Pieni yöjuoksu(*

Olin tuossa vähän pitkästynyt. Katselin sosiaalisesta mediasta ihania kakkukuvia kuola valuen suusta ja koin ahaa-elämyksen. Mietin, mitä ennen oikein tein kun olin pitkästynyt? No söin! Menin kauppaan, ostin sipsiä ja dippiä. Tai paistoin pannukakun ja mussutin menemään. Ei ollut enää tylsää eikä yksinäistä. Mutta eihän se enää sovi sellainen.

Taikka sitten sitä saattoi vetäistä kalsarikännit kotona, ellei peräti lähtenyt baariin hummaamaan. Ja seuraavana päivänä krapula, johon oli pakko vetää jotain suolaista ja rasvaista ihanaa mättöä. Vaan enpä enää juo alkoholiakaan juuri lainkaan.

Molemmista edellämainituista tavoista käyn kyllä yhä ja edelleen suunnatonta tahtojen taistoa itseni kanssa. Jatkuvasti. En voi väittää olevani nykyisin niin totaalisesti muuttunut ihminen, että salainen himoni olisi rahka ja ananas enkä koskaan haluaisi vetää kännejä. Ehei. Kännissä on kivaa ja mieleni tekee jatkuvasti vetää jotain herkkua (jos on vähänkin tylsempää), mutta en vaan anna itseni tehdä sitä. Paitsi joskus harvoin.

Kuulostaa aika ankealta ja sitä se joskus onkin. Kadehdin kassajonossa edessäni olevaa pullukkaa, joka lappaa hihnalle sipsiä ja karkkia. Ihan oikeasti kadehdin. Olen huomannut ajattelevani, miten paljon helpompaa ja kivempaa olisi olla läski. Ihan pimeätä, mutta niin totta. (Eilen myös mietin salilla lapatessani rautaa tankoon, että eihän tässä touhussa oikeasti ole mitään järkeä. Päätin kuitenkin hyvin nopeasti, ettei sillä ole mitään väliä onko siinä järkeä vai ei, jos siitä nauttii. Voisi sitä kai huonomminkin aikansa viettää.)

No mitä sitten tein, kun olin pitkästynyt? Lähdin ulos pienelle iltalenkille. Hengitin vähän raikasta Pyhäjärveä, laitoin tennaria toisen eteen ja katselin humaltuvaa kansaa puistoissa ja kaduilla. Ei mikään ihme, etteivät kaveritkaan enää halua nähdä minua viikonloppuisin. Olen niin helvetin tervehenkinen ja tylsä nykyään.

Ja silti, kaikesta huolimatta uskon, että kaikki se on tämän vaivan arvoista.


*) Otsikko ehkä vähän hämää, oikeasti en juossut. Polveni ovat niin paskaa laatua, etten edes uskalla juosta, etten riko niitä. Jos nyt edes haluaisin. 

One of these mornings you're gonna rise up singing

Sain Ambralta haasteen, johon ei tällä kertaa sisältynyt muita velvoitteita kuin kysymyksiin vastailua. Ja siitähän minä tykkään. Kysely kyllä alkoi siihen sorttiin, että epäilin noinko olen lainkaan sen kohderyhmää (en ainakaan toistaiseksi ole profiloitunut sisustusbloggaajana), mutta kyllä se siitä sitten suttaantui.


1. Mikä on sisustustyylisi?
En ole aivan varma onko minulla sisustustyyliä ollenkaan. Mutta kai jollain tapaa on. Sellainen minun näköiseni. Mikähän olisi minimalistisen vastakohta? Kotini on värikäs, pirskahteleva, tursuava ja lämmin, vähän niin kuin minä itsekin. Kodikas ja paras minulle. (Siistimpää kyllä voisi olla useinkin). Ilmeisesti minulla on kuitenkin joku sisustustyyli, kun syksymmällä tykästyin yhteen mattoon ja melkein jo ostin sen, mutta joku takaraivossa harasi vastaan ja tajusin, ettei matto vaan sovi tyyliini. En ymmärrä alkuunkaan sellaista sisustustyyliä, mikä tuntuu nykyisin olevan vakio, että kaikki on valkoista, jos ei vitivalkoista, niin ainakin luonnonvalkoista, ja ainoat väripilkut ovat jotain vaaleanbeigejä yksityiskohtia. Värittömyyden lisäksi missään ei saa näkyä mitään elämisen merkkejä eikä tavaroita. Muuta kuin muutama todella huolella valittu sisustuselementti. Joo, ei mulle semmoista. Olen hamsteri, mitä tavaroihin tulee, ja saan voimaa vahvoista väreistä, joiden kanssa valkoinen toimii kivana kontrastina. Ehkä myös ripaus itämaisuutta (verhot Indiskasta ja hyllynreunalla pari Buddhaa).

2. Mihin huoneeseen olet panostanut eniten sisustaessasi?
Ottaen huomioon, että asun yksiössä, niin... Keittokomeroa (n. 2 m²) olen sisustanut sen verran, että siellä on matto ja käsipyyhe. Kylpyhuoneessa sisustukseksi voisi laskea myös maton, suihkuverhon, pyykkikorin ja Frank Zappan oven sisäpuolella. Alkoviani sisustaa Jim Morrison ja The Doors. Ja unisieppari. Eli joo, olen panostanut eniten tähän ainokaiseen huoneeseen, joka on yhdistetty olohuone, ruokasali, kirjasto, työhuone... mitä näitä nyt on.

3. Mihin käyttäisit rahaa ilman huonoa omaatuntoa?
Huono omatunto on ihan jokaisesta sentistä ja eurosta, jotka käytän. Tietysti vuokra ja sähkölasku ovat semmoiset, jotka vaan täytyy maksaa eikä niihin juurikaan voi vaikuttaa. Paitsi että nykyisin istun lähinnä pimeässä. Mutta lähinnä siksi, että viihdyn niin, enkä pelkästään säästääkseni sähköä. Myös liikuntakeskuksen kuukausimaksu menee tällä hetkellä melko kivutta, koska näkisin siitä olevan hintansa edestä hyötyä, ja enemmänkin. Pt:stä en maksa tällä hetkellä mitään enää, joten jokainen treeni on melkein kuin rahaa kilahtelisi kassaan.

4. Mihin käytät paljon rahaa?
No, eiköhän noihin edellä mainittuihin mene eniten rahaa. Plus ruokaan ja vaatteisiin. Tätä ette ehkä uskoisi, mutta saatan joskus laittaa myös kenkiin vähän tarpeettoman paljon euroja.

5. Mistä ajasta unelmoit?
Kesästä. Ja sellaisesta keskiluokkaisen tylsästä ja turvallisesta tulevaisuudesta.

6. Mikä olisi mielestäsi huonoin onni?
Kyllä huonoin onni olisi varmasti sairastua kuolemanvakavasti. Tai toki, jos vaikka voittaisin loton pääpotin ja heti seuraavana päivänä jäisin jonkun meteoriitin alle, niin siinä sitä olisi huonoa onnea kerrakseen. Mutta eipä sitä ehtisi jäädä suremaankaan.

7. Missä asiassa olet tunnollinen?
Ööh, no tuota... Treenaamisessa, mutta nautin siitä, joten ei sitä oikein osaa laskea tunnollisuudeksi. Ystävieni suhteen olen myös sitä myöten tunnollinen, että jos jotain on sovittu, niin pidän siitä kiinni. Myöhästyn tapaamisista max. 10 minuuttia. Ja silloinkin syynä on vain se, että lähdin kotoa liian myöhään.

8. Minkä inhimillisen virheen annat anteeksi? 
Kai ne kaikki voi antaa anteeksi. Varsinkin jos virheen tehnyt pyytää anteeksi eikä tilanne ole korjaamattomissa. Siinä voi tietysti harjoittaa jonkinlaista rajanvetoa, että mikä on inhimillinen virhe ja mikä ihan silkkaa tyhmyyttä tai ilkeyttä. Esimerkiksi pettäminen ei ole inhimillinen virhe.

9. Mikä on naisen parhain ominaisuus?
Jos tätä nyt lähestytään tälleen sukupuolitetusti, niin kyllä naisen paras ominaisuus on asioiden ulosanti. Jos naiselta kysyy, miten päivä on mennyt, niin nainen kertoo melko polveilevasti kaiken olennaisimman ja vähän muutakin. Mieheltä joutuu monesti nyhtämään kuulumisia kiinalaisen vesikidutuksen voimin eikä sittenkään irtoa.

10. Mikä on miehen parhain ominaisuus?
Suhtaudun miehiin aivan niin kuin normaaleihin ihmisiinkin. Jos fyysisiä ominaisuuksia ei lasketa, niin... Miehet ovat sillä tavalla mutkattomampia kuin naiset. Miehet eivät piikittele, puukottele selkään, vatvo, nalkuta, vehkeile, vahtaa... Miehet eivät pahoita mieltään milloin mistäkin sanamuodosta tai rivien välissä olevasta piilosanomasta, ja ala passiivisaggressiivisesti mököttää ja kysyttäessä mikä on, vastaus on "ei mikään". Miehet kyllä juoruavat, vaikka väittävätkin etteivät. Mutta se on ihan ok.

Things ain't like they used to be

Sitä kun on vuosia lukenut jotain blogia/blogeja, joiden kirjoittajat ovat hirmu kivoja ja älyllisiä naisia. Sitten ne perkeleet menevät lisääntymään eikä enää tiedä uskaltaako syödä samaan aikaan kun blogia menee lukemaan. Pienten lasten äidit ja koiraihmiset ovat vähän samanlaisia: vaippa- ja anaalirauhasasiat pitää saada kertoa julkisesti. Voi ei. (No niin, tämä oli huumoria, jatkakaa vaan samaan malliin, jos se itsestä hyvältä tuntuu).

Tapasin tuossa aamukahvittelun merkeissä yhden tyypin, jota en ole nähnyt sitten... no, enpä muista, joskus syksyllä varmaan viimeksi. Omasta mielestäni tämä projektini ei ole mitenkään erityisesti edennyt sinä aikana, mutta tyypin ensimmäinen lause oli: "hyvänen aika kun sä olet kuihtunut, nainen". Hmm, kuihtunut, ok... Se oli varmasti kohteliaisuus. Toivoisin piakkoin pääseväni projektissa siihen tilanteeseen, ettei ulkomuotoni herättäisi enää niin suurta huomiota, jos ei vähintään kerran kuussa nähdä tuttujen kanssa. Onhan se toki kiva saada välitöntä palautetta, mutta toisinaan se alkaa puuduttaa ja kiusaannuttaa.

Olen itse tullut tässä viime aikoina siihen tulokseen, että alan olla aika harteikas. Minulla on olemassa äitini vanha vintage-mekko jostain 70-luvulta. Äitini oli parikymppisenä ilmeisen hoikka, koska mekko on todella kapea. Mietin tuossa, että vaikka vatsani joskus olisikin riittävän littana kyseiseen mekkoon, niin hartioitani en taida kyllä ikinä saada siihen mahtumaan. Katsokaa vaikka:

Vai kuvittelenko vaan? Oli pakko rajata pää ja pallovatsa pois kuvasta. Olisi ehkä pitänyt laittaa tulitikkuaski olkapäälle havainnollistamaan mittasuhteita.

(Ja kyllä, kuten kuvan laadusta voitte huomata, se todellakin on otettu vanhalla c-kasetilla).

Personality goes a long way

Tein lauantai-illan ratoksi tuommoisen persoonallisuustestin, joka on Facebookissakin nyt pyörinyt toverieni keskuudessa. En jaksanut alkaa sinne postailla tuloksia, koska minä-minä-minä, mutta täällä blogissahan on juuri minun kokoiseni aukko. Eli!

Tämä tulos oli aivan tismalleen niin kuin piti ollakin:

Ekstrovertti	-----------------------------*-----------	Introvertti 29.4
Käytännöllinen	----------------*------------------------	Intuitiivinen 16
Ajattelija	--------------------------------*--------	Tuntija 32
Impulsiivinen	--------*--------------------------------	Harkitsija 8

Mutta tämä kuvaus sitten...

"Olet hiljainen, käytännöllinen, herkkä ja spontaani. Kaltaisesi ihmiset ovat hieman ujoja ja syrjään vetäytyviä, ja etsiytyvät ammatteihin joissa on mahdollisuus yksinäisyyteen ja samalla pitää sormensa elämän pulssilla. Metsänhoito, maatalous, puutarhanhoito, sukeltaminen, kaivostyö ja rakentaminen ovat sinulle soveltuvia ammatteja, samoin kuin käsityöammatit ja taide. Ihmistyyppisi ovat myös usein ammattiurheilijoita, muusikkoja tai esiintyviä taiteilijoita. Osaat nauttia aisteistasi, ja viihdyt ulkoilmassa ja luonnossa. Arvostat itsenäisyyttä ja riippumattomuutta, ja vetäydyt mielelläsi syrjään liian epämiellyttävistä tai vaativista tilanteista. Vapaa mielenlaatusi on usein vastakkainen liikeyritysten tavoitteille, joten sinua ei helposti löydetä ”uraputkesta” tai ainakaan suuryrityksen johtoportaasta."


Minusta tuo kuvaus on melkoista skeidaa. Joo, en ole mikään kreisibailujen keskipiste, mutta "hiljainen, ujo ja syrjäänvetäytyvä" ei välttämättä ole aivan osuvin kuvaus meikäläisestä. Ainakaan tänä päivänä, lapsenahan olin noita kaikkia. Riippuu tietysti tilanteesta myöskin. Olen hiljainen isommassa porukassa tai jos en tunne oloani mukavaksi. Tykkään kuitenkin tehdä töitä ihmisten kanssa. En tykkää ryhmätöistä, mutta vuorovaikutuksesta kyllä. Käsityöammatit ja taide joo, jos osaisin...

Lihavoin kuvauksesta ne kohdat, mitkä osuivat justiinsa jetsulleen. Kuten huomaatte, lihavoitua tekstiä ei ole paljon. Käytännöllisyydestä en oikein osaa sanoa. Herkkyyttäkin on niin monenlaista. Monesti herkäksi kuvaillaan ihmistä, jotka itkeä pillittää milloin mistäkin. Sellainen en ole. Mutta aistin kyllä toisista ihmisistä herkästi asioita, havainnoin ja teen päätökseni lähinnä tunnepohjalta. Ja kyllä, rakastan luontoa ja ulkoilmaa, mutta siis kesällä. Nautin aisteistani sen verran paljon, että inhoan talvea. Olen syntynyt väärään osaan maapalloa, tämä huomiona.

Jos minulta kysyttäisiin mikä on tärkeintä, vastaisin "vapaus". Lait, säännöt, auktoriteetit... Huomattavasti vähemmän tärkeitä kuin vapaus. Harva ihminen pääsee auktoriteetin asemaan elämässäni, että ottaisin neuvoja tai käskyjä vastaan mukisematta. (Rainerini on yksi niistä harvoista). Sisäinen arvomaailmani on itselleni selkeä ja toisinaan mielestäni tarkoitus pyhittää keinot. Siksi tunkeutumiset venäläisille öljynporauslautoille tai tehotuottaviin sikaloihin ja kanaloihin ovat minusta ok. Luonto ja eläimet ovat aina etusijalla ennen ihmisiä ja ihmisten keksimiä keinotekoisia sääntöjä ja määräyksiä.

Ja mitä tuohon viimeiseen lauseeseen tulee: kyllä, toisinaan minun on ihan hiton vaikea ymmärtää tai allekirjoittaa yritysten "arvoja" ja "visioita" ja "missioita". Mielestäni niissä on kyse siitä, mitä korporaatio edellyttää työjuhdalta, mutta ei anna takaisin juurikaan mitään vaan voi antaa kenkää koska vaan, koska pääluku. En jaksa yhtään mitään sanahelinää ja piirileikkejä. Olen varmaan sanonut tämän sata kertaa ennenkin, mutta olen oman elämäni Antti Rokka: Teen mitä tarvitsee, ja hyvin teenkin, mutta kiviä en rupea asettelemaan polun viereen. Tai no, ehkä asettelen jos on aivan pakko, mutta en mukisematta.

Mutta se minusta. Minkälaisia persoonallisuuksia te olette?

I am what I am and what I am needs no excuses

Sanovat, että yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

15 kuvaa kertoo sitten varmaan tosi paljon.

Jokainen noista on tosi kuin vesi. Vaikka yöbloggaus — kuten nyt bloggaus ylipäänsä — on viime aikoina jäänyt aika vähälle. Anteeksi, yritän parantaa tapani.

Kuvat ovat luultavasti täältä. En ole varma, ovat nimittäin odottaneet julkaisua työpöydälläni ainakin vuoden.

Somewhere over the rainbow

Koska pitäisi kirjoittaa gradua ja tiskata jne. niin teen kaikkea muuta.

Olen "olosuhteiden pakosta" tutustunut viime aikoina Myers-Briggsin tyyppi-indikaattoriin. Joskus vuosia sitten nuo MBTI-tyypit olivat isokin hitti täällä Blogistaniassa, mutta silloin kuittasin asian lähinnä olankohautuksella ja pään pyörittelyllä. En siis pitänyt teoriaa kovinkaan kiinnostavana tai uskottavana, mutta nyt siihen vähän paremmin syventyneenä myönnän, että siinä saattaa sittenkin olla vinha perä.

Itse olen nyt löytänyt oman lokeroni ISFP-persoonallisuustyypistä. Aluksi vähän yritin pyristellä sitä vastaan, mutta mitä enemmän tyypistä luen, niin tajuan lukevani itsestäni. Tällä siis mennään. En rupea selittämään teoriaa sen tarkemmin, mikäli et tunne sitä valmiiksi (jos kiinnostaa, niin Google kertoo). Koska tämä on minun blogini, niin olen kiinnostunut puhumaan vain itsestäni.

Alla olevasta kuvasta näkee näppärästi, mistä nuo kirjaimet tulevat:

I niin kuin introvertti nyt on itsestäänselvyys. Vaikka en ole kaikista sulkeutunein ihminen tässä maailmassa, niin tarvitsen silti omaa aikaa aika paljon. Jotkut ihmiset suorastaan imevät minusta kaiken energian ja heidän jälkeensä tarvitsen akkujen latausta yksin hiljaisuudessa. Jotkut toiset taas antavat energiaa ja heidän seurassaan viihdyn pitkiäkin aikoja.

S niin kuin sensing. Tästä en osaa enempää sanoa.

F niin kuin feeling. Tämä on aina testien mukaan minulla rajatapaus, mutta F on kuitenkin vahvempi kuin T (eli thinking). Tätä äffää vastaan taistelinkin aluksi eniten, koska omasta mielestäni olen hyvinkin looginen ja ajatteleva, mutta ollaanpa rehellisiä: tunteellahan minä seilaan.

P niin kuin perceiving. Kuvan "go with the flow" kertookin minusta kaiken oleellisen. En todellakaan järjestele, suunnittele ja tee aikatauluja. Wikipediassa tämä on suomennettu spontaaniksi, mikä sekin sopii minuun oikein hyvin.


Löysin foorumin, jossa listattiin mistä tietää olevansa ISFP ja nauran noille ihan kippurassa, niin osuvia suurin osa niistä on:

• You know you're an ISFP if you've ever been called a Hippie (no siinähän se tärkein jo tulikin)
• You know you're an ISFP if your room or workspace is just like your brain.... Everywhere (yep, that's me)
• You know you're an ISFP when you'll procrastinate, and procrastinate, but in the end, even if you end up staying up all night, you'll get the work done...mostly that is (olen kuluttanut tähän bloggaukseen koko päivän, vaikka minun piti kirjoittaa gradua ja tiskata)
• You know you're an ISFP when you've got to be leaving for the train station in fifteen minutes but are still in your dressing gown, not having eaten breakfast, with wet hair, on a forum thinking 'it'll be fiiine, I'll get ready in time' (joillekin tahoille on käsittämätöntä, ehkä jopa rasittavaa, että valmistaudun vasta viisi minuuttia ennen lähtöä)
• You know you're an ISFP when you agree with someone verbally but not actually agreeing with it in your head (tämä rasittaa ehkä itseäni eniten...)
• You know you're an ISFP when you open up something because you enjoy the smell of it (Vitalis, Max Factorin Pan Stik, purkillinen tähtianista...)
• You know you're an ISFP when you intentionally sugarcoat everything so you can avoid having to being confronted and asked 20 questions about it (ehdottomasti kyllä)
• You know you're an ISFP when one of your fears is being trapped in a car with an extremely opinionated and intense person that wants to know everything that is going on with you (inhoan sitä, että minulta tentataan omista asioistani ilman, että oma-aloitteisesti alan kertoa)
• You know you're an ISFP when sometimes the comment of close friends and families can really hurt you but you don't show it and let others know. Comments from people who are not close to you doesn't bother you. (totta tämäkin)

Ja niin edespäin. Tuossa oli vain muutama malliesimerkki. Sitten vielä pari kuvausta jostain toisaalta:

• sees much but shares little (olen [mielestäni] hyvin tarkkanäköinen itseni ja muidenkin suhteen, mutta en juurikaan tuo asiaa esiin)
• have no desire to lead or control others, just as they have no desire to be led or controlled by others (tämä on tosi kuin vesi, en ole kovin halukas ottamaan ohjeita saati käskyjä vastaan toisilta, ellei se toinen sitten ole minulle jonkinlainen auktoriteetti [harva on], kuten esim. rainerini on)

Nuo tarkkanäköisyys ja neuvojen vastaanottamattomuus yhdistettynä aiheuttaa usein sen, että kerään sisääni hiljaista vitutusta, jos huomaan jonkun kuvittelevan tuntevansa minut paremmin kuin minä itse. Ristiriitoja vältelläkseni en tietenkään koskaan rupea väittelemään asiasta, joten vastapuoli jää siihen käsitykseensä ja minä vain kiehun hiljalleen pääni sisällä. Ei kovin fiksua, vai mitä?

Hauskaa on se, että tulen ilmeisen hyvin toimeen INTJ-ihmisten kanssa, vaikka teorian mukaan meillä ei ole muuta yhteistä kuin se I. Jostain syystä täältä blogimaailmasta mukaani keräämistä tyypeistä pelottavan moni tuntuu olevan INTJ. Ehkä ne vastakohdat tosiaan täydentävät toisiaan? Luultavasti se I onkin se kynnyskysymys, sillä ekstroverttia vastakohtaani en ehkä jaksaisi tai osaisi käsitellä.

Sateenkaaren värinen pehmisjäätelö. Se minä olen.

Koska olen ISFP, niin tämäkin kirjoitus jää nyt levälleen vähän niin kuin Jokisen eväät. Asiasta olisi paljonkin sanottavaa, mutta julkaisen tämän nyt, ettei tästä tule ylipitkää (ellei sellainen jo olekin) tai ennen kuin menetän mielenkiintoni aiheeseen ja sinkoudun toisaalle. 

Ps. Oman persoonallisuustyyppinsä voi testata vaikka missä. Englanninkielisiä testejä on netti pullollaan, suomeksi löytyy ainakin yksi lyhyempi ja ytimekkäämpi testi.

Arm yourself because no one else here will save you

Kaukolla on tänään muuttopäivä. Kävin teoriassa lupautumassa valtavien lihasteni kanssa muuttoavuksi, mutta en käytännössä, koska väärä kaupunki jne. Kauko pyysi lohdutukseksi kuvaa habastani. Jätin mahdollisen sarkasmin aistimatta, joten mitäpä minä en tekisi lohduttaakseni muuttoangstista Kaukoa ja paljastellakseni itsestäni osasia narsistisessa ekshibitionismissani.

Siinäpä teille. Kuvasta tuli vähän kellertävä, koska valaistus ja iPhonen etukamera. En siis oikeasti sairasta mitään maksatautia. Eipähän olminvalkoisuuteni ainakaan häikäise teitä. Rasvaprosenttini on vielä aivan riittävä, joten lihas nyt ei mitenkään pinkeästi erotu tuolta, mutta olemassa se on ja tuntuu enemmän kuin näkyy. Harmi, ettei blogeissa ole mahdollista toistaiseksi välittää mitään tuntoaistin kautta. Lisäksi kuva oli pakko rajata tuolla tavalla, sillä allini eivät todellakaan ole esittelykelpoiset vielä. Jos koskaan.


Nyt voi anonyymikin taas lisätä yhden palasen minun osistani kokoamaansa kuvaan. Pesusieni kuuluu olennaisena osana kuvaan.

***

Olin joskus aiemmin työhaastattelussa hommaan, jossa olisi muiden toimien ohessa täytynyt kantaa tietokoneita. Minua haastatteli kaksi miestä, jotka jotenkin epäilevään sävyyn kyselivät, että mites semmonen, sujuuko, kestänkö, pystynkö. Ihan vaan varmaan siksi, koska olen heiveröinen nainen. Tyydyin vain kertomaan, että olen ennenkin kannellut tietokoneita, no problemo. Jälkeenpäin tuli mieleen, että olisi kylmänviileästi pitänyt pyytää kyseisiä herrasmiehiä kokeilemaan habaani. Että mitäpä luulette, jaksanko? Vaikka työpaikkaa ehkä en olisi silloinkaan saanut, niin ainakin maine olisi kasvanut.

***

Tein muuten eilen varmaan kahvakuulatunnilla jotain väärin, sillä nyt minulla on käsivarsien ulkopinnat enemmän kipeät kuin mitkään lihakset. Mutta hei ne on tosi kovia ja painavia ne kuulat!

Taas kirkuu loisteputket

Kevät ei ole enää rinnassa. Se on mennyt jonnekin syvemmälle. Ehkä haiman tienoille.

Jotenkin on ollut alavireinen olo viikonlopusta lähtien. Se oli monien pikkujuttujen summa, että alkoi tuntua kuin elämä jotenkin tahallaan vetäisi kurkipotkulla naamaan, kuten Elastinen sanoisi. Niin. Olen alkanut siteerata suomiräppäreitä. Näin syvälle olen vajonnut.

Töissä on ollut kivaa, mutta varmaan jotenkin sen kontrastina viikonlopun yksinäisyys tuntui todella syvältä. Normaalistihan pystyn olemaan useita päiviä hengailematta kenenkään kanssa eikä se tunnu missään. Lauantain iltapäivästä alkaen lähestulkoon laskin tunteja maanantaiaamuun. Niin pitkältä ja tylsältä elämä tuntui. Jos ei olisi tätä elämäntaparemonttia, niin olisin varmaan hakenut viinipullon ja vetänyt sen huikalla alas. Tai ehkä kahdella.

Turhautuneena ja alakuloisena menin sunnuntai-iltana yksin leffaan katsomaan 21 tapaa pilata avioliitto. Ajattelin, että se ehkä piristäisi, vaikken kotimaisilta elokuvilta mitään hirveästi odotakaan. Oli siinä ihan hauskojakin hetkiä, mutta masennuin ehkä entisestään, kun tajusin, että elän todennäköisesti lopun elämääni yksin, sillä minulle ei koskaan tapahdu mitään semmoista kuin elokuvissa (en tosin tarkoita nyt sitä avioliiton pilaamista). Kaikki muut rakastuvat ja pariutuvat ja perheytyvät, menevät eteenpäin elämässään ja minä jään yksin tähän ikuiseen luuppiin.

Kaiken lisäksi kevään laskeutuminen rinnasta haimaan on nyt aiheuttanut sen, että olen alkanut ihastuilla joka ainoaan kaksilahkeiseen, joka minulle hymyilee. Jopa yhteen, jonka homoseksuaalisuudesta olen 92-prosenttisen varma. Tai ehkä ihastuminen on liian voimakas sana, mutta pussailla voisin. Ihan helposti. Vaikka heti.

Vaihtopää, anyone?

Our subject isn't cool but he fakes it anyway

Tsekkailin tuossa Tammerfestien Ratinan pääkonserttien esiintyjäkaartia (Elokuu, Haloo Helsinki!, Ismo Alanko, JätkäJätkät, Klamydia, Mokoma, Petri Nygård, Viikate, Cheek, Disco Ensemble, Elonkerjuu, Eppu Normaali, J.Karjalainen, Kaija Koo, Laura Närhi, Von Hertzen Brothers, Irina, Jonne Aaron, Jukka Poika & Sound Explosion Band, Kotiteollisuus, PMMP, Popeda, Stella ja Yö) ja mietin, että mitä hittoa minä sitä Pää kiitä dissaan sen takia, ettei se ole "riittävän punk". Onhan se nyt varmaan kuitenkin parasta (heti Pertti Kurikan nimipäivien jälkeen) mitä kotimaisella rock-skenellä on tarjota tällä hetkellä. Ei se silti tarkoita, että se olisi hyvää, mutta parasta... Jos ihan rehellisiä ollaan, niin en kyllä tiedä minkälainen kotimainen nimi pitäisi festeillä olla, että pompahtelisin innosta pari kertaa ilmaan. En tiedä onko vika minussa vai kotimaisen musiikin tasossa ja laadussa. En vaan keksi, mistä olisin tällä hetkellä halukas maksamaan. Jaakkoa & Jayta ei lasketa, koska se on niin paikallinen, että sitä näkee ilman festejäkin. Onneksi! Toivon, että Tammerfestien klubikeikoille tulisi edes jotain vähän raikkaampaa tarjolle. Sitä paitsi sataa kuitenkin, niin harmittaisi vaan värjötellä jossain Ratinassa.

Töissä on ollut ihan kivaa, vaikka olenkin väsynyt vanha akka. Olen siinä iltakuuden ja kahdeksan välillä aivan kellotaulu seis, mutta odotapas vaan kun ilta etenee niin pitkälle, että voisi mennä nukkumaan, niin eipä väsytä enää eikä uni tule. Kauhulla odotan kesäaikaan siirtymistä ensi viikon viikonloppuna. Kesäaika ei muuten vaikuta elämääni millään tapaa, mutta vihaan niitä pimeitä aamuja. Nyt kun on aamulla herätessä jo valoisaa, parin viikon päästäpä ei enää olekaan. Onneksi minulla on tällä erää vain kaksi työpäivää kesäajassa, joten ehkä saan itseni aamulla kammettua ylös sängystä.

Ensimmäinen työpäivä oli sekä mairitteleva että hiukan kiusallinen. Koska olen kutistunut melkolailla sitten viime kesän, niin se myös totisesti herätti huomiota. Miten, paljonko, miksi jne. olivat aika yleisiä kysymyksiä päivän aikana. Kehuja sateli vuolaasti. Jotkut jopa äityivät onnittelemaan, mikä tuntui vähintäänkin kornilta. Hirmusti onnea, kun olet ollut ennen tosi läski ja nyt olet enää vain vähän läski, jipii! No ei vaines, ymmärrän hyvän tarkoitusperän, mutta onhan se samalla jotenkin huvittavaa. Vähän niin kuin sekin, kun onnitellaan, kun joku on alkanut seurustella. Että awww, vihdoin se on saanut jonkun huijattua suhteeseen kanssaan, ennen se oli niin yksinäinen ja onneton reppana. Ihan kuin olisi jotenkin huono juttu olla sinkku. Ei kukaan onnittele siitä, että on onnistunut säilyttämään itsenäisyytensä eikä tarvi tapella jonkun kanssa jatkuvasti siitä, mistä kohtaa hammastahnaa pitää puristaa tai miten päin vessapaperirulla laitetaan telineeseen.

Hyvästä tarkoitusperästä tulikin mieleeni ehkä erikoisin kommentti, jonka sain eilen yhdeltä miespuoliselta työkaveriltani, joka — myönnän — on nähnyt minut alasti. Asiallisuus on siis suhteestamme kaukana. Hänen kommenttinsa oli, että "se on muuttunut". Naurultani en saanut selvitettyä kovin tarkasti mikä "se" tarkalleen ottaen oli, mutta jotenkin oletin, että kyse oli takapuolestani. Sen verran lisäselvyyttä kuitenkin sain, että muutos on ollut parempaan suuntaan. Yritin tietysti narauttaa miesparan vihjailemasta, että ennen siinä olisi sitten ollut jotain vikaa, mutta en saanut häntä kävelemään siihen ansaan.

Kaiken kaikkiaan on kuitenkin kiva nähdä ihmisiä välillä ja näyttää hyvältä (tai ainakin paremmalta). Huomasin myös, että täältä (työpaikalta) on tällä hetkellä talvilomalla oikeastaan jokainen, joka näistä hommistani mitään tajuaa. Luotto minuun on ilmeisesti kova, koska ovat uskaltaneet jättää minut ihan kylmiltään tänne yksin huseeraamaan. Kyllähän sekin vähän hivelee itsetuntoa, pakko myöntää.

Elämä on aika hyvää just nyt.

Hädässä ystävän apu on hienoo

Kuva: Babble.com

Olisiko jollain hyviä vinkkejä toimivista syötteenlukijoista? Kun Google Reader kuulemma eläköityy heinäkuun alussa, niin jotain tarttis keksiä tilalle. Tai vaihtoehtoisesti eläköityä itsekin, kun sen nyt vielä voisi tehdä arvokkaasti.

***

Jonkun aikaa sitten luin jostain blogista vinkin, että jokaisen bloggaajan kannattaisi ostaa blogilleen oma muistikirja! Siihen voisi sitten kätevästi luonnostella ja hahmotella tulevia kirjoituksia sekä pitää kirjanpitoa mistä aiheesta olisi hyvä kirjoittaa milloinkin jne. Sain melkein vatsani kipeäksi kun nauroin tuolle ajatukselle blogin omasta muistikirjasta. Joo, ehkä se joillakin toimii, mutta miettikää nyt näitä minunkin aivo-oksennuksiani. Jos rupeaisin etukäteen hahmottelemaan ja suunnittelemaan, niin te ette kyllä ikinä lukisi täältä yhtä ainutta kirjoitusta. (Siitä voidaan sitten olla montaa mieltä olisiko se loppujen lopuksi lainkaan huono asia). Nytkin noita luonnoksiksi jääneitä kirjoituksia on jo ihan liikaa. Suhtauduin kyllä lievällä varauksella tuohon blogista lukemaani suositteluun, sillä bloggaaja mainitsi samalla saaneensa "blogilahjana" oman bloginsa logolla varustetun muistikirjan. Ei kai sitä turhaksi kehtaisi siinä kohtaa sanoakaan.

Olen muuten huomannut, että minun ei pitäisi koskaan sanoa, että seuraavaksi kirjoitan jostain aiheesta, koska se ei näköjään koskaan tule toteutumaan. Tässä lähiaikoina olen luvannut ainakin haukkua naapurit ja kirjoittaa tasa-arvoisesta avioliittolaista. Onko näkynyt? Eipä ole. Jälkimmäinen on kyllä ollut jo viikkoja luonnoksena, ensimmäinen ei ole edes hahmotelmana aivojeni nurkassa.

Minulla on tasan kaksi tapaa kirjoittaa blogikirjoituksia. Ensimmäinen tapa on tämä mitä tässä nyt tapahtuu eli avaan Bloggerin tyhjän ruudun ja alan kirjoittaa välttämättä tietämättä mistä edes aion lopulta kirjoittaa. Silloin kirjoitusprosessi saattaa olla hidas ja mahdollisesti myös jotenkin teennäin. Tuntuu ehkä jopa vähän väkisin vääntämiseltä (nyt ei kyllä tunnu). Tällä tavalla syntyneillä teksteillä on suurin riski jäädä luonnokseksi. Tai ainakin niiden kommenttilaatikossa on melko hiljaista monesti.

Toinen tapa on se, että aivoni alkavat työstää tekstiä suoraan valmiiseen muotoon ja koko roska on parissa minuutissa valmis, kunhan ensin pääsen koneen ääreen. Näitä kutsun aivo-oksennuksiksi, koska niitä ne totisesti ovat. Esimerkkinä vaikkapa tuo maanantainen vatsamakkaroideni lyhyt historia. Silloinkin kyllä teksti jää joskus julkaisematta, jos se tuntuu liian henkilökohtaiselta tai nololta. Tässä prosessissa muistikirjasta voisi olla hyötyäkin, mikäli se olisi käden ulottuvilla juuri sillä hetkellä, koska aina ei ole mahdollista istahtaa koneen ääreen juuri silloin, kun teksti alkaa pulputa ja oma muisti on pahin viholliseni. Monesti nuo prosessit käynnistyvät joko vessassa tai juuri ennen nukahtamista. Olen jokusen kerran jopa noussut sängystä kirjoittamaan, koska muuten uni ei ole pystynyt tulemaan aivojen käydessä kierroksilla. Vessaan taas olen harkinnut sanelukoneen sijoittamista. Kynällä paperille bloggaaminen tuntuisi jotenkin väärältä.

Kolmas tapa on tietysti kaikenlaiset meemit ja muut hassutukset, jotka eivät edes vaadi mitään ajatusprosessia. Niitä on kyllä aika vähän nykyisin. Bloggaajat ovat selvästi laiskistuneet, sillä nykyisin on vaan niitä "kerro x määrä juttuja itsestäsi". Easy way out.

You spin me right round, baby, right round like a record, baby, right round round round

Kun nyt omasta navastani olen tykännyt kirjoitella (ainakin viimeiset kuusi vuotta), niin jatketaan samalla linjalla.

Minähän en ole aina ollut ihan näin pläski. Tai varsinkaan niin pläski kuin olin vaikkapa vielä vuosi sitten. Olen ollut lapsena pullukka, mutta murrosiässä hoikistuin, koska pojat alkoivat kiinnostaa enemmän kuin ruoka-aikaan kotona oleminen. Olin umpirakastunut koko teinityttömäisellä sydämelläni ja juoksin ympäri kaupunkia, että "sattumalta" osuisin samaan paikkaan rakastukseni kohteen kanssa. Olen rippijuhlistani otetuissa kuvissa niinkin hoikka, että eksäni vuosia myöhemmin ei tunnistanut minua niistä kuvista. En tiedä kertooko se enemmän minusta vai eksästäni.

Olin siis ihan normaalipainoinen ainakin neljästätoista ikävuodesta jonnekin noin 17-vuotiaaksi asti, jolloin aloin seurustella edellä mainitun eksän kanssa. Joka oli muuten eri tyyppi kuin se teinirakastukseni kohde. Eksä oli tyypillinen nuori mies eli söi kuin hevonen ja hänen pääasiallinen ravintonsa koostui Hesburgerin kerrosateriasta ja Jacky-makupaloista. Aineenvaihdunnoissamme oli se ero, että toisessa meistä nuo syömätavat eivät näkyneet missään ja toinen tursusi minkä ehti. Ei varmaankaan tarvitse kertoa, että olin se jälkimmäinen.

Suhde kesti 4,5 vuotta. Suuhteen jäähdyttyä aloin käydä salilla (jo siis ennen varsinaista eroa) ja treenata vähintään kolme kertaa viikossa. Olin vähän huonolla tavalla ihastunut yhteen tyyppiin enkä varmaan taaskaan ehtinyt ajatella syömistä. En muista enää. Kuitenkin painoni putosi ja hoikistuin, vaikka en varsinaisesti edes huomannut sitä itse enkä panostanut ruokavaliooni millään tapaa. Parikymppisenä kaikki oli ärsyttävän paljon helpompaa kuin kolmekymppisenä.

Peilistä en nähnyt mitään muutosta itsessäni, kuten en näe nytkään enkä ole ikänäni nähnyt, mutta äiti esitti toiveen, etten laihtuisi kokonaan pois. Muuttaessani ensimmäiseen omaan kämppääni kesällä 2000 painoin vähemmän kuin yhä tälläkään hetkellä, tämän melkein vuoden kestäneen kalorien laskemisen ja hampaat irvessä jumppaamisen ja pumppaamisen jälkeen. Yksin asumaan muuttamista seurasi kuitenkin jonkinlainen huuma, kun tajusin, että voin syödä ihan mitä haluan, ihan milloin haluan ja ihan miten paljon vaan haluan. En jaksanut enää käydä treenaamassa, koska matkakin piteni dramaattisesti. Saatoin myös kantaa osan opintotuestani baareihin, kuten kuuluukin. Siitäpä sitten se paino lähti salakavalasti nousuun ja jatkoi nousuaan pikkuhiljaa tuonne syksyyn 2009 asti.

Lukuvuosi 2009-2010 oli opinnoissani ehkä paras ikinä. Puristin kandin tutkinnon kasaan ja kävin kaikki pakolliset roikkumaan jääneet kurssit. Oli ihan hirveästi tekemistä ja minulla oli ihan hirveän hauskaa. (Outo yhtälö, mutta totta). En ehtinyt juurikaan syödä ja muutamassa kuukaudessa 10 kiloa oli poissa, humps vaan. Tuona samana lukuvuotena myöskin ihastuin palavasti kahteen eri tyyppiin (en yhtä aikaa, vaan peräkkäin). Tuo on erittäin harvinaista minulta, joka yleensä ihastun kehenkään ehkä korkeintaan kerran viidessä vuodessa. Niiden ihastusten tuhot ovat vieläkin havaittavissa täällä blogissa, mutta en voi suositella ketään palaamaan enää niihin kirjoituksiin.

Samassa vuodenvaihteessa muutin tänne Tampereen keskustaan, mikä on kyllä parasta, mitä minulle on aikoihin tapahtunut. Ainoana miinuspuolena olivat nuo lukuisat ravintolat ja pikaruokapaikat aivan käden ulottuvilla. Aluksi päättelin, että pudotetut kilot eivät tulekaan enää takaisin, koska saatoin käydä keskellä viikkoa vetämässä kännit ja krapulapäivänä syödä pizzaa, eikä vaaka ollut siitä moksiskaan. Vaan pitkällä harjoittelulla kilot tulivat takaisin ja vieläpä korkojen kera.

Keväällä 2011 päätin, että nyt tarttis tehdä jotain. Liityin kuntokeskuksen asiakkaaksi ja aloin treenata. Sain personal trainerilta treeniohjelman sekä viisaat sanat: "ruokavalio on 80 % muutoksesta". En uskonut enkä muuttanut ruokailutottumuksiani, ainoastaan lisäsin liikuntaa. Keväällä 2012 huomasin, että ehkä haba oli vähän kasvanut, mutta paino pysynyt tismalleen samassa. Jouduin myöntymään siihen, että pt oli sittenkin ollut silloin vuotta aikaisemmin oikeassa. Kävin ravintoterapeutin juttusilla ja aloin merkkailla syömisiäni ylös. Ja sillä tiellä ollaan. Tätä nykyä myös maksetun miehen eli rainerin kanssa.

Jos tuosta jojoiluhistoriastani jotain voisi päätellä, niin joka kerta kun olen laihtunut huomattavasti, olen myöskin ollut ihan korviani myöten in löööööv johonkin tyyppiin. Paitsi tällä kertaa. Tällä kertaa olen ollut korkeintaan rakastunut itseeni ja niihin tuloksiin, mitä treeni ja ruokavalio yhdessä ovat tuottaneet. Jotenkin tuntuu, että tämä voisi olla se oikea tapa, jolla saavutetaan pysyviä tuloksia.

En silti aio totaalikieltäytyä miltään kreisi-ihastuksilta jatkossa, ihan vaan tiedoksi, jos jotakuta kiinn... Anteeksi, käpyrauhaseni se siellä vaan huutelee.

You got to be a woman, I got the feeling of love

Rakas päiväkirja!

Olen ollut yskässä. Keskiviikkoiltana alkoi tuntua hiekkapaperimaisia ominaisuuksia keuhkoissa. Samat tuntemukset jatkuivat torstain ja perjantain. Tänään lauantaina on oikeastaan ensimmäinen päivä kun yskin oikeasti eikä se enää vain piile saharan autiomaana keuhkoissani. Toivottavasti tästä ei pukkaa kunnon flunssaa (ei kai nyt enää tässä vaiheessa), koska tiistaina olisi sovittuna treffit maailman söpöimmän pojan kanssa. Siis kummipoikani, joka on 2-vuotias.

Outouksia on tapahtunut. Aiemman farkkupostaukseni jälkeen kävelin rohkeasti lähimpään vaatekauppaan (kyllä, kyseessä taitaa tosiaan olla itseäni maantieteellisesti lähin vaatekauppa, tai ainakin yksi niistä) ja nappasin hyllystä tuumakokoiset farkut siinä uskossa, että en taatusti saa puristettua itseäni niiden sisään. Olen siis tuumakokoisia farkkuja käyttänyt viimeksi ehkä 90-luvulla, eikä ehkä vähäisimpänä syynä se, että tuumat eivät ole enää riittäneet. Minähän olen ilmeisesti päärynätyyppinen vartaloltani, eli kaikki vaatteeni vyötäröstä ylöspäin ovat aina olleet ihan ns. normaalikokoisia, mutta housuja on ollut vaikea saada vedettyä ylös asti, koska reidet ja perse. No niin, ihme siis kuitenkin tapahtui eilen ja sain ne farkut päälleni helposti, käyttämättä mitään liukasteita tai kenkälusikoita. Tuijotin itseäni pukuhuoneen peilistä ja kysyin, että mitä helvettiä? Pakkohan ne mieltäni imartelevat ja itsetuntoani hivelevät farkut oli sitten ostaa, vaikka ne eivät aivan budjettiini olisi sopineetkaan. Onpahan sitten ainakin siistit housut laittaa töihin jalkaan.

Saapuneen köhän vuoksi en ole tiistain jälkeen treenannut yhtään. Tiistain spinnitunnilla reiteni olivat jo pienestä vastuksesta niin maitohapoilla, että se tuntui melko käsittämättömältä. En - vaan - jaksanut. Syytin tilanteesta pyörää, joka oli uusi ja vieras, kun joku toinen oli ehtinyt varata vakipyöräni. Ehkä syy oli kuitenkin vain siinä, että kroppani oli vaan niin väsynyt. Nyt olen siis neljättä päivää tekemättä mitään ja kas, painoni on pudonnut yhdessä (1) viikossa yli kolme (3) kiloa. Mitä helvettiä nyt taas? Kroppani toimii jotenkin kaikkien logiikan lakien vastaisesti. Tai ehkä ei. Todennäköisesti se toimii fysiikan lakien mukaisesti, mutta oma logiikkani ei riitä tajuamaan, miksi urheillessa painoa putoaa hädin tuskin puoli kiloa viikossa ja sohvalla maatessa yhtäkkiä seitsenkertaisen määrän. Ruokahalunikaan ei tietenkään ole tämän keuhkotaudin vuoksi ollut aivan normaali, joten vähän jännää tuleeko noista paljonkin takaisin kun jatkan treenaamista ja sen myötä tankkaamista. Mutta tulee jos tulee, c'est la vie.

Pahoittelen, jos teitä kyllästyttää tämä elämäntapa- ja painonpudotushehkutukseni täällä, mutta tämä on minulle itselleni aika iso juttu tällä hetkellä. Itsetunto nousee samaa tahtia kuin paino putoaa. Rahkaa ja raejuustoa en kuitenkaan ole syönyt moneen viikkoon.

I wanna know you because you're so damn cool

Melkein unohdin, että minun piti vastailla noihin haastekysymyksiin. Ensiksi siis vastaan Mintun kysymyksiin, koska Minttu haastoi ensin.


1) Mitä sinulle on Onnistuminen?

Jaa-a. Onnistuminen on kai jonkinlaista itsensä ylittämistä. Yleensä kun alisuoriutuu kaikesta, niin on jo erittäin aiheellista taputella itseään selkään, kun suoriutuu jostain hyvin eikä edes rimaa hipoen. Myös tässä elämäntaparemontissa olen onnistunut yllättävän hyvin tähän asti (tällä hetkellä päällimmäinen tunne on kyllä itseruoskinta eikä onnistuminen), vaikka pitkä ja kivinen matka onkin vielä edessä.

2) Mitä itsessäsi arvostat?

Ööh... En kauheasti mitään. Siis ei nyt kyllä juuri tule mieleen mitään sellaista, mikä tekisi minusta jotenkin erityisemmän kuin kuka tahansa muu. Kai olen ihan hyvä ja luotettava korva, jos sellaista jossain tarvitaan. Ja ai niin, niitä epäkkäitä tietysti.

3) Millainen on "normipäiväsi" arkena? 

Herään, keitän kahvia, käyn lävitse sähköpostin ja Facebookin tapahtumat. Jumitan aamukahvilla niin kauan, että enää ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa sitä aamuksi. Sen jälkeen päivästä riippuen joko lähden salille tai kauppaan tai jumitan tekemättä mitään hyödyllistä. Pääasiassa välttelen gradua. Jossain väleissä syön ja jumitan vähän lisää. Normipäivät ovat aika tylsiä, joiden pääpaino on treenaamisessa, syömisessä (joista molemmista toki tykkään) tai treenaamisen ja syömisen suunnittelussa. Maanantaisin melkein masentaa, kun on taas kokonainen viikko edessä jolloin täytyisi keksiä mitä ihmettä sitä taas syö joka päivä ja miten suhteuttaa tilin saldo siihen. Epänormit arkipäivät on kivoja, kun vaikka tekee jotain jonkun kaverin kanssa.

4) Millainen olisi unelmapäiväsi? 

No ensinnäkin se alkaisi siitä, että ulkona olisi lämmintä vähintään 20 astetta, paistaisi aurinko ja tervapääskyt kirskahtelisivat kattojen yllä. Ei olisi pakko yhtään mitään, vaan voisi työntää jalat varvastossuihin ja lähteä helmat hulmuten ulos tassuttelemaan. Siihen voitaisiin lisätä vielä 1-4 mukavaa kaveria, joiden kanssa saisi kulutettua koko päivän erilaisissa aktiviteeteissa. Illalla palaisin kotiin vatsa- ja poskilihakset naurusta hellinä, iho auringonpaisteesta kuumottavana, hiukan ehkä alkoholia veressä ja paljon jäätelöä vatsalaukussa. Parasta olisi, jos päivään olisi kuulunut vielä jonkinlaista livemusiikkiakin.

5) Mikä saa sinut turhautumaan? Useinkin?

Työnhaku nyt aivan ensimmäisenä. Sitten heti toisena muut ihmiset. Eivät kaikki, mutta yllättävän monet. Helpoimmalla pääsee, kun tekee itse. Tästä syystä minusta ei koskaan voisi tulla hyvää opettajaa, koska en jaksa seurata vierestä toisten tunarointia. Aivan varmasti kyllä turhautan eniten itse itseäni, mutta minkäs teet, tämän kanssa on elettävä 24/7.

6) Mikä rauhoittaa sinut parhaiten? Miksi?

Joskus öisin, kun en saanut unta, minua rauhoitti Aamulehden jakajan askeleet porraskäytävässä. Jotenkin ymmärrys siitä, että joku pyörittää tätä maailmaa silti tuolla, vaikka minä nukkuisinkin. Tosin se rauhoitus loppui lyhyeen, kun tajusin, että silloisessa asunnossani se Aamulehden jakaja käveli ehkä metrin etäisyydeltä päälaestani. Vain betoniseinä erotti meidät toisistamme. Creepy. Nykyisessä asuintalossani en kuule enää lehdenjakajan askelia, mutta esimerkiksi lumiauran pörinä ja kolina ulkona kadulla saattaa ajaa saman asian. Joku muu valvoo, minun ei tarvitse. (Useimmiten kyllä nukun öisin).

7) Mikä biisi / runo / sanonta kertoo sinusta parhaiten? Omasta mielestäsi vai jonkun muun?

Kukaan ei ole koskaan kai sanonut minkään biisin/runon/sanonnan kertovan minusta, tai en ainakaan muista jos on. Laitan tähän muutaman lainauksen, vaikka tuskin ne minusta kertovat, mutta ne ovat suosikkejani.

• "I just feel like all I do, all day long, is just manage myself, try to fuckin' connect with people. But it's like, no matter how much energy you pour into getting to the station on time, or getting on the right train, there's still no fuckin' guarantee that anybody's gonna be there for you to pick you up when you get there." (Nate tv-sarjassa Six Feet Under)

• "Tiet vievät kyliin ja kaupunkeihin, mutta kaikkein tärkeintä on olla matkalla. Turha murehtia menneitä. Mennyt aika on vain kasa tuhkaa ja nyt meillä on uusi tie edessämme." (Kasper elokuvassa Lieksa)

• "When I get sad I stop being sad and be AWESOME instead. True story!" (Barney tv-sarjassa How I Met Your Mother)

• "Sometimes there's so much beauty in the world, I feel like I can't take it, and my heart is just going to cave in." (Ricky elokuvassa American Beauty)

Tuo viimeinen on oikeasti aika pitkä pätkä, mutta laitoin vain sen viimeisen virkkeen. Loput voitte googlata itse. Laitan postauksen loppuun jonkun biisin, joka voisi kertoa minusta.

8) Missä toivoisit olevasi elämässäsi 10 vuoden kuluttua?

Elossa. Tai jos en ole, niin ei kai sillä sitten niin väliä minulle enää silloin ole. Vuodenvaihteen tienoilla joissain blogeissa pyöri sellainen meemi, jossa koottin viime vuosi yhteen vastailemalla kysymyksiin. Yksi kysymys oli "selviääkö Obama hengissä". Voin vastata siihen, että ei selviä, kuten ei kukaan muukaan meistä. Mutta asiaan...

Välillä haaveilen asuvani jossain lämpimämmän ilmaston maassa (ai miten niin talvi koettelee sietokykyäni?), mutta toisaalta täällä on niin paljon kaikkea. Jos saisin koko possen muuttamaan mukanani, niin sitten. Voisin lähteä Australiaan hoitamaan pussieläimiä tai Uuteen-Seelantiin kissapetoja. Toisaalta pelkään kyllä tiikereitä ja leijonia aivan sairaasti, vaikka samaan aikaan rakastankin niitä palavasti. Kai se on jotain kunnioituksen sekaista pelkoa. En luota eläimeen, joka voi tappaa minut silmänräpäyksessä.

Niin missä siis olisin 10 vuoden kuluttua? No toivottavasti osan aikaa päivästä töissä, tai sitten voittanut lotossa tai nainut rikkaan miehen, niin ettei minun tarvitsisi tehdä töitä päivääkään. Olisin varmasti hyvä edustusvaimo. 10 vuoden kuluttua olisin myös niin hyvässä kunnossa, että voisin esitellä muitakin kuin epäkkäitäni. Eikä minua haittaisi, jos siinä nurkissa joku mieskin pyörisi, mikäli se olisi hyvä mies.



Kauhean vaikeita kysymyksiä, muuten.

Me, myself and I

Sain sekä Mintulta että Nollavaimolta haasteet vastailla kysymyksiin. Vastaan haasteisiin osissa, koska ei kukaan jaksa lukea niin pitkää juttua kerralla. Tai minä en ainakaan jaksa kirjoittaa niin pitkää.

Mintun haasteen ensimmäisessä osassa täytyi kertoa 8 asiaa itsestään. Näitähän täällä on kerrottu viimeiset kuusi vuotta, mutta katsotaan, saanko puserrettua taas kahdeksan lisää.

1. Nostan tällä hetkellä penkistä 25 kiloa eli en paljon paskaakaan. Tai jos ihan rehellisiä ollaan, niin nostaa ehkä jaksaisin enemmänkin, mutta tuolla painolla pystyn tekemään sen 3 x 10 sarjan. Täytyy seuraavalla kerralla koittaa, josko nousisi jo 30 kg. En vaan uskalla kauheasti lisätä painoja yksin treenatessa, etten luhistu sen tangon alle.
2. Etuvarpaani on pidempi kuin isovarpaani. Vanhan perimätiedon mukaan se tarkoittaa taloudessani akkavaltaa. Aika akkavaltaista täällä onkin, kun yksin asuu.
3. Olen maailman hitain juomaan kahvia ja siksi juonkin kahvini melkein aina kylmänä. Olen elävä todiste siitä, että kylmä kahvi ei kaunista.
4. Muurahaisten lisäksi minua on purrut leppäkerttu ja hamsteri. 
5. Minusta ei saisi jalkafetistiä millään, sillä toisten ihmisten jalat ja varsinkin varpaankynnet inhottavat minua suuresti. Kovasikajutussa se jalkahoitokohtaus on ihan horroria minulle. 
6. Teen eräänlaista vapaaehtoistyötä. Jossain jutussa vähän aikaa sitten väitettiin, että vapaaehtoistyö tekee onnelliseksi. Tekee my ass. Monikaan asia ei ole saanut minua niin raivon valtoihin kuin tuo vapaaehtoistyö viimeisen puolen vuoden aikana. Onneksi joulusesonki on ohi ja voin toivon mukaan olla seuraavat 10 kuukautta sekaantumatta koko soppaan.
7. Olen aivan liian kiltti. Tämä liittyy myös edelliseen kohtaan. Jos en olisi irl täysi tossukka, niin olisin sanonut sille vapaaehtoistyöllekin jo aikoja sitten näkemiin. Nyt vaan kihisen selän takana ja kasvotusten olen sitten ihan että kyllä, mielellänihän minä, ei tässä mitään. Sama koskee kampaajia ja lääkäreitä. Kampaajille en ikinä kehtaa sanoa totuutta enkä voi myöskään kiintyä liikaa johonkin kampaajaan, sillä poden sitten huonoa omaatuntoa, jos joskus menenkin jollekin toiselle kampaajalle. Lääkärillekin vähättelen yleensä vaivojani, vaikka etukäteen olen päättänyt sanoa että asia on nyt näin ja piste. Yleensä palaan kotiin saatuani lähinnä lämmintä kättä enkä hoitoa vaivaani, sillä lääkäri on jotenkin saanut minut uskomaan, ettei minua nyt oikeasti mikään vaivaakaan.
8. Tänä vuonna kannatan The Voice of Finlandissa Maya Paakkaria. En usko, että näissä karsinnoissa voi tulla toista, joka nostattaa ihokarvat pystyyn yhtä tehokkaasti. Aivan hemmetin kova veto. Mahtavaa!

No niin, helpostihan se kävi. Mistään ei ole yhtä mukava puhua kuin itsestään!

Vastailen niihin kysymyksiin sitten ensi kerralla. Tai sitä seuraavalla. Sommoro.

I'm so happy cause today I found my friends, they're in my head

Ympäri nettiä on pyörinyt tällainen kuva:

Olen aina pitänyt itseäni introverttina, ja olenkin sellainen, mutta jotenkin tuo kuvan lista sai epäilemään asiaa. Jotkut noista neuvoista voin kyllä allekirjoittaa, lähinnä kohdat 1, 11 ja 12. Mutta muuten tulee sellainen tunne kuin introverttius olisi jotenkin sama asia kuin hidasälyisyys ja vähän sellainen reppanuus. Ja jos nuo ohjeet on kirjoitettu nimenomaan ekstrovertille, niin introverttien maine vähän tyhminä sen kuin kasvaa.

Ilmeisesti moni introvertti kuitenkin allekirjoittaa tuon täysin, koska sitä on netissä jaeltu eteenpäin. Oma ongelmani voi tietysti olla myös kielikynnyksessä, eli tulkitsen nuo liian sanatarkasti. Esimerkiksi tuo 10. kohdan "enable them to find one best friend". Enable? Tarvitseeko introvertti ekstrovertilta apua ystävien hankkimiseen? Tuskin. Jos se ei tapahdu oma-aloitteisesti, niin se ei tapahdu ollenkaan.

Miksi introvertille pitää opettaa uusia taitoja yksityisesti? Opiskelu voi olla aika vaikeata, jos kaikkeen tarvitsee yksityisopetusta. Eikö introvertti pysty oppimaan kuin kädestä pitäen vai mikä juttu tämä on? Ja saako ekstrovertteja sitten nolata ja ojentaa julkisesti? Ei kai se ole kovin hyvätapaista.

Mitä tapahtuu, jos introvertin keskeyttää? Onko se yhtä paha asia kuin unissakävelijän herättäminen kesken kaiken? 15 minuutin varoitusaika ennen kuin introvertin pitää lopettaa mitä tahansa onkaan tekemässä? Kuulostaa holhoamiselta. Etukäteen ilmoitus tulevista odotettavissa olevista elämänmuutoksista? Eikö ekstroverteissa ihmisissä muka ole muutosvastarintaa? Sallikaa minun epäillä.

Mitään en inhoa niin paljoa kuin holhoamista ja sitä, että pidetään pikkuisen reppanana, jos on hiljaisempi kuin keskiverto ekstrovertti. Holhoamista on sekin, jos bileissä tullaan kyselemään, että onko sulla tosi tylsää, jos ei ole mukana siinä samassa humalaisten huutokuorossa (tämä tietysti koskee vain sellaisia porukoita, joissa en tunne oloani täysin mukavaksi), tai vaihtoehtoisesti tullaan sanomaan, että "voisit säkin vähän rentoutua".

Oma introverttiuteni on omasta mielestäni lähinnä sitä, että vaikka viihdyn ihmisten kanssa, niin tarvitsen silti omaa aikaa ja tilaa. En ole hidasälyinen enkä tarvitse ekstroverttien hellää tukea tässä elämässä. En ole myöskään ylitse käveltävissä, vaikka joku aina joskus niin erehtyy luulemaan.

No, mitä tästä opimme? Ehkä kaikki introvertit eivät olekaan samanlaisia, kuten eivät varmasti kaikki ekstrovertitkaan.

So I just did me some talkin' to the sun

Äänistä päätellen talvi tulee kolisten katoilta alas ja räystäät tippuu. Rupesin spontaanisti pyyhkimään pölyjä, koska aurinko paistaa. Näkyvän pölyn määrä alkoi ahdistaa toden teolla. Näytti siltä, että pölyä laskeutuu pinnalle nopeampaan tahtiin kuin ehdin pyyhkiä. Melkein hairahduin myös imuroimaan, mutta joku raja sentään.

Kävin lauantaina teatterissa ja viime yönä katselin Oscar-gaalan suorana lähetyksenä ihan loppuun saakka. Molemmat tapahtumat herättivät sisälläni sellaisen pienen palon, että olisipa kiva olla päästä näyttelemään. Oikeasti en varmaan koskaan tekisi mitään sellaista, sillä lähinnä pelkään toisia ihmisiä ja inhoan huomion kohteena olemista. Mutta toisaalta näyttelijänä ei tarvitsisi olla oma itsensä ja luulen (kokeilematta) olevani hyvä eläytymään rooleihin. Varmaan jokainen meistä haaveilee joskus olevansa näyttelijä, vai mitä?

Olen hommannut itselleni lippuja tapahtumiin pitkin vuotta, jotka vaativat minulta taipumisia kaikenlaisiin erikoisiin voimisteluliikkeisiin. Siis kun mikäänhän ei voi koskaan tapahtua täällä Tampereella (paitsi Red Hot Chili Peppers ja Tammerfest), vaan kaikki on aina Helsingissä ja vieläpä keskellä viikkoa. Kesällä olisi vielä tapahtumia, jotka vaatisivat voimisteluliikkeitä Porin ja Seinäjoen suuntaan (hei haloo, Kyuss Provinssirockissa!!!), mutta niihin en ainakaan vielä ole ostanut lippuja ja voi olla, että en ostakaan. Kaikkea ei voi saada. Tosin jos minulla olisi henkilökohtainen autonkuljettaja, niin tässä ei olisi mitään ongelmaa. Pitäisikö siis epärealistisen rantakunnon sijasta ottaa tänä vuonna tavoitteeksi kesäksi oma autonkuljettaja eli kesäkolli?

Kesä tulee!

Olet nuori ja kaunis mutta kuka se on kun huutaa

Sekä Mymskä että Yllätystyttö ojensivat suuntaani tällaista prenikkaa.

Kiitos, kiitos! Voitte lopettaa jo taputtamisen. Älkääs nyt, istukaa toki alas. Ihan nolottaa tämmöinen. No niin, kiitos vaan, saanko jo puhua?

No niin. Siis. Kunnian mukana tulee aina myös jotain velvollisuuksia. Tällä kertaa piti kai kertoa itsestään viisi satunnaista asiaa. Sitä kun on viisi (5!!!) vuotta blogannut, niin on aika todennäköisesti kertonut itsestään kaiken vähänkään kiinnostavan. Mutta kokeillaan. Jos olenkin kertonut nuo ennen, niin toivottavasti ette muista sitä.

1. En kuulu kirkkoon, mutta minulla on siitä huolimatta kummilapsi. Pääsin jollain tavalla papin tarkistusseulasta lävitse ja sain jopa todistuksenkin kummiudestani. Olen luvannut opettaa lapselle hyviä pakanallisia arvoja. Vuosia pysyttelin kirkon jäsenenä vain ja ainoastaan siksi, että elättelin toiveita mahdollisesta kummilapsesta. Koska toiveet tuntuivat kuihtuvan kasaan, päätin lakata elämästä valheessa ja alkaa elää oman maailmankatsomukseni mukaisesti. Noin kuukausi kirkosta eroamisen jälkeen tulinkin pyydetyksi kummiksi. Lapsen vanhempia ei olisi vähempää voinut kiinnostaa kuuluinko kirkkoon vai en, joten sain ikään kuin kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Kun ensimmäistä kertaa verokortissani luki "ei kirkollisverovelvollinen", kuulostin lähinnä tältä.
   
   
2. Käyn kuntosalilla pari kertaa viikossa ja yritän myös käydä 1-2 kertaa viikossa jossain jumpassa, aina ei tietenkään ehdi tai pysty. Voimaa siis kropasta löytyy, mutta kestävyyttä ei. Joskus iltaisin yksin kotonani saatan salaa taputella hauistani, koska se löytyy nykyisin vaivatta, vaikka ulospäin se ei vielä kaiken tämän eristeen alta näykään. Rakastan sitä tunnetta lihaksissa oikein hyvän treenin jälkeen ja sitä toista tunnetta seuraavana päivänä, kun tietää tehneensä jotain. Jos jostain pitäisi tulla riippuvaiseksi, niin tämä olisi kai hyvä vaihtoehto.
   
   
3. Omistan imurin joka kiljahtelee. Imuroidessa aina tiukan paikan tullen saattaa selkäni takaa kuulua kiljahdus ja sitten joudun hiukan rauhoittelemaan imuriani ja nykimään sitä letkusta lähemmäksi. Tämän lisäksi kahvinkeittimeni huokailee. Haluaisin myös sellaisen näsäviisaan hammasharjan, joka kertoo, olenko harjannut hampaita riittävän kauan ja missä kohtaa olisi vielä parannettavaa. Ja jos tekisin hommani hyvin, niin lopuksi se hymyilisi minulle.
   
   
4. Olen huono ihminen enkä elä niin kuin saarnaan. Olen siis olevinani jotenkin vihreiden arvojen puolesta, mutta kierrätyksessä olen maailman huonoin. Yhden hengen taloudessa tulee niin vähän biojätettä, että sen lajittelu tuntuu turhalta. Jos nyt oikein kovasti mietin, niin biojätteeni taitaa käsittää yhden suodatinpussillisen kahvinpuruja per päivä ja joskus ehkä jonkun satunnaisen banaaninkuoren. Ruokaakin yleensä teen sen verran kuin syön, eli lämmitän jonkun kuraläpän tmv. Lehdet ja muut paperit sekä pahvin kierrätän sekä tietysti pullot, mutta kaikki muu menee yleensä sekajätteeseen, koska meidän taloyhtiössä ei edes ole roskiksia muille. Ei edes nestekartonkipakkauksille. Joo, tiedän, viekää minut vaan saunan taakse ja ampukaa.
   
   
5. Syön todella vähän hedelmiä ja marjoja, koska kirpeyden sietokykyni on todella alhainen. Omenat, mandariinit, viinirypäleet, younameit on yleensä aivan liian kirpeitä minulle. Banaanit, päärynät ja persikat ovat turvallisia hedelmiä. Herneet ei ole liian kirpeitä eikä mansikatkaan yleensä, mutta niiden kausi on lyhyt. Mustikoiden kirpeys on jo siinä ja siinä. Kirpeysrajoittuneisuuteni vaikuttaa myös karkkien syöntiin, mutta niissä on onneksi laaja valikoima myös epäkirpeitä vaihtoehtoja. Tomaattia, ananasta ja kiiviä taas en voi syödä muista, lähinnä terveydellisistä syistä. Niin että koita tässä sitten syödä puoli kiloa päivässä. (Vihanneksia siis, ei karkkeja).

Koska kaikki ovat kai jo saaneet tämän haasteen, niin en rupea tässä nyt jakelemaan tätä eteenpäin. Jos juuri sinä et ole saanut, niin koe itsesi palkituksi, sillä sehän tässä on tarkoituksena, että kukaan ei jää ulkopuolelle ja kaikilla on hyvä mieli.

Shake Your Money Maker

Pyysin ja sain Elegialta viisi sanaa.

1. Musiikki

Kaikkihan te tiedätte, että voisin paasata musiikista loputtomiin. Musiikki on todella tärkeätä sekä hyvässä että pahassa. Tällä hetkellä en pysty kuuntelemaan huonoa musiikkia yhtään. Ahdistun ja tekisi mieli alkaa paiskoa tavaroita. Esimerkiksi kaupoissa soitetaan järjestään huonoa musiikkia. Tietyissä vaatekaupoissa on melkein mahdoton asioida, kun siellä soi ihan järjetön tanssijumputus. Kuuntelin ja katselin tässä yhtenä päivänä lyhyesti jonkun Pitbullin musiikkiesitystä Conanissa ja mietin, että tuossa ei oikeasti mitään kovin ihmeellisiä lahjoja tarvita. Kuka tahansa osaa heilua lavalla ja sanoa välillä mikrofoniin että "hey babe" ja näyttää Herra 47:ltä, kun toiset tekevät duunin. (Oikeasti luulin aluksi, että tuo oli joku sketsi, mutta hetken päästä ymmärsin hemmon olevankin ihan tosissaan). Enkä oikeasti tajua tuota kummallista metallista lauluääntäkään, jota nykyisin käytetään joka toisessa biisissä. Säälin nykynuoria (tästä huomaa tulleensa vanhaksi) ja toivon, että he jossain vaiheessa löytäisivät jonkun musiikillisen järjen elämäänsä. Vaikka itsehän ovat osansa valinneet, laumasielut. Paleface sanoi eilen jossain ohjelmassa, että nykyisin tehdään musiikkia ihmisille, jotka eivät välitä musiikista. Tajuan täysin.

Mutta hyvällä musiikilla (eli sillä mitä itse kuuntelen) voi tehdä ihan mitä vaan. Voi purkaa agressioita tai suruja tai tulla hyvälle tuulelle ja joskus jopa vähän pakahtua. Toisinaan melkein turhauttaa, kun muut eivät tajua, miten mielettömän hienot kitarat tai mahtavat lauluvibat jossain tietyssä kappaleessa on. Haluaisin ruveta jonkun levy-yhtiön headhunteriksi. Minulla olisi Tampereelta jo pari bändiä, jotka ansaitsisivat kunnon levytyssopimukset.

2. Puisto

Puistosta tulee jostain syystä ensimmäisenä mieleen pussikaljat. Puistot on kyllä kivoja ilman pussikaljaakin. Tampereella on kivoja puistoja. Hämeenpuistossa on tilaa yli kilometrin verran, joten toivoisin, että sitä hyödynnettäisiin kesäisin jotenkin paremmin. Koskipuisto on ihan hyvä näin, älkää koskeko siihen.

Pussikaljasta tulee mieleen Pussikaljaelokuva, jolle hehottelen vieläkin ajatuksissani ja aion katsoa uudestaan heti kun vain mahdollista.

3. Mielipide

Joskus tuntuu, että minulla on vähän liikaakin mielipiteitä asioista. Että joskus voisi olla ihan hiljaakin ja antaa muiden pitää (väärät) mielipiteensä. Kiihdyn välillä kaikenlaisista yhteiskunnallisista ja epäyhteiskunnallisistakin asioista ja uutisista. Toisinaan ihmettelen, kun tuntuu siltä, että valtaosaa ihmisistä ei oikeasti kiinnosta muu kuin se, mitä siinä oman navan välittömässä läheisyydessä tapahtuu. Paitsi jos kyse on homoista. Koska niitähän ei tunneta, mutta halutaan siitä huolimatta päättää niiden asioista ja oikeuksista. Jotka eivät, kuten Päikkä sanoo, ole ihmisoikeuksia.

4. Vapaus

Vapaudesta tulee ensimmäisenä mieleen linnut. Linnut ovat ehkä kaikista vapaimpia olentoja tällä planeetalla. Ne voivat ottaa ja lähteä ja tulla ja mennä miten niitä huvittaa. Tai suurin osa linnuista ainakin, jos ei lasketa näitä kaupunkeihin jääviä pullasorsia ja puluja. Ihmisenä on kai aika vaikea olla vapaa. Vaikka sitä kuinka kuvittelisi olevansa anarkisti, niin silti sitä jollain tavalla kuitenkin on osa tätä koneistoa. Itse en jaksa edes yrittää, vaan menen virran mukana.

Kiinnostaisi tietää, mitä Aaro Hellaakoski ajatteli ja tarkoitti kirjoittaessaan "vapaa on vain umpihanki".

5. Onnellisuus

Onnellisuus on kai niitä asioita, joita nyt osaa arvostaa menneisyydessä. Jouluja ja syntymäpäiviä ja kesäpäiviä ja ihan tavallisia päiviä, joista tästä eteenpäin puuttuu jotain olennaista. Äiti ei varmaan koskaan ymmärtänyt, miten valtavan aukon tulee jättämään meidän elämiimme. Siksi en oikein nyt osaa sanoa onnellisuudesta sen enempää. Edessä sitä on kyllä ihan yhtä varmasti kuin onnettomuuttakin.

Eipä tämä elämä silti pelkkää itkua ole ollut. On ollut iloa ja nauruakin. Olen niin helposti huvittuva ihminen, että olisi ihan mahdotonta lakata huvittumasta asioista. Naurun täytyy päästä välillä purskahtamaan ulos, muuten se kerääntyy lantiolle.

Ps. Olisin lisännyt jonkun kivan valokuvan kuvaamaan jokaista kohtaa, mutta en jaksanut etsiä sopivia. Kuvitelkaa.

A working class hero is something to be

Mitä minulle on tapahtunut?!

Muistan, kun vielä ihan vähän aikaa sitten, esimerkiksi viime keväänä, olin täysipäiväinen opiskelija. En käynyt töissä eikä luentojen määräkään päätä huimannut. Keksin aivan helposti muuta täytettä päiviini enkä ollut yhtään pitkästynyt, vaikka ei ollutkaan mitään "oikeata" tekemistä.

Mutta nyt. Olen tehnyt lähes yhtäsoittoisesti töitä kesäkuun alusta. Myös viikonloppuisin on ollut aika useasti jotain menoa ja meininkiä. Ja nyt on lauantai. Eikä mitään tekemistä. Ja flunssa, ettei oikein voi tai jaksakaan tehdä mitään kovin kummallista. Huomaan ahdistavan fiiliksen hiipivän vatsani pohjaan. Olen nyt jo pitkästynyt, vaikka on hädintuskin keskipäivä. Tästä taitaa tulla pitkä viikonloppu.

En enää muista, mitä tein silloin, kun sain lennellä vapaana kuin taivaan lintu. Ja parin viikon päästä tämä on taas jokapäiväistä. Tavallaan odotan jo kovasti projektin loppumista, mutta tavallaan pelkään sen myös jättävän jotenkin todella tyhjän olon. Olen ollut monta kuukautta tosi tarpeellinen. Kohta olen ihan tarpeeton. Apua! Millä täytän päiväni oikein?

Työnteko on rikkonut minut!

Need a little time to wake up

Eilen aamulla unohdin painaa bussissa sitä kilkattavaa nappulaa, joka saa bussikuskin pysähtymään oikean pysäkin kohdalla. Seisoin sitten törppönä siinä oven edessä ja katselin, kun pysäkkini vilahti ohitse. Sain mukavan aamureippailun, kun kävelin seuraavalta pysäkiltä työpaikalleni. En ole missään määrin aamuihminen ja voitte vaan kuvitella, miten tuo tuiskussa ja sohjossa tarpominen lisäsi tavallisen aamuvitutukseni määrää. Jos tavallisena aamuna en puhu kenellekään ensimmäiseen puoleen tuntiin, niin eilen siinä meni ainakin tunti ennen kuin pystyin edes ääneen tunnustamaan, että olin joutunut köröttelemään yhtä pysäkkiä liian pitkälle. Nyt tuo tapaus kyllä naurattaa vaan.

Tänä aamuna söin Pirkka-merkkistä jogurttia, jonka maku oli eksoottinen ksylitoli-asidofilus-bifidus-mandariini. Tuntui epäilyttävältä lusikoida jotain tuollaista kupuuni, mutta ihan hyvää se oli. Ei mikään makuelämys kuitenkaan. Tuskin metsästän toista Pirkka-ksylitoli-asidofilus-bifidus-mandariinijogurttia aivan heti.

Eilen illalla luin kirjaa, josta löysin yhtäkkiä itseni. Se oli omituista. Eikä kovin imartelevaa välttämättä nähdä itsensä ulkopuolisen silmin. Kirja oli Riikka Pulkkisen Totta, joka on loistava kirja, mutta en kerro kuka niistä roolihahmoista on minä. Se on liian henkilökohtaista. Hämmentävää kuitenkin huomata, että joku on kirjoittanut kirjaan minut, tuntematta minua, osaksi yhtä kirjan hahmoista. Odotan jännityksellä mitä minulle tapahtuu kirjassa, jospa vaikka näkisin oman tulevaisuutenikin samalla.