You said that I've been away so long

Eilen oli suuri Foo-tapahtuma Helsingissä ja olinhan siellä tietysti minäkin. Säätila oli mitä parhain ja kaiken lisäksi saimme kunnian viettää päivän Yllätystytön arvoisassa seurassa. Ja tapasimme päivällä myös Mymskän, joka ei suostunut kuitenkaan lähtemään mukaan Kalasatamaan.

Kun kukaan ei varmaankaan tiedä, ellen kerro, niin kerron nyt sitten, että Kalasatamassa oli neljä esiintyjää eli kyseessä oli melkeinpä pienimuotoinen festari. Ensimmäisenä esiintyi Von Hertzen Brothers. En ole heidän suuri faninsa, mutta kyllähän heitä katseli kuunteli. Osa kappaleista svengasi kuin hirvi, mutta osa jäi sitten jonnekin progesfääreihin lillumaan hiukkasen liian pitkäksi ajaksi. Pelasimme tyttöjen kanssa "kumman kaa" -peliä (tai tässä tapauksessa "kenen noista kolmesta kaa" -peliä) Von Hertzenin veljeksistä ja lopputulos oli Jonne 2 - Mikko 1. Olin luonnollisesti häviäjän puolella. Niin paitsi Kie ei saanut yhtään ääntä. Sori.

Ne veljekset, järjestyksessä Jonne (vas.), Kie ja Mikko.

Von Hertzen Brothersien jälkeen poistuimme lavan lähtistöltä varjoon hetkeksi hengailemaan. Purkutilanne siltä lavan lähialueen aidatulta alueelta ei oikein toiminut ja ahdistuin ja säntäilin sieltä ulos kuin peura ajovaloissa, ja vasta myöhemmin kävi ilmi, että siinä portilla jaettiin rannekkeita, joilla olisi päässyt takaisin sinne aidatulle alueelle. Portsari sanoi, että 2000:lle jaetaan rannekkeet (koko alueella oli kai noin 28.000 ihmisen lasta) ja loput saavat jäädä aitojen ulkopuolelle. Inisin, että mutku me tultiin tuolta, mutta portsari pysyi kovana ja sanoi, että näitä on jaettu tässä koko ajan. Ranteet auki.

Seuraavan esiintyjän eli Michael Monroen saimme siis katsella ja kuunnella kauempaa aitauksen ulkopuolelta. Sydämemme vuosivat verta, koska olimme saaneet häädön sisäpiiristä. Kamerani zoomikaan ei oikein riittänyt sieltä aitauksen ulkopuolelta. Michael Monroe oli vauhdikas ja tapansa mukaan kiipeili lavarakenteissa. Kappaleita en juurikaan tuntenut, mutta arvostin. Muut bändin jäsenet olivat pieniä mustatukkaisia menninkäisiä. Tuorein menninkäinen on kuulemma Hellacoptersin ja Backyard Babiesin entinen kitaristi. Meininki oli ihan jees, vaikka yritinkin koko ajan mielessäni palata ajassa taaksepäin ja olla mokaamatta sitä rannekehommaa siinä portilla.

Michael Monroe. Siisti saksofoni.

No mutta eikä mitä! Mustan pilven takaa pilkahti aurinko (metaforisesti puhuen, todellisuudessahan aurinko porotti koko ajan). Kun Michael Monroen keikka loppui, niin portsarit yllättäin päästivätkin lisää porukkaa sisäkehälle. Pinkaisimme joukon jatkoksi ja pääsimme kuin pääsimmekin takaisin aitojen sisäpuolelle! Helpotus oli hirmuinen. Emme uskaltaneet enää hievahtaakaan saavuttamiltamme paikoilta, ettemme vain enää joutuisi syrjäytetyksi Daven välittömästä läheisyydestä.

Kolmantena bändinä soitti skottilainen Biffy Clyro. Olin kuunnellut bändiä jonkin verran YouTubesta ja se kuulosti siellä aika pitkäveteiseltä, mutta livenä se rokkasikin enemmän. Ne karvaiset tatuoidut tyypit olivat kyllä ihan skotin näköisiä. Ja näytti niillä olevan fanejakin yleisön joukossa, vaikka itse en kyseistä yhtyettä ennakkoon tuntenutkaan.

Biffy Clyro.

Biffy Clyron jälkeen tunnelma alkoi tiivistyä ja lopulta, ihan vain muutaman minuutin aikataulusta jäljessä, lavalle säntäsi Dave Grohl. Olimme sijoittuneet lähes aivan sen lavan sellainen pitkulaisen lisäkkeen kärkeen ja siihen se juoksi, ihan meidän viereemme! Melkein olisin voinut käsin koskea Dave Grohlia! Mutta vain melkein. Koskaan en ole ollut niin lähellä jumalaa! (Pientä liioittelun makua ehkä hehkutuksen varmistamiseksi). Uskontonihan ei kiellä pitämästä montaa jumalaa.

Foo Fighters. Huomatkaa Lemmy kuvaruudussa.

Foo Fighters oli siis aivan mahtava. Kerrassaan! Vaikka muutama vuosi sitten Wembleyllä olikin ihan huikea fiilis olla siellä 86.000 tyypin joukossa, niin oli siinä jotenkin autenttisempi tunnelma seistä sardiinina muiden hiestä nihkeiden ihmisten keskellä ja laulaa ja kreisibailata Foo Fightersin tahtiin ja erottaa Daven hampaiden välitkin (jotka olivat puhtaat) hänen hymyillessään. Aloitusbiisi oli muuten Bridge Burning. Silloin Wembleyllä aloitusbiisi oli The Pretender. En tiedä miksi Foo Fightersin aloitusbiisit ovat minulla niin merkityksellisiä, että ne jäävät mieleen, koska en esimerkiksi muista yhtään millä biisillä Alice In Chains aloitti viime kesänä. Tai ehkä olin niin jossain tajunnan ulkopuolella silloin.

Dave Grohl rokkaa.

Kaikin puolin kannatti siis raahautua paikalle. Toivottavasti siellä olit sinäkin.

Ps. Juuri eilen keskustelimme siskon kanssa liian pitkistä blogikirjoituksista ja siitä, ettei niitä jaksa lukea. Niin että pahoitteluni tästä.