivaava asia on se, että olen avautunut täällä välillä aika aroistakin asioista. Lähinnä siis näistä miesjutuista. Jotenkin niistä avautuminen ahdistaa aina jälkeenpäin. Ajatukset voi vaan pyyhkiä pois ja leikkiä, ettei niitä koskaan ollutkaan, mutta internetiin naputeltu teksti on ja pysyy. Eikä koskaan ole takuita siitä kuka niitä lukee. Olen kai sen sata kertaa tehnyt periaatepäätöksen, että läpisen täällä vain jostain yleismaailmallisista asioista, kuten musiikista ja keskityn nillittämään asioista jotka minua ärsyttää tai ihastuttaa. Mutta sitten kun yksityiselämässä on joku "tilanne päällä", niin tänne avautuminen helpottaa. Ja sitten taas jälkeenpäin kaduttaa. Melkoinen noidankehä, juu sii.

Kolmas, vain hiukan ärsyttävä asia on se, että on tiettyjä entisiä tai nykyisiä bloggaajia, jotka tavallaan tunnen oikeassa elämässä, mutta joita en ole koskaan tavannut kuitenkaan. Tämä epäkohta on alkanut nyppiä minua päivä päivältä enemmän. Tuntuu niin hullulta, että joku ihminen voi tuntua hyvinkin tutulta ja silti emme ole koskaan oikeasti nähneet toisiamme. Suurin osa näistä tyypeistä asuukin pk-seudulla, joten sinällään ei olisi kauhean vaikeata lähteä ekskursiolle sinne, mutta miten sitä nyt onnistuisi sitten yhyttämään edes pari tyyppiä yhdellä kertaa... Niin että voisiko joku siellä järkätä jonkun miitin, jonne tulisivat kaikki? Ja sitten tietty ilmoittaa minullekin siitä. Osa tyypeistä asuukin sitten niin kaukana, että niiden livetapaamiseen tarvisi panostaa oikein kunnolla. Mutta ehkä joskus.

Josta tulikin mieleeni, että viimeksi kävin pk-seudulla pari viikkoa sitten. Visiittini Helsingissä kestää yleensä sen verran, kuin mitä nyt menee kävelemiseen rautatieasemalta Kamppiin, ja sitten illemmalla sama matka takaisin. Ehdin kuitenkin viimeksi siinä matkalla bongata Minhin, tosin vain ikkunan takaa. Minulla oli sitten muka niin kiire, etten ehtinyt käydä ilmiantamassa itseäni. Ja kun siellä ikkunan toisella puolella oli joku asiakaspalvelutilannekin käynnissä juuri. Ja kun se tuli niin yllättäin. Ja kun näytinkin varmaan ihan pyryharakalta. Ja ja ja...

Ei mulla muuta. Jatkamme.