2. maaliskuuta 2008

Epäilemättä se on minä joka murenee

Harjoitin taas ajattelutoimintaa hampaita pestessäni. Minulla on siinä lavuaarin reunalla sellainen kalan muotoinen saippuateline, tai mikä lie alusta onkaan. Sitä voisin melkeinpä pitää jonkinlaisena vapauden symbolinani. Muistin tänään, miten ostin sen joskus teini-ikäisenä jostain. Ajattelin silloin, että sitten isona, kun asun omassa asunnossani, laitan sen kalan kylpyhuoneeni lavuaarin reunalle ja saippuan sen päälle. Silloin se tuntui kovin kaukaiselta ajatukselta, melkein jopa siltä, ettei se koskaan toteutuisi. Olisin saattanut hukata tai unohtaa koko kalan, kun omaan asuntoon muuttaminen oli vielä valovuosien päässä. Ja nyt se sitten on siinä. On ollut kohta jo kahdeksan vuotta. Ja kahdeksan vuotta tuntuu oikeastaan aika lyhyeltä ajalta, koska nyt tuntuu, että olisin asunut yksikseni jo ikuisuuden. Kai se vähän niin kuin onkin pieni ikuisuus, kuinkahan sitä tottuu, jos tuohon tulee joskus joku karvapää pyörimään? (Tai ei varsinaisesti tuohon, mutta johonkin toiseen asuntoon. Tämä on sen verran pieni ja ahdas kämppä, ettei tänne kahta mahdu.)

Minä olin juuri täyttänyt 22, kun muutin pois vanhempieni huomasta. Olisin oikeastaan voinut muuttaa jo aikaisemminkin, koska olin tehnyt palkkatyötä siinä vaiheessa jo pari vuotta. Oli kuitenkin sellaisia eksään liittyviä syitä, että näin viisammaksi asua ennemmin kotona kuin hänen kanssaan. (Ja todellakin taputan itseäni olkapäälle näistä valinnoista yhä tänäkin päivänä). Yksin asuminen on tuntunut tosi luonnolliselta alusta asti, varmaan osittain siitä syystä, että olin jo ihan iso tyttö silloin. Ensimmäinen yö yksin omassa asunnossa ei pelottanut laisinkaan. Seuraavassa kämpässä ensimmäinen yö jännitti vähän, koska täältä löytyi vaatekaapista jotain luoteja. Ja minähän en tiedä moniko jalkaisia otuksia ne luodit oli suunniteltu tappamaan. Mutta tunnustettakoon nyt tässä, että sain tänne miesseuraa siksi ensimmäiseksi yöksi, ja koska kukaan ei tullut aseiden kanssa ovesta läpi, niin sen jälkeen ei ole jännittänyt enää yhtään. Paitsi silloin kun luin Väinö Linnan Sotaromaania, tai Patricia Cornwellin kirjaa Viiltäjä-Jackista, tai Nikki Sixxin satanistisista menoista... Nyt tämä juttu lähti ihan harhateille, mistä olin selittämässä?

Enivei, nyt kun olen hehkuttanut tätä vapauden huumaani, niin lähden kohta sinne äidin lihapatojen ääreen. Paitsi vain täksi päiväksi ja palaan illalla taas tänne ah niin ihanaan omaan kotiin ja itsenäisyyteen. Ärsyttävää muuten, kun jotkut ihmiset kysyvät, että "vieläkö sä asut kotona?" (No ei nyt enää ihan viime aikoina olla kysytty, mutta jokunen vuosi sitten vielä). Niin että missäs ihmeessä asuisin, jos en kotona? Ymmärrän kyllä kysymyksen pointin, mutta joka kerta on pakko vähän viisastella, kun vastaan tuollaiseen kysymykseen. Minun kotini taitaa olla siellä, missä minun sänkyni on. Eivätkä vanhempanikaan enää sitä paitsi asu "kotona", vaan muuttivat perhanat pois, ja nyt minun lapsuudenkodissani asuvat jotkut ihan toiset ihmiset. Karua on sekin, jos oikein pysähtyy ajattelemaan.

Ehkä minun nyt pitää lopettaa tämä ajattelu, kun en ole pessyt hampaitanikaan enää hetkeen. Eilen muuten tapasin kaupassa sellaisen miehen, joka tuntui sanovan ääneen kaiken mitä hän ajatteli, bussiaikatauluista saunakaljoihin yms. Tämä postaus taisi olla vähän samanlainen.





Zen Cafén paras biisi ikinä. (Tästä ei valitettavasti löytynyt kuin live-versioita. Kauhean kesyä tuo yleisö jotenkin.)

11 kommenttia:

Mymskä kirjoitti...

Hahaa... Arvaapas kuinka epäilyttävän maineen (?) minä sain, kun pitkät ajat itsenäisenä asusteltuani päätin muuttaa maalle asumaan ja ottaa äitini samojen seinien sisälle?

Ja nyt ne epäileväiset sitten kysyy varovasti, että meinataanko me vielä etsiä yhteinen asunto jatkossa.

On ehkä ihan vähän kyllästynyt selittämään tätä kuviota. Ne jotka on kuunnelleet mitään, mitä mä olen koskaan puhunut, ymmärtävät kyllä mistä on/oli kysymys. Ja loput päivittelee, että "mä en kyllä koskaan vois kuvitellakaan..."
:P :P :P :P

Pia kirjoitti...

Mä kanssa joskus teini-iässä suunnittelin mitä kaikkea teen sitten kun asun omassa kämpässä eikä kukaan ole vahtimassa, kirjoitin päiväkirjaan pitkät litaniat "asioita jotka ovat totta sitten kun asun yksin." *nolottaa* Joopa, täällä sitä istutaan viikonloppuiltaa verkkarit jalassa koneen ääressä, mutta kummasti ne visioinnit motivoivat käymään lukion loppuun, kun muuten olisi varmaan joutunut jäämään kotiin pitemmäksi aikaa.

Eka yö omassa kämpässä oli kyllä ikimuistoinen, sitä tunsi itsensä niin aikuiseksi että, samoin kun meni ekaa kertaa omaan lähikauppaan ostamaan ihan_omia_ruokia. Silloin sitä luuli että aikuisena oleminen olisi jotenkin hienoa ja hohdokasta, mutta onneksi en silloin tiennyt miten tylsää ja arkista se oikeasti tulisi olemaan. ._.

Eeva kirjoitti...

Jännä. Minusta eka yö uudessa kodissa on joka kerta tuntunut jotenkin synkältä. Uusi koti kun on vielä silloin vieras paikka, eikä koti. Mieheni kanssa yhteen muuttaessani sentään ei tainnut olla kurja olo, ilmeisesti, koska oma rakas oli siinä ihan vieressä koko ajan.

Kami kirjoitti...

Oha ne kesyä kun ovat selvinpäin.

Tiina kirjoitti...

Mymskä, se on kyllä hyvin epäilyttävää. ;)
Mikäs siinä, jos homma toimii.

Pia, joo lapsena ja nuorena sitä kyllä kuvitteli kaikenlaista, että sitkun asun yksin, mutta eipä niitä enää muistakaan, että voisi toteuttaa. :D

Eeva, mulla ei ole ollut tuollaista ongelmaa. Mutta voihan se tuntua synkältä siellä muuttolaatikoiden keskellä melkein vieraassa kämpässä.

Kami, niin, se voi kyllä olla...

Elina kirjoitti...

Kyllä siihen karvapäähän sitten tottuu, kun on sellaisen aika. Itse ehdin asua lähes kymmenen vuotta itsekseni ennen kuin muutin nykyisen karvapään kanssa yhteen. Usein ajattelin, etten minusta ole koskaan asumaan kenenkään kanssa, mutta kai minusta sitten onkin :)

Minunkin korvaan särähtää tuo "asutko kotona". Tajuan minäkin pointin, mutta minulle koti on siellä, missä asun - ei siellä, missä joku muu asuu tai olen itse joskus asunut.

Sinullahan syntyy ajatuksia hammaspesulla. Kiva tuo kalajuttu - vähän erilainen kuin kalajutut yleensä ;D

Villez kirjoitti...

Olen joskus miettinyt samaa, eli kuinkahan paljon totuttelemista vaatii jos joskus muuttaa jonkun (naispuolisen ;) karvapään kanssa samaan osoitteeseen. Olen parin eri kämppiksen kanssa harjoitellut yhteisasumista takavuosina, mutta opiskelija-asuminen on kuitenkin hieman eri konsepti, kun asutaan samassa paikassa tavallaan olosuhteiden pakosta, eikä niinkään "yhdessä". Niitä yhteisiä tilojakaan ei ehkä miellä ihan samalla tavalla omaksi kodiksi.

No, kyllähän siihen oikeasti sitten tottuu kun muuten tuntuu oikealta ratkaisulta muuttaa yhteen.

Muuten on jännä kyläillessä havainnoida, kuinka erilaisia tapoja ihmisillä on hoitaa pieniä käytännön asioita, kuten miten järjestetään tavarat jääkaappiin, mihin likaiset astiat laitetaan, jne. Ja tietysti erityisesti miten levyhylly järjestetään ja miten niitä äänitteitä käsitellään ;)

Tiina kirjoitti...

Elina, uskon kanssa se olevan mahdollista. :)
En ole ihan varma tapahtuiko tuo ajatuskulku oikeasti hammaspesulla, mutta sanoinpahan nyt vaan niin. :D

Villez, kyllä se varmaan luonnistuu sitten, kun sellainen oikea karvapää kohdalle osuu. :)
Hankalinta varmaan onkin juuri se, kun molemmat on tottuneet, että tavarat on näin, ja ne on ihan erilaiset tottumustavat.

Kami kirjoitti...

Koti on siellä missä äiti asuu.

Tiina kirjoitti...

Mä en kyllä allekirjoita tuota. Ainakaan enää, kun en ole siinä asunnossa päivääkään asunut. Ehkä jos kyseessä olisi joku omakotitalo jossain toisaalla, missä olisin lapsuutenikin viettänyt...

Eeva kirjoitti...

Meillä muuten on ollut miehen kanssa kiistaa likaisten astioiden asettelusta. Miehen vanhemmilla kun ei käytännössä ole tiskipöytää, kaikki on laitettu altaaseen. Minä taas en siedä sitä, koska ne ovat siellä tiellä. Nyt olemme jo onnistuneet pääsemään yhteisymmärrykseen ja astiat pyritään laittamaan tiskipöydälle. Miehestäkin se oli lopulta loogista.

Tai sitten vaan olen ihan kamala pirttihirmu. :D