Never let no one tell you you ain't beautiful

Satuinpa äsken samoille kulmille meikkitaiteilija Raili Hulkkosen kanssa ja voi että, kylläpä rupesi ärsyttämään.

Raili muun muassa kertoi, että jos mies sanoo vaimolleen saunan jälkeen, että vaimo on sillä hetkellä kauneimmillaan, hän valehtelee. Ja esimerkiksi sauvakävelylenkissä ei mene yhtään sen kauempaa, vaikka sen tekisi huulet punaisina. Ainoa hyväksyttävä poikkeus Hulkkosen mielestä on, jos tekee töitä tulikuumien ruokapatojen ääressä, niin silloin naisen ei tarvitse meikata. Aha.

En tokikaan vastusta meikkaamista, toisinaan teen sitä itsekin (lähinnä tosin vain töihin ja viihteelle), mutta miksi helvetissä naisten muka täytyisi meikata? Saa jos haluaa, mutta että olisi pakko, koska... niin miksi? Miksi mies kelpaa sellaisena kuin on, mutta nainen ei? Pitää peittää ja korostaa ja varjostaa ja nyppiä ja pidentää ja taivuttaa ja mitä kaikkea.

En sinällään vastusta miestenkään meikkaamista. Antaa mennä vaan, jos hyvältä tuntuu. Jotenkin en vaan oikein saa irti mitään kovasti meikkaavan miehen kasvoista. Joistain rokkareista on esimerkiksi tosi vaikea sanoa, ovatko he hyvännäköisiä, koska en "näe" heidän kasvojaan niiden paksujen rajausten alta. Luonnollisempi on parempi. Miksei niin sitten voisi olla myös naisten suhteen?

Ymmärrän toki, että jos ammatti on maskeeraaja ja meikkitaiteilija, niin täytyy puhua meikkaamisen puolesta. Mutta onhan se jotenkin ihan tosi hassu rituaali, kun sitä oikein ajattelee. Onneksi tiedän, että maailmassa on myös miehiä, joiden mielestä nainen on seksikkäimmillään hikisenä treenatessaan (ilman meikkiä, toivon). Että siinä teille, Hulkkoset ja muut naisten pakkomeikkaajat.

Jännä muuten, että eläinmaailmassa, ainakin lintujen keskuudessa se on yleensä se uros, joka on värikkäämpi ja koreilevampi. Minkähän takia ihmisten keskuudessa se on juuri päinvastoin?

So pardon me while I burst into flames

Oikein otin tämän blogin nyt käteeni (kuvassa yllä) ja ajattelin puristaa jotain tekstiä, kun on ollut niin hiljaista viime aikoina. Pää humisee tyhjyyttään. Laitoin sormuksenkin sormeen, jos kirjoittaminen tuntuisi vaikka jotenkin vähän juhlavammalta, mutta totesin sen vain hankaloittavan hommaa. Sen verran painava ja helisevä tuo sormus on. (Eikä saa nauraa nakkisormilleni).

Jonkin aikaa sitten sain positiivista palautetta blogin uudesta pirteästä linjasta tms. No voin kertoa, että se siitä linjasta sitten taas. Ilmeisesti kierroksilla käyvä käpyrauhaseni kirjoitteli kaikessa pirskahtelevaisuudessaan tätä blogia. Nyt käpyrauhanen tuntuu hiljentyneen ja minusta on tullut taas tylsä, tyhmä ja ruma. No eikä. Mutta mitään sanottavaa ei ole, mitä olenkin tässä jo kahden kappaleen verran todistellut.

Vaikka käpyrauhanen onkin hiljentynyt, niin tykkäilen silti mieskauneudesta ihan kovasti. Mietin eilen sitä miesten esineellistämistä, mistä minuakin joskus syytetään. En oikein tajua. Eikö se ole ihan ok ihailla hyvännäköistä pintaa, jos kuitenkin arvostaa miestä ihan noin niin kuin ihmisenäkin? Jos mies on esimerkiksi treenannut kroppansa erittäinkin katseen kestävään kuntoon, niin hukkaanhan se menisi, jos ei sitä silmä ihailisi. (Ja vaikkei olisikaan treenannut, sillä minähän arvostan sitä ihan tavallistakin suomalaista mieskauneutta). Vai hä? Pitääkö olla kiinnostunut vain sisäisestä kauneudesta, ettei esineellistäisi miesparkoja? Ihailenhan minä naiskauneuttakin, mutta jostain syystä se ei aiheuta samalla tavalla sydämentykytystä.

Vaikka minulla on henkilökohtaiseen raineriini hyvinkin asiallinen ja ammatillinen suhde, niin täytyy sanoa, että pari kertaa on pulssini kohonnut hänenkin läheisyydessään. Jos nyt ei lasketa sitä kun se piiskaa sykkeeni jonnekin korkeuksiin. Tässä viimeksikin se näytti minulle jotain penkkipunnerrustekniikkaa niin että t-paitansa nousi vatsan kohdalta ja... kyllä te tiedätte. Melkein teki mieli koskettaa. Nämä ajatukset kyllä unohtuivat melko nopeasti sen jälkeen kun vaihdettiin paikkoja ja jouduin litistyksiin vähän liian monen kymmenen kilon rautaa alle. Tai no en tietenkään litistynyt, koska raineri oli mies paikallaan turvaamassa. Ja siinä sitä onkin niin mukava mies, että olen kerta kerralta iloisempi, kun tiemme ovat kohdanneet. Paras miessuhteeni (jos isää ei lasketa) on siis maksullinen.

Lisäksi alitajuntani on bitch. Olen tässä kevään mittaan vähän haikaillut yhtä tyyppiä. Kummallakaan meistä ei (tietääkseni) ole ajatustenlukutaitoa, joten hänellä tuskin on aavistustakaan mitä minä ajattelen hänestä nyt yhtäkkiä ja minulla varsinkaan ei ole aavistustakaan mitä hän ajattelee minusta. Ja koska kyseessä on hyvä kaveri, en uskalla sanoa tai tehdä mitään, etteivät tilanteet mene oudoiksi. Se nyt on viimeinen asia mitä haluan. Olen tässä pariinkin otteeseen onnistunut siirtymään tilaan zen, jossa asiat joko saavat tapahtua tai olla tapahtumatta. Ja molemmilla kerroilla zen-tilaan päästyäni olen nähnyt välittömästi seuraavana yönä pussailu-unta kyseisestä tyypistä. Arvatkaa olenko ollut zen enää aamulla herättyäni? Enpä ole. Voi itku.

Emmätiedä. Lokit huutaa pihalla. Kesä lähestyy.



Video sopii kirjoituksen teemaan erittäin hyvin.

Miten tää nyt taas meni tähän? Luulin, että pointtini oli todistaa sen käpyrauhasen hiljentyneen. No, lupaan, että en enää lähitulevaisuudessa kirjoittele miehistä tähän sävyyn. Jos miehistä kirjoitankin, niin pelkästään negatiiviseen sävyyn. (Vitsi, vitsi).

It's not about the smile you wear but the way we make out

Ennen kuin palaan noihin edellisen kirjoituksen aihe-ehdotuksiin, niin kysyisin, että onko kellään kokemusta hampaiden valkaisusta?

Katselin tänään purukalustoani aamulla vessan peilistä ja jotenkin siitä heräsi se ajatus, että valkaista täytyisi. Muistan vielä ne ajat kaksikymmentä vuotta sitten, kun katselin samaa purukalustoa eri kylpyhuoneen peilistä ja ajattelin, että nehän ovat melko valkoiset. No ei ole enää. Kahvi ja kokis ja elämä ylipäänsä tummentaa. En halua mitään sellaisia hullun valkoisia hampaita, mitä Hollywood-tähtösillä näkee, mutta edes pikkuisen valkoisemmat olisi kivat.

Tutkailin asiaa vähän netistä ja kävi ilmi, että laserilla hoidettu valkaisu olisi kai nopein ja kivuttomin, mutta hinnat on ihan pilvissä. Ja muutenkin hammaslääkärissäkin tehty hampaiden valkaisu on ihan liian kallista minun rahapussilleni. Sen sijaan on noita itsehoitojuttuja, joita saisi ihan kohtuulliseen hintaan. Eräälläkin nettisivulla "asiakkaiden mielipiteiden" mukaan kyseinen töhkä on ihan yhtä hyvää kuin hammaslääkärien vastaava, mutta mistä sen tietää onko nuo oikeita mielipiteitä vai vaan keksittyjä kehuja sinne nettisivulle.

Minulla on yksi kaveri, jolla on ihan uskomattoman kauniit ja valkoiset hampaat. Koskaan en ole tullut kysyneeksi, että miten hän oikein pitää hampaansa sen näköisinä. Miten te muut pidätte hampaanne nätteinä ja valkoisina? Vai eikö kukaan koskaan valkaise hampaitaan? Kertokaa, neuvokaa, ohjatkaa!

Starry eyes

Olen lukenut kahdestakin blogista tässä viimeisen vuorokauden aikana, että ihmiset tuijottavat ja se ahdistaa. Eikä siinä mitään, ahdistaa se minuakin. Joskus on sellaisia päiviä kun tuntuu, että kaikki katsovat jotenkin oudosti ja sitten tekee mieli mennä tarkistamaan peilistä että onko meikit jotenkin poskilla vai roikkuuko puseroni helmasta kenties rintsikat. Ja esimerkiksi joku aika sitten kävelin Stockmannilla ja siinä parin metrin päässä oli minua nuorempi tyttö, joka katsoi suoraan silmiini. Käänsin katseeni ensin pois, mutta katsoin sitten tyttöä uudestaan ja hän vain yhä tuijotti. Kävelin ihan tytön ohitse hänen sitkeästi katsoessa minua suoraan silmiin. Hänen katseensa oli jotenkin todella kiinnostuneen ja avoimen oloinen, ja odotin hänen sanovan jotain, mutta mitään ei sitten tapahtunut. Itseni teki mieli kysyä että "mitä?", tietysti sellaisella tosi kärttyisellä ja tylyllä äänensävyllä, mutta jatkoin vain matkaani ja tyttökin häippäsi jonnekin. Hämmensi vain se tilanne. Tulinko tunnistetuksi ja jos, niin mistä yhteydestä. Minä en ainakaan tunnistanut sitä tyttöä mistään. Kaipa tarkkaavaisimmat lukijat voisivat minut tämän bloginkin perusteella tunnistaa kadulla, mutta toivottavasti ei.

No näistä tuijottamisista vaan tuli mieleeni, että pelkään itse usein olevani sellainen tuijottaja. Saatan usein, erityisesti bussissa matkuessani, ajatuksissani jäädä katselemaan jotain ihmistä. Erityisesti jos tämän ihmisen ulkonäkö tai tyyli miellyttää silmääni, tuntuu minusta kauhean mukavalta jäädä katselemaan häntä. Tykkään kuljettaa katsettani pitkin hänen kasvonpiirteitään, silmäripsiä, nenää, huulten kaaria... Teen sen tietysti täysin tiedostamatta ja vasta hetken päästä saatan havahtua tuijottaneeni liian pitkään. Noloa toki on, jos vastapuoli on havainnut tai jopa kiusaantunut tuijotuksesta. Kaikista nolointa on, jos toinen on miespuolinen ja kuvittelee tuijotuksella olevan jotain syvempää merkitystä. Tästä syystä ihmisten katselu onkin suotavaa yrittää suorittaa niin, että katseen kohteeksi joutunut ei sitä huomaa. Mikä onkin aika helppoa etenkin linja-autossa, kun kaikki tuijottavat kulmat kurtussa ulos ikkunasta ja yrittävät olla havainnoimatta ympäristöään.

Tuijottaminen koetaan negatiivisena ja on tietysti kulttuurissamme hyvien käytöstapojen vastaista. Yleensä tuijotuksen kohteeksi joutunut ihminen luulee sen johtuvan siitä että itsessä on jotain vikaa, vaikka tilanne saattaa useimmiten olla jopa päinvastoin. Minä ainakin ajattelen lähes poikkeuksetta ihmisten katseiden kohteina ollessani, että he ajattelevat, että onpas siinä ruma tai muuten vastenmielinen ihminen (saattaa tietysti olla että itsetunnossani olisi parantamisen varaa). Itse kuitenkin katselen kaunista, särmikästä tai jollain muulla tavalla mielenkiintoista ihmistä, ruman tai epämiellyttävän ihmisen kohdalla käännän katseeni pois. Myös jos ihmisellä on joku sellainen ominaisuus, kuten vaikka kehitysvamma tai muu hänen itsensäkin tiedossa oleva erityispiirre, niin yritän tietoisesti välttää katsomista, koska pienestä pitäen on opetettu että se on epäkohteliasta. Vaikka kyseinen ihminen olisikin kaunis tai muulla (positiivisella) tavalla kiinnostava.

Tästä tulikin mieleeni, että täytyy ensi kesää varten ostaa uudet aurinkolasit.


Ps. Hui kauhistus! Toivottavasti Kölnin kuulantyöntäjämme on tallessa ja ehjänä!

I looked at you, you looked at me, I smiled at you, you smiled at me...

Olen miettinyt tässä silmiä ja katseita. Joillain ihmisillä on niin kauniita silmiä, että tuntuu kuin niihin uppoaisi. Niitä voisi tuijotella tunteja, eikä yhtään kyllästyttäisi. Mutta sitten kun ne silmät katsovat takaisin, niin tapahtuu outoja.

Minulla on ollut kummallisia katsekontakteja yhden ihmisen kanssa viime aikoina. Niin, siis miehen, kuten varmaan arvata saattaakin. Tässä ei ole mitään sen kummempaa (siis oikeasti), hän on onnellisesti kihlautunut, minä olen onnellisesti muuten vaan, enkä ole aikeissa tehdä mitään uudelleenjärjestelyjä kenenkään elämässä. Mutta ne silmät ovat ihan tavattoman kauniit. Ja syvät. Eikä ole kerta eikä kaksi, kun olen tavoittanut ne silmät katsomasta omiini. Käännän katseeni häneen ja huomaan hänen katsovan minua silmiin, hämmentyvän ja kääntävän katseensa pois. Ja sama toisinpäin. Se katsekontakti tuntuu jotenkin todella intensiiviseltä, vaikka se kestäisi vain sekunnin murto-osan. Tuntuu kuin siinä olisi joku ihan ihmeellinen yhteys suoraan toisen pään sisään, tai jotain, millaista ei kovinkaan monen kanssa tapahdu. Tämä katsekontakti tapahtuu myös tietysti meidän keskutellessa, jolloin kumpikaan osapuoli ei hämmenny. Toisella osapuolella (minä) alkaa korkeintaan polvet tutista. Toisinaan tapahtuu taas katseen välttelyä, mikä sekin ehkä kertoo jotain jostain. En kuitenkaan usko, että on kyse mistään ihastumisen tunteista. Itse katselisin niitä kauniita silmiä ihan ilokseni, joten voihan se ehkä olla, että hän pitää minun silmiäni yhtä kauniina.

Oletteko koskaan tavanneet ihmistä, jonka kanssa tuntuu ensitapaamisesta alkaen siltä kuin teidän välillänne olisi joku aivan kummallinen vetovoima? Itse olen muutaman kerran ollut tekemisissä sellaisen miehen kanssa. Se on vähän niin kuin olisi kaksi magneettia, jotka vetävät toisiaan puoleensa. Sitä on vaikea sanoin kuvailla, mutta kaikki varmaan tiedätte mistä puhun. Sittenhän on tietysti niitä ihmisiä, joiden kanssa ne magneetit hylkii toisiaan. Olen vaan miettinyt, että mistä se johtuu, että joskus tuntee alusta asti niin voimakasta vetoa toiseen ihmiseen (tai tarkemmin sanottuna kaksi ihmistä tuntee vetoa toisiinsa), jota ei oikeastaan edes tunne kunnolla? Yleensä se vetovoima ei edes ole mitään harhaa tai ohimenevää. Se vaan on. Onko ne ne feromonit? Mutta mikäs sitten selittää sen, että sitä samaa vetovoimaa voi tuntea täällä netissäkin? Saa olla aika hirmuiset hormonit, jos ne kulkevat bittien mukanakin tuolla verkoissa.

Feromoneista tuli vielä mieleeni, että niillähän usein selitetään sitä, miksi mies valitsee itseään lyhyemmän naisen. Koska siis niitä feromoneja välittyisi naisen päälaelta. Mutta mikäs selittää sen, että minä saan aina satoja pieniä, kun mies on minua pidempi? Välittyykö miehillä feromoneja jostain leuan alta? Vai olenko vain pakkomielteinen? (:D)

Teemalta tulee Ylpeys ja ennakkoluulo -putki. Siinä sitä onkin katsekontaktia kerrakseen. Oih, miksi tuo nainen antoi nyt rukkaset Herra Darcylle?


Ps. Kuka tunnistaa kenelle nuo kuvan silmät kuuluvat?

Ratiritiralla

Lähdin tänään iltapäivällä alun perin erinäisistä syistä metsästämään ruskeata villalankaa lähimmästä Vapaa Valinnastani. Siellä ei kuitenkaan ollut ruskeata lankaa kuin huopaantuvana versiona. Olin järkyttynyt. Päätin sitten samalla vauhdilla käydä keskustasta hakemassa tarvitsemaani lankaa ja koska keskustassa oli niin kaunista, niin ostosreissustani tulikin lopulta kuvausreissu. Täytyihän se näky ikuistaa, kun ei voi tietää vaikka tämä olisi tämän talven viimeinen oikein kunnon luminen päivä. Sain myös sen ruskean villalangan ostettua.

Tässä hiukan tämän päivän kuvasatoa.

Kadunkulmassa oli valtava lumikinos.

Lumeen oli syttynyt valo.



Jouluvaloja Näsilinnankadulla.



Hiukan tärähtänyt kuva Kauppakadun jouluvaloista, mutta
kun tuo kirkko näytti niin hienolta siellä taustalla.



Se pallura Metson lähettyvillä.



Lisää jouluvaloja jollain kadulla.


Näsinpuiston suihkulähde valaistuna.



Bloggaajanne rämpi lumihangessa.
Mitäpä sitä ei tekisi taiteen vuoksi.



Portti jonnekin.



Vanha kirkko.



Keskustorin joulukuusi on aina vähän köyhä koristeluiltaan.


Paloposti.



Tampereen Teatterikin on joulukoristeltu.



Raatihuone.




Keskustorin suihkulähde suojattuna.
(Tarkkasilmäisimmät saattavat havaita
kuvaajan heijastuksen lasikuvussa).

Siinäpä niitä. Olen salaa valmistellut jonkinlaista joulukalenteri-hommelia tänne blogiin, mutta ei siitä sen enempää vielä, koska en ole varma sen onnistumisesta enkä toteutumisesta. Mutta ehkä, ehkä...