Täydellistä harmoniaa

Annikki oli löytänyt ja sitten ystävällisesti vinkkasi muillekin Harmonysta. Siellä voi piirustella ja toteuttaa itseään niin paljon kuin haluaa. Ihan älyttömän kiva! Ja ilmeisesti moni muukin innostui ja jäi koukkuun tuohon sivuun, koska Alcinoe sitten perusti blogin Koukussa harmoniaan, jossa halukkaat voivat julkaista omia raapusteluitaan ilman mitään julkaisukynnystä. Itsehän tykkäsin kovasti piirustelusta nuorempana, mutta en ole varmaan viimeiseen 15 vuoteen piirtänyt mitään. Jotenkin tuo Harmony sai kuitenkin innostumaan, ehkä siksi kun ei tarvitse koskea kynään eikä paperiin, ja olen minäkin pari väkerrystä julkaissut tuolla uudessa ihkussa blogissa. Ei ne mitään hienoja ole, mutta pitääpähän ainakin minut pois piirtelemästä graffiteja seiniin.

Vähän liittyen harmoniaan ja tasapainoon ja zeniin ja kaikkeen... Ostin eilen itselleni sellaisen piikkimaton, koska lihakseni ovat tasaisesti jumissa ja olen kuullut piikkimatosta paljon positiivista. Aika jännä, että jossain Clas Ohlsonilla ja Anttilassa nuo matot maksoivat 39,95 euroa (eli ihan liikaa). Sitten menin Sokokselle, jossa oli tismalleen sama matto kuin Anttilassa, ja hintalapussa luki 19,95 euroa. Jouduin pari kertaa hieraisemaan silmiäni, mutta totta se oli eikä Sokoksella edes ollut mitään alennusmyyntiä. Joillain taitaa olla vähän ilmaa hinnoissaan...

Ekaksi vähän jännitti mennä pötköttämään siihen matolle, kun se pisteli ja hyvän asennon löytäminen teki vähän kipeää. Sitten kun siihen pääsi oikein hyvin makaamaan, niin sehän tuntui oikein mukavalta. Olen pari kertaa sen nyt maannut piikkimatolla ja molemmilla kerroilla olen meinannut nukahtaa siihen. Lihasjumien laukeamisesta en tosin tiedä, mutta ehkä se siitä pikkuhiljaa. Öinen hampaiden yhteen pureminen on suuri ongelmani ja maton luvataan auttavan siihenkin. Tuntuu kuitenkin suhteellisen haasteelliselta asettaa naama piikimatolle niin, että se auttaisi kaulan ja leukojen rentoutumiseen. Mutta ei yhtään pöllömpi hankinta.

You know I'm born to lose, and gambling's for fools, but that's the way I like it baby

Kuva: Natalie Dee


No niin. Palataanpas nyt ruotuun. Motiivini oli siis eilen tulla järkiini ja lopettaa tuollainen järjetön hapatus, mutta jotenkin tuo koko teksti toimi nyt minua vastaan. Ei mitään "go for it" -juttuja, vaan ollaanpas nyt järkeviä ja lakataan haihattelemasta.

Aiempi musiikkitaisto päättyi aika yksiselitteisesti No Shamen voittoon, tosin Skallywagsin Don't preach to me tuli mustana hevosena puskista ja ehdittiin jo julistaa voittajaksi. Saman bändin Paint old street black ei saanut yhtään ääntä, mutta jotenkin en yllättynyt yhtään. Tiesinhän, että te ette vaan tajuu... Tuo Skallywags on taas yksi näitä suuria ja surkeita rakkaustarinoitani. Katselin kerran Skinsiä televisiosta ja siinä soi kappale^(*, joka iski tajuntaani niin täysillä, että minun oli pakko laittaa ohjelma pauselle ja välittömästi selvittää mistä kappaleesta oli kyse. Sen jälkeen elämäni on ollut yhtä Skallywagsin musiikin metsästämistä, laihoin tuloksin. Tai no, on minulla mp3-muodossa seitsemän kappaletta kyseiseltä bändiltä, mutta ärsyttää, koska tiedän niitä olevan ainakin jokunen enemmän enkä minä löydä niitä mistään. The Skallywags muutti lyhyen olemassaolonsa aikana ensin nimensä A Third Warningiksi ja sen jälkeen se hajosi kokonaan eikä täällä Suomessa ole ainakaan mitään mahkuja saada niitä biisejä mistään. En tiedä pitäisikö lähteä Lontooseen toivioretkelle kiertelemään jotain Sohon levykauppoja.

Minulla on pienestä pitäen ollut joku juttu punkkareihin. Muistan, kun olin pikkutyttö silloin 80-luvulla ja katukuvassa näkyi irokeesejä useammin kuin nykyisin. Silloin ne toki myöskin hätkäyttivät enemmän kuin tänä päivänä, mutta ihailin niitä punaisia tai vihreitä pystytukkia ehkä hiukan pelonsekaisin tuntein. Musiikista en siihen aikaan tajunnut vielä yhtään mitään, mutta ne hurjan näköiset isot pojat kiehtoivat. Tänä päivänä miesmakuni on melko kirjava, siihen mahtuu punkkareita, rokkareita, nörttejä ja viherpiiperöitä. Tajusin tuossa jonkun aikaa sitten, että on kuitenkin olemassa yksi miestyyppi, jonka seurassa en taitaisi kehdata liikkua julkisesti: ne sellaiset hunks-tyypit, jotka bodaavat ja pukeutuvat Kone Helsingin farkkuihin ja Ed Hardyn t-paitoihin. Uh huh.


*) Hassu fakta: Samasta Skinsin jaksosta on olemassa UK-versio, jossa soi Motörheadin Ace of Spades tuon Skallywagsin sijasta. Olipa onnekasta, että en asu Englannissa! Tsekatkaa vaikka Youtubesta: non-UK vs. UK -versio.

C'est si bon

Mainitsin tuossa muutama postaus takaperin ohimennen yhdestä unestani, jossa yksi miespuoleinen opiskelukaverini istui sylissäni ja rapsuttelin sen päätä. Eilen illalla ihan oikeassa elämässä se poika istui sohvallani ja soitteli kitaraani. Ja katsoi minua pitkään sinisillä silmillään ja hymyili. Eikä kääntänyt katsettaan pois, kun katsoin takaisin. Niin monta kertaa, että hämmennyin. En minä ymmärrä koska katsotaan muuten vaan ja koska pidetään silmäpeliä. En tajua näistä jutuista mitään. Se on nätti ja urheilullinen ja rock, sillä on valloittava persoonallisuus ja se saisi ihan kenet tahansa. Ei sellaiset pojat pidä silmäpeliä tällaisten tyttöjen kanssa kuin minä.

Sitä paitsi en halua ihastua. Taitaa olla myöhäistä. En tykkää siitä, miten se saa perhosia lepattelemaan vatsassani. Tykkäänpäs. Tämä mennyt talvi oli ihan liian rankkaa vuoristorataa tunnepuolella. En halua mitään osumaa nyt enää. Elän ehkä ilman miehiä lopun elämääni. Sanoin juuri Riikan blogissa, että en löydä itsestäni sitä tyttöä, joka parin tapaamisen jälkeen alkaa miettiä avioliittoa ja lapsia ja loppuelämää yhdessä, mutta voi hitsi me saataisiin kyllä nättejä mustatukkaisia lapsia yhdessä. Sitä paitsi ei tämä ole parin tapaamisen jälkeen. Tämä poika on kyllä sellainen, josta tykkään vilpittömästi ihan kaverina tai minä tahansa muuna. En tunne sellaista riipivää tuskaa, jos vaikka kun en koskaan saa pussattua sitä poikaa. Haluan heittää vaatteet kuuseen ja rietastella sen kanssa. Sitä paitsi en varmaan koskaan enää saa sitä sohvalleni soittelemaan kitaraa. Enkä ole ihastunut. En. Olenpas.

Mutta ihan vähän vaan.

Bygones.


Postauksen kuva: Pon and Zi © Jeff Thomas

Pari sanasta ja pieni mittelö

Olin viime viikonloppuna kuuntelemassa punkia livenä. En oikeastaan tuntenut yhtään niistä bändeistä etukäteen, joten odotukset eivät olleet kovin korkealla. Odotin kuitenkin keikalla olevan meiningin edes jossain määrin punk, mikä tarkoittaa heilumista, pomppimista, verta, hikeä ja sylkeä. Ensimmäinen bändi oli näiden odotusten suhteen pettymys. (Äh, en viitsi mainita bändin nimeä, koska en aio sanoa mitään kivaa heistä). En tykännyt musiikista, enkä tykännyt siitä, että tyypit soittivat, lauloivat ja tönöttivät paikoillaan kuin tatit soittimiensa kanssa. Ja se soittokin oli niin flegua, ettei niillä varmasti ollut edes sormet kipeinä keikan jälkeen. Mitä hittoa? Mitä tapahtui punkille? Ei se ole tuollaista! Tuli tunne, että me nyt ollaan nyt olevinamme punk, meillä on niittivyöt ja maiharit, ja me ollaan tehty nää kappaleet ja nyt me sitten soitetaan nää tekemällä tehdyt kappaleet tässä jalat lattiaan naulattuina. Missä on fiilis? Missä on sanoma? Missä on asenne? Kysyn vaan!!!

No. Toisena lavalle hypähti No Shame. Olin jo valmiiksi ihan, että hohhoijaa, tässä sitä taas tönötetään. Eikä mitä! Nämä tyypithän soittivat niin asenteella, että sormenpäiden nahat melkein lensivät yleisöön asti (okei, ei kovin kaunis mielikuva). Oli leveää haara-asentoa, pomppimista, räkimistä ja hiki roiskui niin, että lavan edessä varmaan olisi saanut osansa näistä. Laulaja jopa kerran kaatui selälleen lavalla keikan aikana. Now that's what I call punk! Niin ja oli se musiikkikin ihan hyvää.

Josta pääsemmekin itse aiheeseen, eli pitkästä aikaa musiikkibattleen! Olen pitkään halunnut laittaa tuon toisen kappaleen taistoon jotain vastaan, mutta en ole keksinyt sopivaa vastusta. Viime sunnuntain jälkeen sen keksin kuitenkin. Kertokaapa siis onko teistä parempaa britti- vai kotimainen punk (näistä kahdesta vaihtoehdosta)!




(The Skallywags - Paint Old Street Black)

VS.




(No Shame - Better Drunk Than Part Of The Machine)


Let me hear you say yeah! Tai siis, kertokaa mielipiteenne kommenttiosastolla. Kiitos.

Tyttö sinä olet tähti

muistot kaikuvat loputtomina kuin
vastakkaiset peilit
eikä niitten kautta voi astua kuin toisiin
itsensä kuviin,

ulkona taivaanrannan tähti, kumipallo, ja koira

~ Caj Westerberg ~

Oman itseni kuva peilautuu järven pinnasta.



Ja myöskin se taivaanrannan tähti. Planeettaamme lähin tähti, tutummin sanottuna Aurinko, nousemassa puitten takaa.

Muistoja viime kesältä.


Valokuvatorstain 160. haaste.

Vierivä kivi ei sammaloidu

No nyt se ainakin on tullut selväksi, että Bärtil ei ole vierivä kivi.



Tänään siis oli se päivä, kun otin Bärtilin talviunilta.



Nyt vaan näyttää siltä, että Bärtil oli päättänyt keskenään jääkaapissa talviunien jo loppuneen. Aika sitkeä sissi, kun alkaa pimeässä ja alle kuuden asteen lämpötilassa pukata uutta loukkua.

Toivotetaan sankoin joukoin Bärtilille hyvää kevättä ja paljon uusia loukkuja!

(Mahdollisille uusille lukijoille tiedoksi, että Bärtil on siis kärpäsloukku).

Kun olet päättänyt, niin... kevyt linja

Vastailenpa meemiin pitkästä aikaa. Murskalta lainasin ja palautan virttyneenä.

Ikkunasta näkyy… vastapäinen talo. Talossa on yksi liike, jossa on ollut loppuunmyynti niin kauan kuin muistan. Tavara ei silti näytä vähenevän. Näkyy myös puita, joissa repsottaa muutama surullinen viime kesältä jäänyt lehti. Ja polkupyörä kahlehdittuna puuhun. Sekin on ollut siinä joulukuusta lähtien.

Tänään mietin… koulujuttuja ja tulevaisuuttani lyhyellä tähtäimellä. Mietin myös viime yön unta, jossa yksi miespuoleinen opiskelutoveri istui sylissäni ja rapsuttelin sen päätä. Mitä tämä kaikki merkitsee...

Olen iloinen siitä että… kevät vaikuttaisi tulevan. Tai olevan. Olen iloinen myös siitä, että asun nykyisin keskustassa. Käveleminen paikkoihin on jotenkin niin vapauttavaa, ja kunhan lumet sulaa ja saan polkupyöräni kinosten alta, niin voin myös pyöräillä kaikkialle. Paitsi jos talvi on tehnyt polkupyörälle tepposet eikä sillä mennä enää minnekään.

Tänään meillä oli ruokana… meillä ei ole ollut ruokaa tänään vielä, mutta todennäköisesti meillä on tänään ruokana joku mikroateria. Odottakaas, käyn kurkkaamassa jääkaappiin... Joo, jauhelihapihvit ja perunamuusi siellä odottelee.

Päivän asu oli… Ah, päästään muotibloggaukseen. No päältäni löytyi tänään musta pitkä t-paita (Indiska, pitkä tarkoittaa siis tosi pitkä, melkein polviin), Sininen pitkä neuletakki (Lindex), siniset haalistusväriset farkut (H&M, ostettu joskus 10 vuotta sitten varmaan), harmaa-mustaraidalliset sukat (en tiedä mistä ostettu), punainen pipo (Stockmann), musta virkattu kolmiohuivi (Indiska), takki on kai harmaa puolipitkä (en muista mistä), punaiset El Naturalistan talvisaappaat ja olikos muuta... Niin alusvaatteet tietty vielä, mutta jätetään ne nyt salaisuudeksi.

Tänään olen… jättänyt menemättä yhdelle luennolle ja käynyt yhdessä tapaamisessa. Olen myös järjestellyt asioita, ostanut kahvia ja maitohappobakteereita, meilaillut erinäisten perheenjäsenten kanssa, irkannut, Facebookannut ja nyt myöskin blogannut.

Aion… ottaa Bärtilin talviunilta tässä lähipäivinä. Keskiviikkona tulisi täyteen se kolme kuukautta talvilepoa ja kevätkin alkaa olla jo aika hyvin kehittynyt.

Aion mennä… minne vaan. Taivaanrannan taa. Yli merten seilaamaan. (Nice. Siteeraan Yötä. Very nice.)

Luen… aika vähän nykyisin. Jostain syystä keskittymiskykyni on aika vähäinen, tai pitäisikö sanoa että olen lyhytjänteinen. Viimemmäksi olen lukenut William S. Burroughsin kirjaa Hämy, joka on 1) hyvä kirja ja 2) niin lyhyt kuin olla ja voi, mutta en silti ole saanut sitä luettua loppuun asti. Tähän on tultava muutos!

Olen tekemässä… elämäni suurinta virhettä. No ei. En ole tekemässä mitään. Tuntui vaan hauskalta sanoa noin. Olen tekemässä tätä meemiä.

Toivon… että saisin puserrettua sen kandin tutkinnon tässä keväällä ja että saisin kesäksi jotain töitä. Olen melko skeptinen molempien suhteen.

Talossa ja puutarhassa… tappaa Raid?

Kuulen… ääniä päässäni. Viime aikoina siellä on soinut lähinnä Babyshamblesin Fuck Forever.

Parasta juuri nyt… on auringonpaiste. Jotenkin elämäkin tuntuu helpommalta ja kivemmalta, kun ulkona paistaa aurinko.

Viikonloppuna aion… olla ja möllöttää tai sitten tehdä jotain ihan muuta. Ei voi vielä tietää. Perjantaina on jotain biletyksen tynkää, mutta muuten suunnitelmat on ihan auki. Ehdotuksia otetaan vastaan, buaha.

Ps. Otsikko on jostain ikivanhasta levitemainoksesta. Kaikkea sitä aivojen kätköistä löytyykin.

Have you any idea why a raven is like a writing desk?

Kävin eilen katsomassa Tim Burtonin Liisa Ihmemaassa 3D-versiona elokuvissa ja tuntuu, että pitäisi sanoa siitä muutama sananen. En tosin tiedä vielä, mitä ne sanat tulevat olemaan, mutta katsotaan.

Edellinen ja ensimmäinen 3D-kokemukseni oli Avatar. Toisin kuin silloin, tällä kertaa varasin paikat etukäteen mahdollisimman keskeltä salia. Voin sanoa, että se kannatti. 3D toimi vielä paremmin kun istui ihan siinä keskellä. Kyllähän se etuvasemmalta katsottunakin oli hieno elämys, mutta keskellä istuessa kaikki tuntui tulevan vieläkin lähemmäs. Melkein olisi voinut koskettaa. Nenäkään ei tullut niistä laseista tällä kertaa ihan yhtä kipeäksi kuin viimeksi.

Mutta itse elokuvaan. Vaikka odotin leffan olevan hyvä, silti se jotenkin pääsi yllättämään positiivisesti. Sehän oli kerrassaan loistava ja viihdyttävä pläjäys. Eikä liian pitkä. Oikeastaan ehkä jopa liian lyhyt, olisin voinut katsella sitä kaunista 3D-maisemaa paljon pidempäänkin. Tämä tarinahan ei ollut se alkuperäinen Liisa Ihmemaassa -satu, vaan tässä 19-vuotias Liisa palaa vahingossa takaisin Ihmemaahan, jossa ei siis muista käyneensä aiemmin. Leffassa oli ihmisinä, hahmoina ja ääninä hieno näyttelijäkaarti: Johnny Depp, Helena Bonham Carter, Stephen Fry oli Irvikissan ääni, Alan Rickman toukan ääni, Fast Showsta tuttu Paul Whitehouse oli sen ruskean jäniksen ääni, Matt Lucas Pikku-Britanniasta oli Tweedledee ja Tweedledum jne. Burtonilla ei kai ole vaikeuksia saada hyviä näyttelijöitä elokuviinsa. Ja ihanaa, että Burton käyttää niin paljon brittinäyttelijöitä (ja Deppiä, joka henkisesti voisi olla britti).



Irvikissa (Cheshire Cat) oli ihan huippu. Se oli niin pehmeä, että sitä olisi tehnyt mieli silittää, ja aivan ihanan värinen (katsokaa nyt tuota kuvaa ja kuvitelkaa se vielä 3D:nä kellumassa edessänne). Irvikissaa sanotaan suomessa myös Veijarikissaksi, mutta itse olen tottunut Irvikissa-nimeen ja se on myös parempi. (Minulta meni muuten ihan ohi, että millä nimellä otus oli suomennettu tässä uudessa leffassa?) Se ruskea jänis (March Hare) oli aivan ihanan sekopäinen ja harmillisen pienessä roolissa. Hassu Hatuntekijä (Mad Hatter) oli tietysti johnnydeppimäisellä tavallaan aivan loistava. Ne repliikit oli jotain ihan parhaita. Haluaisin opetella ne kaikki ulkoa ja alkaa käyttää niitä puheessani ("You used to be much more... muchier. You've lost your muchness."). Sitten ihmettelen, kun parin kuukauden päästä kukaan ei enää jaksa hengailla kanssani. Älkää jättäkö, hei kaverit!!!

Niin, kuten varmaan tästä ytimekkäästä tiivistyksestäni kävi selväksi, niin tykkäsin leffasta. Oikeastaan tekisi mieli mennä katsomaan se uudestaan. Olen kyllä sitä mieltä, että kaikki elokuvat voisi tästä hetkestä eteenpäin olla kolmiuloitteisia. Nenänvarren kipeytymisestä viis!

Asetelma

Otin jonkin aikaa sitten kunnianhimoiseksi tavoitteekseni tehdä itselleni päiväpeiton noista isoäidin neliöistä. Tuota ennen en ollut virkannut viimeksi kuin varmaan joskus ala-asteella ja silloinkaan en ollut tehnyt noita neliöitä. Ensimmäisestä neliöstä tulikin melko kummallisen näköinen, mutta sitten se alkoi sujua vähän paremmin. Sänky on 120 senttiä leveä, joten neliöitä tarvitaan vielä paaaaaaljon lisää. Toisaalta tällä hetkellä näyttää siltä, ettei minulla ole kesällä muutakaan tekemistä kuin virkata...

Noissapa onkin sitten asettelemista, kun niistä alkaa kyhätä kasaan sitä peittoa.

Valokuvatorstain 159. haaste.

Somebody check my crumb tray

Istuin äsken vessassa ajattelemassa (koska siellä ne ajatukset yleensä syntyy) ja sen jälkeen takomassa otsaani käsilläni, koska halusin saada ne ajatukset pois päästäni. Sen jälkeen tulin ajatelleeksi leivänpaahdinta.

Katsokaas kun ainakin minun leivänpaahtimeni pohjassa on sellainen muruluukku. Parin kunnon ravistusta tai mäiskäystä leivänpaahtimen kylkeen ja murut varisevat luukkuun. Sen jälkeen luukku vain auki ja kaikki turha roina roskiin. Niin miksei ihmisillä voisi olla otsassa samanlainen luukku. Pari rivakkaa mätkäystä takaraivoon, sen jälkeen luukku auki ja voilà! Kaikista roska-ajatuksista on päästy eroon!

Olisikin niin helppoa.

Shake your dish brush, babe

Luin tämän sarjakuvan xkcd.comista (klikkaa linkkiä ja tsekkaa sarjis ennen kuin jatkat lukemista) ja tein kokeellisen kuvagooglauksen hakusanoilla "porn for women". Ja toden totta, näyttöni plätkähti täyteen kuvia miehistä tiskaamassa tai imuroimassa tai viikkaamassa pyykkiä. Öö... okei?

Ilmeisesti jossain päin maailmaa on tehty joku kirja (varmaan jo monta vuotta sitten) Porn for women, joka on täynnä kuvia miehistä tekemässä kotitöitä, kuten tämän postauksen kuvakin. (Mies boksereissa istumassa pöntöllä vessapaperirulla kädessä. En voi kuvitella mitään kiihottavampaa!) Miehet toki ovat kuvissa hyväkroppaisia ja -nnäköisiä, mutta veikkaan ettei ihan normaali nainen saa kiksejä miehestä kumihanskat kädessä tiskaamassa? Minua on kautta aikojen ottanut päähän miesten näkemykset siitä, että heidän osallistumisensa kotitöihin olisi jonkinlainen rakkaudenosoitus naista kohtaan. ("Kun mää rakastan sitä niin paljon, niin mää voin imuroida oman kotini, jossa mää asun ihan ilman äitiäni, kun oon jo näääin monta vuotta vanha"). Mutta että nyt sitten kuvitellaan vielä naisten kiihottuvan seksuaalisesti miehistä tekemässä kotitöitä? Vai onko se sittenkin totta ja minä en vaan ymmärrä? Ja mikseivät miehet ole tajunneet, että siivoajan ammatti on kaikista seksikkäin ja flaksi käy taatusti?!

Tuolle samaiselle kirjalle on muuten tehty jatko-osa, Porn for new moms, jossa on kuvia — luonnollisesti — miehistä hoitamassa lapsia.

Just shoot me.

Google has teh interwebs

Olen ollut Gmailin käyttäjä jo ties kuinka pitkään, mutta äsken vasta kiinnitin huomiota noihin linkkeihin tuossa yläreunassa. Docseja ja readeria on tullut käytettyä aika paljon, kalenteria en tarvitse (käytän paperista), mutta että internet! Internetiä olen käyttänyt jo kauan ennen kuin olen tiennyt Googlesta mitään. Itse asiassa, niin uskomatonta kuin se onkin, käytän internetiä päivittäin. Ja tänään vasta huomasin, että sinne internetiin pääsee suoraan Gmailin yläreunasta! Aivan uusia maailmoja avautui minulle nyt! Wohoo!!!

Vaari se hoiteli lampaitansa

Siitä on nyt reilut kolme kuukautta, kun muutin. Tykkään tästä asunnosta ihan tosi paljon. Hämmästyttävää, miten erilainen pohjaratkaisu saa useampaa neliötä pienemmän asunnon tuntumaan isommalta kuin entinen asuntoni. Ihanaa on myös se, että kaikkialle on lyhyt matka. Ei tarvi paljon busseja käyttää, kun kävellen pääsee ihan mihin vaan. Tai no ei ihan mihin vaan, esim. Hervantaan en lähtisi kävelemään. Meillä on kuitenkin asunnon kanssa yksi ongelma yhteiselossamme...

Tässä talossa on koko ajan jotain kremppaa, niin että joudun soittelemaan erinäisille tahoille. Olen näiden hiukan yli kolmen kuukauden aikana soittanut Elisan tekniseen tukeen ainakin kolme kertaa. Kun ei toimi netti tai televisio tai kumpikaan. Ja jos kaikki muuten toimii, niin kovien pakkasten aikana sitten putket jäätyy eikä hanasta tule enää lämmintä vettä. Niin, voitteko kuvitella, kerrostalossa jäätyi putket! Ja hauskintahan tässä on se, että nämä ongelmat yleensä keskittyvät vain tähän minun asuntooni ja muilla tässä talossa kaikki toimii ihan moitteettomasti. No se putkien jäätyminen kyllä kosketti myös seinänaapuriani, mutta ei ketään muuta. Ja sitten olen aina ensimmäinen ja ainut, joka valittaa jostain asiasta ja Elisan huoltomieskin on kohta varmaan paras ystäväni.

Josta pääsenkin toiseen ärsytykseen. Olen aina ollut sitä mieltä, että ärsyttäviä ihmisiä ovat ne, jotka näkevät vaivaa siitä mitä muut tekevät Facebookissa ja pitävät yllä jotain sääntökirjaa siitä, mitä siihen statukseen saa kirjoittaa ja mitä ei. Mutta nyt on kyllä pakko vähän avautua. Nimittäin kun siellä on niitä kaiken maailman sovelluksia, kuten Farmville ja Mafia Wars ja mitä näitä keräilyperkeleitä nyt onkin, joita tyypit lähtevät harrastamaan. Sitten ne postailevat sitä kaikkea paskaa ihan mielin määrin siihen seinälleen, niin että ketä kiinnostaa. Eikä siinä vielä mitään, koska tietyt sovelluksethan saa itse piilotettua itseltään, kuten olen tehnytkin. Mutta sitten kun osa näistä tyypeistä alkaa mankua statusteksteissään viikko ja kuukausi tolkulla, että nyt tarvittaisiin sitä ja tätä että saisi tehtyä sen ja tuon hei pliiiiiiiiiiiiiiiiiis, niin vaihtoehdoksi ei kai jää kuin koko tyypin piilottaminen. Ja vielä ärsyttävämpää on se, kun nämä samat tyypit alkavat velvoittaa ja syyllistää kavereitaan liittymään siihen samaan ihme peliin, että he itse saavat ne helvetin tallinsa ja keräilysarjansa valmiiksi! Kun mulla muutenkin kerta on aikaa roikkua Facebookissa niin totta kai mä haluan auttaa ja ruveta pelailemaan sitä sun Farmvilleäsi!!!

Argh.

Tuli

Jätkänkynttilä viime vuoden Earth Hour -tapahtumassa, kun Tampereen keskustasta oltiin sammutettu valot tunnin ajaksi. Seuraava Earth Hour onkin 27.3.2010 klo 20:30-21:30.

Valokuvatorstain 158. haaste.

I could be wrong I could be right

Koska olen hämäläinen, niin tässä on teille Sunnuntaiklassikko näin maanantaina.

Muistan kun olin pieni tyttö ja Music TV:ltä tuli vielä musiikkia eikä mitään tosi-tv:tä. Mieleeni on painunut elävästi joku hassu setä oranssin värisessä tukassa laulamassa hassuja lauluja. Silloin en tiennyt mistään Johnny Rottenista tai Sex Pistolseista mitään. Musiikkivideo ei silloin kuitenkaan ollut Sex Pistolsia, vaan John Lydonin myöhemmän bändin Public Image Limitedin tuotantoa. Ja olen melko varma, että se oli tämä kappale, vaikka muistikuvat ovatkin tosi hataria. Vasta isompana tutustuin kyseisen herran musiikkiin ja osasin yhdistää pisteet toisiinsa. Jonkun vaikutuksen se minuun teki kuitenkin jo silloin pienenä. Rottenissa on jotain niin ihanan sekopäistä.





Public Image Ltd. ja Rise vuodelta 1986. Olin silloin 8-vuotias, mikä tekee siitä minulle klassikon. Tavallaan.

I wanna do bad things with you

Viime aikoina on käväissyt mielessä monia asioita, joista olisin halunnut blogata, mutta kun ei vaan ole ollut aikaa keskittyä tänne kirjoittamiseen. Nyt kun olisi aikaa, niin en muista enää yhtäkään niistä asioista...

En muista olenko kertonut siitä, että kävin katsomassa Avattaren 3D:nä. Se oli ensimmäinen 3D-elokuvani koskaan. En ole käynyt edes lapsena katsomassa sellaisia piirrettyjä 3D-leffoja, joita katseltiin laseilla, joiden toinen linssi oli punainen ja toinen vihreä. Avatar ei varsinaisesti kiinnostanut minua muiden ominaisuuksiensa vuoksi, koska en ole ikinä ollut mikään fantasia- tai scifi-fani. Lähdin kuitenkin katsomaan sen, kun tuli hyvä tilaisuus. Pakko sanoa, että elokuvan visuaalinen ulkoasu oli ihan mieletön. Kaikki ne värit ja elementit, joita kolmiulotteisuus varmasti vielä huikensi (okei, mikä on oikea sana sille kun joku on vielä enemmän huikeaa?). Lyhyesti sanottuna Avatar oli kaunis elokuva. Eikä se tarinakaan mikään paskempi ollut. Olen kuullut Pocahontas-vertailuja, mutta koska en ole nähnyt Pocahontasta koskaan, niin se ei häirinnyt minua. Lähinnä tarina sai inhoamaan ihmiskuntaa taas pikkuisen enemmän. Vaikka kyseessä ei olekaan tosi tarina, niin sen voi kyllä rinnastaa aika moniin tosielämän tapahtumiin. Seuraavana menenkin sitten katsomaan Liisa Ihmemaassa 3D-versiona.

Viime maanantaina alkoi Kakkosen myöhäisillassa se pitkään odotettu True Blood. Olen kuullut siitä sarjasta niin paljon hehkutusta niin monelta (luotettavalta) taholta, että olen odottanut kyseistä sarjaa varmaan jo vuoden. Vaikka oikeastaan vakuutuin vasta sen sarjan alkutunnarin nähtyäni. Saan siitä tunnarista (siis kokonaisuutena, ei pelkästään siitä musiikista) niin kovat sävärit, että olin melko varma, ettei itse sarjakaan voisi olla huono. Odotukset oli siis niin korkealla, että pettymyksen riskikin oli kai aika huomattava. Toisaalta odotuksiani laski se, etten ole ikinä välittänyt mistään vampyyrijutuista (kai se kuuluu siihen samaan fantasia- ja scifi-kastiin, josta en ole kiinnostunut), varsinkaan niistä vampyyreistä jotka kimaltelevat auringossa. True Bloodissa vampyyrit ovat kuitenkin jollain tapaa seksikkäämpiä hahmoja kuin Twilightissa tai missään muussakaan aiemmin näkemässäni vampyyrijutussa. Ja seksikkäällä en tarkoita sitä mitä sanalla ehkä useimmiten tarkoitetaan, vaan jotain... aivan muuta. Niin, siis en tosiaan pettynyt kyseiseen sarjaan. Eka jakso oli ainakin tosi jännittävä ja odotan kovasti huomista toista jaksoa. Ihanaa, jos pitkästä aikaa on joku oikeasti hyvä sarja jota voi seurata!

Loppuun on pakko heivata se True Bloodin tunnari, vaikka se on varmaan kaikille jo ihan tuttu. Vai onko täällä vielä joku, joka ei ole katsonut, kuullut tai hurahtanut tuohon sarjaan?





Huomatkaa tuossa videossa Bärtilin suurempikokoinen serkku, joka nielaisee kokonaisen sammakon!

Nyt voisi lähteä ulos, kun aurinkokin paistaa. Ainakin käymään kaupassa ja varautumaan ensi yön Oscar-valvojaisiin (jolloin tuttuun tapaan jaksan valvoa juuri ja juuri niin kauan, että lähetys alkaa ja nukahdan, kun vihdoin jotain alkaa oikeasti tapahtua). Sitä odotellessa!

Ps. Minulla on ensi viikko melkeinlomaa. Kivaa!

It's a horror show, you should come on round

Tämän kevään "muoti" on ihan kamalaa. Olen kauhunsekaisin tuntein käynyt Seppälässä ja katsonut sitä (neon)värien loistoa. Tuli ihan sellainen tunne, kuin olisin ollut siellä aikaisemminkin. Siis joskus 25 vuotta aikaisemmin. Siellä oli ne ihan samat vaatteet kuin silloin kun olin lapsi. Sillä lapset, Seppälä tosiaan oli silloin kivikaudella jo olemassa.

Ajattelin ensin, että Seppälältä on vaan vähän lähtenyt nyt homma käsistä, mutta tänään menin sitten käymään H&M:llä. Luulin, että sieltä löytyisi varmasti joku kiva neuletakki tarpeisiini. Ensimmäisen kerroksen vaateosasto vielä näytti suhteellisen normaalilta (mikä nyt sitten on normaalia Hennesillä), mutta noustuani liukuportaat sinne toiseen kerrokseen, meinasin hajota siihen paikkaan. Se sama kauhea kasarivälke iskeytyi kasvoilleni ja luhisti alleen. En tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa, joten juoksin kirkuen pois paikalta.

Päätin oitis tehdä korjausliikkeen ja huolehtia omasta mielenterveydestäni menemällä Indiskaan. Kuulin mieleni oikein huokaisevan helpotuksesta astuessani sisään Indiskan ovesta ja huomatessani, että siellä ei ollut yhtään kasarivivahdetta. Ja paljon sitä ihanaa intialaiskamaa. Sisäinen kukkaislapseni kehräsi onnesta. Jouduinkin sitten ostamaan muutaman aivan ihanan vaatekappaleen sieltä, joista tämä oli yksi, joskaan ei se ihanin niistä. En vaan jaksa nyt kaivaa kameraa esiin ja kuvata sitä kaikista ihaninta, mutta se oli sellainen siniturkoosi batiikkivärjätty (handmade) hiukan A-linjainen tunikatyyppinen pitkähkö trikoopaita. Tämän selityksen jälkeen epäilen, että olisin päässyt helpommalla ottamalla vaan sen kuvan. (Indiskaan päästyäni olin unohtanut jo sen faktan, että oikeasti olin etsimässä neuletakkia enkä mitään hippitunikoita, mutta... whatever.)

Jotenkin luulin, että tuo kasarimuotisi olisi tänä keväänä jo soooo last season, mutta ei. Nythän se vasta repesikin. Tätä päivää en olisi halunnut olla näkemässä. Enää puuttuu ne järkyttävät olkatoppaukset ja arvaan, että muodikkaimmat niitä jo pitävätkin.

Ihan oikeasti, te 90-luvulla syntyneet skoijarit. Te ette olleet paikalla 80-luvulla, mutta voin kertoa, että se aika ei ollut hyvää. Musiikki oli kauheinta ehkä ikinä. Vaatteet näyttivät typeriltä silloin 80-luvulla, ja typeriltä ne näyttävät vieläkin. Paitsi että olen vanha ja varmaan tosi out enkä tajua, että nyt on in näyttää rumalta.

Thank god for Indiska.

Le fabuleux destin de mes cheveux

Irtohiukset ovat hämmentävä elämänmuoto. Irtohiuksia on ihan älyttömät määrät kaikkialla. Niitä on lattialla, sohvan selkänojassa, tyynyssä, nurkissa, hiusharjassa, viemärissä, lattiakaivossa... Jos keräisin nuo kaikki irtohiukset ja kokoisin ne yhteen, niin niistä saisi yhtä tuuhean peruukin kuin tällä hetkellä skalpissani kiinni olevat hiukset.

Olen neulonut useammat villasukat elämäni aikana. Voisin väittää, että jokainen villasukka koostuu 70 % puuvillasta 52,5 % villasta, 17,5 % polyamidista ja 30 % hiuksistani (edit: langan koostumus tarkistettu ja korjattu). Niitä mustia pitkiä hiuksia vaan luikertelee kaikkialle. Ne kietoutuvat villalangan ympärille ja saan olla nyhtämässä niitä sieltä silmukoiden välistä koko ajan. Kunnes lopulta kyllästyn nyhtämään ja kudon ne vaan sinne sekaan, koska ei sitä kukaan huomaa. Nyt olen siirtynyt virkkaamaan isoäidin neliöitä, suureellisena haaveenani tehdä niistä päiväpeitto, ja sama irtohiusarmeija valloittaa virkkaukseni.

Silti, vastoin kaikkia todennäköisyyksiä, en ole edes kaljuuntunut yhtään.


Ps. Jos joku ranskankielentaitoisempi löytää otsikosta jonkun virheen, niin voisitko huomauttaa? Oli nyt vaan pakko kikkailla kielillä. Oli sellainen fiilis.