Kuulin eilen yhdeltä tyypiltä, joka on tuntenut minut ja minä hänet jo viitisentoista vuotta, että minusta on tullut vanhennuttuani "kauhean vakava". Päästin naurunpyrskähdyksen. Myönnän, että olen muuttunut sarkastisemmaksi, mahdollisesti myös kyynisemmäksi kuin nuorena tyttönä, mutta mitenkään päin en saa itsestäni vakavaa aikaiseksi.
En kuulemma enää keksi mitään hauskoja juttuja, niin kuin nuorena. Pyysin esimerkkiä hauskoista nuorena keksimistäni jutuista, mutta en saanut vastausta. Sanoin tyypille, että ennenhän minä olin hänelle aina vihainen, joskus syyttä, usein syystä, eikä minulla ole nykyisin enää mitään syytä olla hänelle vihainen. Tyyppi epäili minun luovuttaneen toivoni tai ylittäneen sen normaalin vihaisuuden asteen ja olevani jotenkin sci-fi-tasolla jo vihainen (ilmeisesti siis sillä tavalla, ettei sitä enää edes huomaa). Itse väitin olevani nykyisin vain seesteinen.
Yksi kommentti oli jopa lähes kohteliaisuudeksi laskettavissa: Tyyppi sanoi, että eihän tässä muuten olisi mitään, jos olisin kuka tahansa, mutta kun minä olen minä, ja minä olen niin kovin älykäs. Pääni sisällä liikkuu kuulemma enemmän asioita kuin keskivertoihmisellä, joten jotenkin se tekee tästä vakavuudestani pelottavaa. Nauraa hehotin koko tämän absurdin keskustelun ajan.
Kerroin tyypille, että kukaan muu ei ole sanonut minulle koskaan mitään tuommoista. Hän epäili, että muut eivät vain tunne minua yhtä hyvin. Väittäisin, että diagnoosi on väärä. Luultavasti en vain anna hänelle itsestäni enää kovin paljoa. Olen niin sanotusti vetänyt luukut kiinni hänen kohdallaan, koska... no, pitkä historia eikä aina niin kovin ruusuinen. Kirjoitin ensin vahingossa "huuruinen", mitä se historia kyllä oli. Alkoholin huuruinen. Itselläni ei koskaan ole ollut mitään ongelmaa alkoholin kanssa, mutta ehkä sekin on vähentänyt hauskuuttani, kun en juurikaan tissuttele nykyisin. Varsinkaan hänen kanssaan.
Vaikka sanotaanhan sitä että lihavat ovat leppoisia. Jotenkin en kuitenkaan usko leppoisuuteni kadonneen kilojeni mukana. Ainoastaan tietysti itsetuntoni on kasvanut tässä viimeisten parin vuoden aikana niin paljon, etten enää jaksa pidellä itseäni toisten kynnysmattoina. Ehkä siinä saa sitten samalla vähän hankalan akan maineen. No, en usko, että tyyppi sitä tarkoitti, kunhan suoritti jotain pikkujouluhenkistä analyysia lähimmäisestään.
Tämä blogi taitaa kyllä olla huonoin mahdollinen paikka avautua asiasta, koska tämän sisältö on muuttunut vuosien varrella aika paljon enkä tosiaankaan osaa olla enää yhtä hauska kuin blogin alkuaikoina. Mutta se johtuu niin monista asioista. Livenä väittäisin olevani yhä varsin hauska. No, itse ainakin viihdyn.
29. marraskuuta 2014
23. marraskuuta 2014
Drip, drip, drop, there goes an eargasm
Tiedättekö mikä on eargasm? No totta kai tiedätte, mutta koetteko sellaisia usein? Tietysti koette. Vähän niin kuin korvan kautta aiheutettu aivo-orgasmi. Sehän on tutkittukin, että musiikki aiheuttaa aivoissa samanlaisia reaktioita kuin seksi.
Kuuntelin itse viime yönä Kyussin Asteroidia ja pakko myöntää, että kyseinen kappale on aivo-orgasmeistani ehdoton numero ykkönen. Tuon kappaleen rakennekin on kuin kiihkeä (alle viiden minuutin) rakastelu. Alkaa rauhallisesti, kiihtyy pikkuhiljaa ja lopussa tulee aivan täydellinen kliimaksi. Jos Homme/Bjork eivät ole ajatelleet kappaletta tehdessään seksiä, niin en tiedä mitä sitten. (Enkä usko, jos muuta väittävät).
Kuunnelkaa vaikka, jos ette usko:
Tuon tahtiin kun joskus saisi... köh, siis, palataanpas aiheeseen.
Jos siellä lukijajoukossa on joku, jonka aivoja hyvä musiikki erityisesti kutkuttelee, niin minua kiinnostaisi tietää mikä on sinun eargasmisi? Useammankin saa kertoa.
Kuuntelin itse viime yönä Kyussin Asteroidia ja pakko myöntää, että kyseinen kappale on aivo-orgasmeistani ehdoton numero ykkönen. Tuon kappaleen rakennekin on kuin kiihkeä (alle viiden minuutin) rakastelu. Alkaa rauhallisesti, kiihtyy pikkuhiljaa ja lopussa tulee aivan täydellinen kliimaksi. Jos Homme/Bjork eivät ole ajatelleet kappaletta tehdessään seksiä, niin en tiedä mitä sitten. (Enkä usko, jos muuta väittävät).
Kuunnelkaa vaikka, jos ette usko:
Tuon tahtiin kun joskus saisi... köh, siis, palataanpas aiheeseen.
Jos siellä lukijajoukossa on joku, jonka aivoja hyvä musiikki erityisesti kutkuttelee, niin minua kiinnostaisi tietää mikä on sinun eargasmisi? Useammankin saa kertoa.
15. marraskuuta 2014
People keep asking if I'm back. Yeah, I'm thinking I'm back.
Postaus saattaa sisältää pieniä määriä juonipaljastuksia. Jos siis aiot mennä katsomaan/joskus vielä katsoa John Wickin, niin... skipiduveinau!
Lisäys: Ei niitä juonipaljastuksia kauheasti tainnut tullakaan, näin jälkeenpäin katsoen, mutta olen silti varoittanut.
***
Keanu Reevesistä puheenollen... Kävin perjantaina leffassa katsomassa John Wickin. Ai jumalauta, että oli hyvä elokuva! (Voimasana oli ihan pakollinen tässä kohtaa).
En yleensä tykkää elokuvista, joissa tapetaan porukkaa ihan silmittömästi, mutta kuten toisaalla sanoin: jos se tehdään, niin se tehdään sitten tyylillä! En voi sietää semmoisia elokuvia, joissa se "sankari" (tässä elokuvassa sankari on tosin hiukan kyseenalainen ilmaisu) on jatkuvasti alakynnessä ja jotenkin nössö. John Wick ei todellakaan ollut nössö eikä alakynnessä (toki itsekin vähän otti osumaa), vaan lasautteli menemään. John Wickille ei kannata ruveta.
En tiedä onko tämä joku todella pimeä puoleni jossain todella syvällä sisimmässäni, että saan kiksit semmoisista lähes psykopaattisen kovista jätkistä (en tokikaan tosielämässä, vaan fiktiossa). Esimerksiksi True Bloodissa en kestä sitä nössöä Billiä (olen varmaan pajattanut tästä ennenkin), vaan Eric on meikäläisen suosikki (sen lisäksi toki, että Alexander Skarsgård... uuh...) kaikessa kylmyydessään ja kovuudessaan. Samoin Sons of Anarchyssa suosikkini on alusta asti ollut Tig, jota ei vaan vittu kiinnosta sun tuntees, toisin kuin se mammanpoika Jax (tosin näissä myöhemmissä tuotantokausissa Jax on saanut myös hieman kasvatettua munaa itselleen). Ja nyt John Wick. Niin kova jätkä, että jopa Christian Balen örisevä Batman vaikuttaa hiirulaiselta (nahkhiir) John Wickin rinnalla.
Leffan hyviä puolia oli myös se, että se ei ole liian pitkä. Arvoin hetken John Wickin ja Boyhoodin välillä, kunnes huomasin, että ensimmäinen on pituudeltaan 1 h 41 min ja toinen 2 h 45 min. Kuka oikeasti jaksaa noin pitkiä elokuvia? Toki jälkimmäistä on myös kuvattu 12 vuoden aikana, joten matskua riittää, mutta oma elokuvien sietokykyni on yleensä siinä parin tunnin kieppeillä (paitsi Tuulen Viemässä). Saa olla todella hyvä elokuva, että jaksan kolme tuntia istua kiemurtelematta. Mennään asiaan, hoidetaan homma himaan ja se on sillä taputeltu sitten, eikä jäädä jahkailemaan tuntikausiksi.
Keanu Reeves puolestaan... En vieläkään tiedä olenko ennen tätä katsonut kokonaan yhtään hänen leffaansa? Ehkä Speedin ja ehkä My own private Idahon, mutta en ole varma. Keanun supliikkipuolesta en osaa sanoa tämän elokuvan perusteella, koska John Wick ei hirveästi neuvotellut, mutta muuten kyllä vakuutuin. Voisin väittää, nuoruuden elokuvia luultavasti näkemättä, että mies vain paranee vanhetessaan. Keanu sai ehkä uuden fanin.
Ps. Miten ihmeessä Keanu on muka jo 50-vuotias? Onko se löytänyt jonkun nuoruudenlähteen?
Lisäys: Ei niitä juonipaljastuksia kauheasti tainnut tullakaan, näin jälkeenpäin katsoen, mutta olen silti varoittanut.
***
Keanu Reevesistä puheenollen... Kävin perjantaina leffassa katsomassa John Wickin. Ai jumalauta, että oli hyvä elokuva! (Voimasana oli ihan pakollinen tässä kohtaa).
En yleensä tykkää elokuvista, joissa tapetaan porukkaa ihan silmittömästi, mutta kuten toisaalla sanoin: jos se tehdään, niin se tehdään sitten tyylillä! En voi sietää semmoisia elokuvia, joissa se "sankari" (tässä elokuvassa sankari on tosin hiukan kyseenalainen ilmaisu) on jatkuvasti alakynnessä ja jotenkin nössö. John Wick ei todellakaan ollut nössö eikä alakynnessä (toki itsekin vähän otti osumaa), vaan lasautteli menemään. John Wickille ei kannata ruveta.
En tiedä onko tämä joku todella pimeä puoleni jossain todella syvällä sisimmässäni, että saan kiksit semmoisista lähes psykopaattisen kovista jätkistä (en tokikaan tosielämässä, vaan fiktiossa). Esimerksiksi True Bloodissa en kestä sitä nössöä Billiä (olen varmaan pajattanut tästä ennenkin), vaan Eric on meikäläisen suosikki (sen lisäksi toki, että Alexander Skarsgård... uuh...) kaikessa kylmyydessään ja kovuudessaan. Samoin Sons of Anarchyssa suosikkini on alusta asti ollut Tig, jota ei vaan vittu kiinnosta sun tuntees, toisin kuin se mammanpoika Jax (tosin näissä myöhemmissä tuotantokausissa Jax on saanut myös hieman kasvatettua munaa itselleen). Ja nyt John Wick. Niin kova jätkä, että jopa Christian Balen örisevä Batman vaikuttaa hiirulaiselta (nahkhiir) John Wickin rinnalla.
Leffan hyviä puolia oli myös se, että se ei ole liian pitkä. Arvoin hetken John Wickin ja Boyhoodin välillä, kunnes huomasin, että ensimmäinen on pituudeltaan 1 h 41 min ja toinen 2 h 45 min. Kuka oikeasti jaksaa noin pitkiä elokuvia? Toki jälkimmäistä on myös kuvattu 12 vuoden aikana, joten matskua riittää, mutta oma elokuvien sietokykyni on yleensä siinä parin tunnin kieppeillä (paitsi Tuulen Viemässä). Saa olla todella hyvä elokuva, että jaksan kolme tuntia istua kiemurtelematta. Mennään asiaan, hoidetaan homma himaan ja se on sillä taputeltu sitten, eikä jäädä jahkailemaan tuntikausiksi.
Keanu Reeves puolestaan... En vieläkään tiedä olenko ennen tätä katsonut kokonaan yhtään hänen leffaansa? Ehkä Speedin ja ehkä My own private Idahon, mutta en ole varma. Keanun supliikkipuolesta en osaa sanoa tämän elokuvan perusteella, koska John Wick ei hirveästi neuvotellut, mutta muuten kyllä vakuutuin. Voisin väittää, nuoruuden elokuvia luultavasti näkemättä, että mies vain paranee vanhetessaan. Keanu sai ehkä uuden fanin.
Ps. Miten ihmeessä Keanu on muka jo 50-vuotias? Onko se löytänyt jonkun nuoruudenlähteen?
11. marraskuuta 2014
Skinny little bitch
Lueskelin Lihastohtorin uusinta kirjoitusta isokokoisten voimaharjoittelusta, ja isokokoinen tarkoittaa tässä kohtaa lihavaa. Juttu oli aivan asiallinen, mutta sen loppupuolella mietittiin, miten lihaskuntoharjoitteluun saataisiin matalampi kynnys isokokoisille. Muistaakseni joku kommentoija joskus pyysikin minua kirjoittamaan aiheesta, tai jostain ainakin, joka liippaa läheltä tätä aihetta.
Kirjoituksessa annettiin kolme vaihtoehtoa matalankynnyksen liikuntapalveluille: 1) omien liikuntaryhmien ja -aikojen järjestämistä isokokoisille henkilöille, 2) oman liikuntatilan rajaamista heille tai 3) koko konseptin (liikuntatilojen, -ryhmien, ohjauksen ja oheispalvelujen) kohdentamista vain isokokoisille. Enpä tiedä, toimisiko tuo ylipainoisten eriyttäminen jollekin? Henkilökohtaisella tasolla minulla tökkii tosi pahasti ajatus siitä, että pullukkana olisin alkanut esimerkiksi käydä salilla, jossa on pelkästään muita pullukoita.
Oman liikuntatilan rajaaminen... Vähän sama asia on nuo vaatekauppojen "isojen tyttöjen osastot". Joskus Tampereen KappAhlissa oli vastaava vaateosasto eri kerroksessa kuin normaalikokoiset naisten vaatteet, nykyään näin ei kai enää ole. Osasto oli kaupan kakkoskerroksessa, jossa niiden lisäksi oli vain lastenvaatteet. Minulla henkilökohtaisesti oli todella korkea kynnys mennä sinne omaan karsinaan katselemaan vaatteita. Vähän kuin olisi sormella osoiteltu, että katsokaa, läski! Sama koskisi myös treenaamista omassa, muista treenaajista eristetyssä tilassa. Ja mihin se raja sitten vedettäisiin? Painoindeksiin? Rasvaprosenttiin?
Olen (olin) muutenkin sillä tavalla haastava pullukka, että minua ei suoraan sanottuna ihan hirveästi edes koskaan ole kiinnostanut, mitä muut minusta ajattelee, kunhan saan olla normaalisti enkä minkään erityishuomion kohteena (ks. edellinen kappale). Joko en ole koskaan kuntosalilla saanut minkäänlaista "erityishuomiota" tai sitten en vaan huomaa sitä. Muistan, kun minulle esiteltiin nykyistä kuntosaliani ja myyntipuheena toimi se, että täällä ei kukaan ole kiinnostunut siitä miltä joku muu näyttää. Voin kyllä useamman vuoden kokemuksella sanoa, että se on totta, mutta silti pidin sitä vähän, hmm... holhoavana kommenttina. Jos en jopa loukkaavana, koska omasta mielestäni sulauduin aivan hyvin "normaalien" ihmisten joukkoon.
Minulle itselleni kynnys olisi huomattavasti korkeampi, jos joutuisin liittymään johonkin "erityisryhmään". Minusta se olisi noloa. Minusta ei ole ikinä ollut yhtään noloa käydä pullukkana salilla tai ryhmäliikuntatunneilla, joissa olen (olin) itse puolet isompi kuin muut. Itsehän olen aina ollut sitkeä suorittaja, vaikka alussa asiat ja tekemiset tietysti tuntuivat miljoona kertaa pahemmalta kuin tänä päivänä. (Tai pahaltahan se yhä tuntuu, kun ne painot eivät koskaan kevene, mutta silleen hyvällä tavalla pahalta). Stereotyyppisesti ajateltuna luultavasti aika moni ylipainoinen on kuitenkin huomattavasti vähemmän halukas piiskaamaan itseään sinne epämukavuusalueelle. Sellaisessa porukassako sitten pitäisi saada kehitystä aikaiseksi?
Riippuu tietysti myös todella paljon ohjaajasta, suhtautuuko hän ylipainoiseen kuin normaaliin ihmiseen vai silleen alentuvasti kuin johonkin vähän tyhmempään luontokappaleeseen. Itsehän olen valinnut ohjaajakseni aina mahdollisimman äijämäiset naiset (anteeksi nyt vaan nämä stereotypiat) ja viimeisemmäksi ihan oikean äijän, jotka sanoo että "sinähän jaksat tai itket jaksat" eikä hyssyttele, että "ei oo pakko jaksaa". Noita jälkimmäisiäkin on tullut kohdattua. Ylipainoiselle ei tarvitse myöskään lässyttää kuin pikkulapselle.
Punainen lankani taisi kadota tässä kohtaa, mutta yhteenvetona sanottakoon, että minä itse kaipaan ja ylipainoisena kaipasin kaikista vähiten holhousta, jollaiseksi nämä erityisryhmät lasken tällaisena itsenäisenä ja henkisesti (ja nykyisin myös fyysisesti) vahvana yksilönä. Mutta jos jollekin toiselle ajatus pullukkaryhmästä tai pullukkasalista toimii, niin sittenhän idea on aivan mahtava. Mikä ei toimi minulle, voi vallan hyvin toimia jollekin toiselle. Itse sanoisin kuitenkin, että sinne vaan normisalille ja jumppiin muiden joukkoon. Jätetään se turha kelailu kotiin ja aletaan pumpata. Ei siellä kukaan muu ehdi miettiä toisten tekemistä ja olemista, ja jos ehtii, niin se kertoo enemmän hänestä kuin sinusta. (Ja pliis, älä mene lukemaan Pakkotoiston Salikomediaa-ketjua ennen kuin itsetuntosi on riittävä kestämään sen...)
Ps. Pitää kuitenkin muistaa, että painonpudottamisessa ruokavalio on 80 % ja liikunta 20 %. Pelkällä ruokavaliolla voi pudottaa painoa ilman liikuntaa, mutta pelkällä liikunnalla ei voi pudottaa painoa (ainakaan merkittäviä määriä), ellei laita ruokavaliota kuntoon. Lihastreeniä suosittelen ruokavalion oheen, koska ethän halua dieetin jälkeen olla ns. laiha läski? (Eli hoikka, mutta kaikinpuolin vetelä ja löysä ihminen).
Kirjoituksessa annettiin kolme vaihtoehtoa matalankynnyksen liikuntapalveluille: 1) omien liikuntaryhmien ja -aikojen järjestämistä isokokoisille henkilöille, 2) oman liikuntatilan rajaamista heille tai 3) koko konseptin (liikuntatilojen, -ryhmien, ohjauksen ja oheispalvelujen) kohdentamista vain isokokoisille. Enpä tiedä, toimisiko tuo ylipainoisten eriyttäminen jollekin? Henkilökohtaisella tasolla minulla tökkii tosi pahasti ajatus siitä, että pullukkana olisin alkanut esimerkiksi käydä salilla, jossa on pelkästään muita pullukoita.
Oman liikuntatilan rajaaminen... Vähän sama asia on nuo vaatekauppojen "isojen tyttöjen osastot". Joskus Tampereen KappAhlissa oli vastaava vaateosasto eri kerroksessa kuin normaalikokoiset naisten vaatteet, nykyään näin ei kai enää ole. Osasto oli kaupan kakkoskerroksessa, jossa niiden lisäksi oli vain lastenvaatteet. Minulla henkilökohtaisesti oli todella korkea kynnys mennä sinne omaan karsinaan katselemaan vaatteita. Vähän kuin olisi sormella osoiteltu, että katsokaa, läski! Sama koskisi myös treenaamista omassa, muista treenaajista eristetyssä tilassa. Ja mihin se raja sitten vedettäisiin? Painoindeksiin? Rasvaprosenttiin?
Olen (olin) muutenkin sillä tavalla haastava pullukka, että minua ei suoraan sanottuna ihan hirveästi edes koskaan ole kiinnostanut, mitä muut minusta ajattelee, kunhan saan olla normaalisti enkä minkään erityishuomion kohteena (ks. edellinen kappale). Joko en ole koskaan kuntosalilla saanut minkäänlaista "erityishuomiota" tai sitten en vaan huomaa sitä. Muistan, kun minulle esiteltiin nykyistä kuntosaliani ja myyntipuheena toimi se, että täällä ei kukaan ole kiinnostunut siitä miltä joku muu näyttää. Voin kyllä useamman vuoden kokemuksella sanoa, että se on totta, mutta silti pidin sitä vähän, hmm... holhoavana kommenttina. Jos en jopa loukkaavana, koska omasta mielestäni sulauduin aivan hyvin "normaalien" ihmisten joukkoon.
Minulle itselleni kynnys olisi huomattavasti korkeampi, jos joutuisin liittymään johonkin "erityisryhmään". Minusta se olisi noloa. Minusta ei ole ikinä ollut yhtään noloa käydä pullukkana salilla tai ryhmäliikuntatunneilla, joissa olen (olin) itse puolet isompi kuin muut. Itsehän olen aina ollut sitkeä suorittaja, vaikka alussa asiat ja tekemiset tietysti tuntuivat miljoona kertaa pahemmalta kuin tänä päivänä. (Tai pahaltahan se yhä tuntuu, kun ne painot eivät koskaan kevene, mutta silleen hyvällä tavalla pahalta). Stereotyyppisesti ajateltuna luultavasti aika moni ylipainoinen on kuitenkin huomattavasti vähemmän halukas piiskaamaan itseään sinne epämukavuusalueelle. Sellaisessa porukassako sitten pitäisi saada kehitystä aikaiseksi?
Riippuu tietysti myös todella paljon ohjaajasta, suhtautuuko hän ylipainoiseen kuin normaaliin ihmiseen vai silleen alentuvasti kuin johonkin vähän tyhmempään luontokappaleeseen. Itsehän olen valinnut ohjaajakseni aina mahdollisimman äijämäiset naiset (anteeksi nyt vaan nämä stereotypiat) ja viimeisemmäksi ihan oikean äijän, jotka sanoo että "sinähän jaksat tai itket jaksat" eikä hyssyttele, että "ei oo pakko jaksaa". Noita jälkimmäisiäkin on tullut kohdattua. Ylipainoiselle ei tarvitse myöskään lässyttää kuin pikkulapselle.
Punainen lankani taisi kadota tässä kohtaa, mutta yhteenvetona sanottakoon, että minä itse kaipaan ja ylipainoisena kaipasin kaikista vähiten holhousta, jollaiseksi nämä erityisryhmät lasken tällaisena itsenäisenä ja henkisesti (ja nykyisin myös fyysisesti) vahvana yksilönä. Mutta jos jollekin toiselle ajatus pullukkaryhmästä tai pullukkasalista toimii, niin sittenhän idea on aivan mahtava. Mikä ei toimi minulle, voi vallan hyvin toimia jollekin toiselle. Itse sanoisin kuitenkin, että sinne vaan normisalille ja jumppiin muiden joukkoon. Jätetään se turha kelailu kotiin ja aletaan pumpata. Ei siellä kukaan muu ehdi miettiä toisten tekemistä ja olemista, ja jos ehtii, niin se kertoo enemmän hänestä kuin sinusta. (Ja pliis, älä mene lukemaan Pakkotoiston Salikomediaa-ketjua ennen kuin itsetuntosi on riittävä kestämään sen...)
Ps. Pitää kuitenkin muistaa, että painonpudottamisessa ruokavalio on 80 % ja liikunta 20 %. Pelkällä ruokavaliolla voi pudottaa painoa ilman liikuntaa, mutta pelkällä liikunnalla ei voi pudottaa painoa (ainakaan merkittäviä määriä), ellei laita ruokavaliota kuntoon. Lihastreeniä suosittelen ruokavalion oheen, koska ethän halua dieetin jälkeen olla ns. laiha läski? (Eli hoikka, mutta kaikinpuolin vetelä ja löysä ihminen).
5. marraskuuta 2014
I'm addic-dic-dic-dic-dicted to you
Voin antaa väliaikatietoja, kuinka Tinderöintini etenee: Ei mitenkään. Ei sitten niin yhtään mitenkään.
Mätsejä on tullut kyllä, tälläkin hetkellä niitä näyttäisi olevan 25 kpl, mutta VAIN kaksi on laittanut minulle viestiä. Oma periaatteenihan on nyt juuri tässä elämäntilanteessa se, että minä en tee aloitetta. Katellaan sitten ensi vuonna taas uudemman kerran. Ensimmäinen viestin laittaja oli oikeasti kiinnostava, joskin aika nuori, mutta en osannut esittää vastakysymystä ("mitäs itsellesi kuuluu?"), joten viestittely tyssäsi siihen. Toinen taas käytti ihan liikaa silmäniskuja parissa lauseessa, joten hän putosi epäkiinnostavien tyyppien kategoriaan niin että heilahti.
Kuumottavaa on, kun olen viime päivinä törmännyt pariinkin "entiseen" ihastukseeni siellä. Entiseen lainausmerkeissä siksi, että... no, kyllä heille vieläkin olisi tilaa sydämessäni. Olen kuitenkin päättänyt antaa menneiden olla menneitä ja pyyhkäissyt vasemmalle (eli ei kiitos). Toinen niistä oli se täällä blogissakin mainittu kitarapoika muutaman vuoden takaa, jonka vuoksi sydämeni itkee vieläkin toisinaan verisiä kyyneliä. Teki mieleni niiiiin paljon kokeilla tulisiko meistä match, mutta ylpeys ei antanut myöten. Enkä myöskään halunnut kokea sitä torjuntaa, että ei tulisi. Joten... Sitä paitsi tyyppi saisi minuun yhteyden ihan milloin tahansa, jos haluaisi. Ei ole halunnut.
Olen myös törmännyt Tinderissä useampaankin kuntosalilta tuttuun tyyppiin. Parille heistä olen näyttänyt vihreätä valoa eli sydäntä. Kummastakaan ei ole tullut Tinder-paria kanssani. Ensimmäinen olikin "vähän liian nätti poika" meitsille ja olenkin viime viikkoina nähnyt hänet jonkun "vähän liian nätin tytön" kanssa treenaamassa (ja pussailemassa). Toinen olisi oikeasti potentiaalinen ja sydämetin häntä vasta eilen, joten kaikki on vielä mahdollista. Tänään itse asiassa jopa suoritin merkitsevän katsekontaktin tyypin kanssa, mutta pahoin pelkään, ettei hän osannut tulkita telepaattista viestiäni "pyyhkäiset sitten oikealle Tinderissä saatana".
Kahdesti olen myös pyyhkäissyt oikealle eli sydämettänyt Lauri Porraa, tuota unelmieni kitarasankaria, mutta jostain syystä hänkään ei ole tajunnut omaa parastaan. Lauri, I'll be waiting for you!
Mätsejä on tullut kyllä, tälläkin hetkellä niitä näyttäisi olevan 25 kpl, mutta VAIN kaksi on laittanut minulle viestiä. Oma periaatteenihan on nyt juuri tässä elämäntilanteessa se, että minä en tee aloitetta. Katellaan sitten ensi vuonna taas uudemman kerran. Ensimmäinen viestin laittaja oli oikeasti kiinnostava, joskin aika nuori, mutta en osannut esittää vastakysymystä ("mitäs itsellesi kuuluu?"), joten viestittely tyssäsi siihen. Toinen taas käytti ihan liikaa silmäniskuja parissa lauseessa, joten hän putosi epäkiinnostavien tyyppien kategoriaan niin että heilahti.
Kuumottavaa on, kun olen viime päivinä törmännyt pariinkin "entiseen" ihastukseeni siellä. Entiseen lainausmerkeissä siksi, että... no, kyllä heille vieläkin olisi tilaa sydämessäni. Olen kuitenkin päättänyt antaa menneiden olla menneitä ja pyyhkäissyt vasemmalle (eli ei kiitos). Toinen niistä oli se täällä blogissakin mainittu kitarapoika muutaman vuoden takaa, jonka vuoksi sydämeni itkee vieläkin toisinaan verisiä kyyneliä. Teki mieleni niiiiin paljon kokeilla tulisiko meistä match, mutta ylpeys ei antanut myöten. Enkä myöskään halunnut kokea sitä torjuntaa, että ei tulisi. Joten... Sitä paitsi tyyppi saisi minuun yhteyden ihan milloin tahansa, jos haluaisi. Ei ole halunnut.
Olen myös törmännyt Tinderissä useampaankin kuntosalilta tuttuun tyyppiin. Parille heistä olen näyttänyt vihreätä valoa eli sydäntä. Kummastakaan ei ole tullut Tinder-paria kanssani. Ensimmäinen olikin "vähän liian nätti poika" meitsille ja olenkin viime viikkoina nähnyt hänet jonkun "vähän liian nätin tytön" kanssa treenaamassa (ja pussailemassa). Toinen olisi oikeasti potentiaalinen ja sydämetin häntä vasta eilen, joten kaikki on vielä mahdollista. Tänään itse asiassa jopa suoritin merkitsevän katsekontaktin tyypin kanssa, mutta pahoin pelkään, ettei hän osannut tulkita telepaattista viestiäni "pyyhkäiset sitten oikealle Tinderissä saatana".
Kahdesti olen myös pyyhkäissyt oikealle eli sydämettänyt Lauri Porraa, tuota unelmieni kitarasankaria, mutta jostain syystä hänkään ei ole tajunnut omaa parastaan. Lauri, I'll be waiting for you!
1. marraskuuta 2014
Putting holes in happiness
Palauttaakseni asiat taas oikeisiin mittasuhteisiin, luin eilen Keanu Reevesin elämästä. (En siis lukenut siitä palauttaakseni asioita mittasuhteisiin, vaan luin sattumalta ja se lukeminen jotenkin palautti ne mittasuhteet ihan pyytämättä).
Siinäpä on kaverilla ollut aika rankka elämä. Isä hylkäsi pienenä, ystävä (River Phoenix) kuoli, oma lapsi syntyi kuolleena ja vuotta myöhemmin lapsen äiti kuoli, sisar sairastaa leukemiaa ja mitä kaikkea. En rupea briiffaamaan tämän enempää, jokainen voi itse lukea siitä netistä, vaikkapa täältä.
Jutun luettuani arvostukseni Keanua kohtaan nousi kohisten. Tai mielenkiintoni, mikä nyt onkaan oikea sana tähän kohtaan. Lähinnä siksi, etten ole koskaan aiemmin oikeastaan edes ajatellut koko tyyppiä. Nyt kuitenkin ajattelin, ja taidanpa haluta käydä katsomassa John Wickin leffassa. Ihan vaan koska Keanu.
Ps. Jotkut kaverini pitävät minua friikkinä, kun en ole koskaan nähnyt Matrixia, eikä minulta voi kysyä sitä "punainen vai sininen pilleri" -kysymystä ilman kysyvää katsetta ja sitä seuraavaa pitkää selitystä mikä niiden pillereiden pointti on. Mutta ehkä vielä joskus. Any day now, Keanu, any day...
Siinäpä on kaverilla ollut aika rankka elämä. Isä hylkäsi pienenä, ystävä (River Phoenix) kuoli, oma lapsi syntyi kuolleena ja vuotta myöhemmin lapsen äiti kuoli, sisar sairastaa leukemiaa ja mitä kaikkea. En rupea briiffaamaan tämän enempää, jokainen voi itse lukea siitä netistä, vaikkapa täältä.
Jutun luettuani arvostukseni Keanua kohtaan nousi kohisten. Tai mielenkiintoni, mikä nyt onkaan oikea sana tähän kohtaan. Lähinnä siksi, etten ole koskaan aiemmin oikeastaan edes ajatellut koko tyyppiä. Nyt kuitenkin ajattelin, ja taidanpa haluta käydä katsomassa John Wickin leffassa. Ihan vaan koska Keanu.
Ps. Jotkut kaverini pitävät minua friikkinä, kun en ole koskaan nähnyt Matrixia, eikä minulta voi kysyä sitä "punainen vai sininen pilleri" -kysymystä ilman kysyvää katsetta ja sitä seuraavaa pitkää selitystä mikä niiden pillereiden pointti on. Mutta ehkä vielä joskus. Any day now, Keanu, any day...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
