Jos sä oot liian plaiha, niin sit sua paleltaa aina

No niin. Urakoin siis parissa viikossa sen aiemmin mainitsemani kirjan Iso. Vähän koen hankalaksi kirjoittaa tästä, koska jonkinmoista keskustelua syntyi jo tuolla aiemman kirjoituksen kommenteissa, enkä mitenkään halua loukata ketään jne. Hyviä kommentteja kyllä, puolin ja toisin. Muistakaa siis se, että puhun asioista täysin omasta kokemuksestani ja näkökulmastani. Jokainen on sopivan kokoinen sellaisena minkä itse parhaaksi kookseen kokee ja jos pidän jostain ihmisestä, minulle on aivan sama painaako hän 50 vai 150 kiloa. Ok? Ja se diplomatiasta.

Jotenkin en ehkä kokenut olevani kirjan kohderyhmää. Sen lisäksi, että olen oikeasti onnistunut karistamaan kiloja useammankin, en myöskään koskaan ole ollut kauhean kiinnostunut siitä mitä muut minusta ajattelevat. Varsinkaan tuntemattomat ihmiset. Tuo kirja kuitenkin keskittyi aika paljon sen ympärille, mitä muut lihavista ajattelevat. Minulle ei olisi koskaan tullut mieleenkään mennä hajalle sen takia, että joku vatipää kadulla huutaa perään läskiä. Tosin — no jaa — en kyllä muista sellaista koskaan tapahtuneenkaan. Muunlaista huomauttelua olen kyllä saanut joskus (harvoin) kuulla. Mutta joka tapauksessa, ei tunnu juurikaan missään. Totta kai se hetken kaivelee, mutta tuntuu todella vieraalta ajatukselta tirauttaa kyyneliä sellaisen takia. Toisekseen, en ole koskaan hyväksynyt itseäni "sellaisena kuin olin" eli reippaasti ylipainoisena enkä tiedä miksi olisi pitänytkään. Inhotin itse itseäni niin paljon, että siinä kohtaa oli kai se ja sama, mitä joku muu ajattelee. Tuskin kukaan ajatteli minusta kuitenkaan niin pahasti kuin minä itse.

Minä koin kirjan jotenkin ristiriitaiseksi. Toisaalta päähenkilö oli hyvinkin kovaäänisesti sitä mieltä, että lihavien ei tarvitse laihduttaa, mutta toisaalta hän kävi kuitenkin laihdutusryhmissä tms. Hän oli sitä mieltä, että toisten pitää hyväksyä hänet (ja muut lihavat) sellaisena kuin on (mikä on totta), mutta toisaalta hän tuntui kuitenkin kärsivän omasta lihavudestaan kovasti paljon. Siis henkisellä tasolla. Mielestäni ihminen, joka on sinut itsensä kanssa, ei käy läpi tuollaisia keloja kuin kirjan päähenkilö kävi. Toki siitä voi syyttää yhteiskuntaa ja muita ihmisiä, ettei pysty hyväksymään itseään, kerta muutkaan eivät hyväksy, mutta... no, enpä tiedä.

Kirjasta tuli semmoinen käsitys, että ihmisen ylipaino on koko ajan ja kaiken aikaa muiden (normaalipainoisten) ihmisten mielissä ja murheena. Voisin väittää, että on vähän vainoharhaista ajatella niin. Luulen, että oikeasti muita ihmisiä kiinnostaa yllättävän vähän toisten paino. Noin yleisesti ottaen ainakin, toki poikkeustapauksia löytyy aina. Kirjassa sanottiin: "Lihavat ihmiset saattavat tuntea melkein yhtä suurta vastenmielisyyttä toisia lihavia kohtaan kuin hoikatkin, vaikkemme me sitä ääneen sanokaan." Itse väittäisin, että tilanne on jopa päin vastoin. Kuten aiemmassa kirjoituksessani jo mainitsin, minä lihavana tunnen/tunsin hyvinkin suurta vastenmielisyyttä lihavia kohtaan. Sen sijaan en tunne yhtään normaalipainoista ihmistä, joka olisi ainakaan ääneen ilmaissut tuntevansa vastenmielisyyttä lihavia kohtana.

Silmäilijä listasi vähän aikaa sitten Anne Lepolan (kuka lie) sitaatteja jostain haastattelusta. Kuten: "Minä inhoan ruoan hakemista buffetpöydästä. Olen tottunut siihen, että ihmiset tarkkailevat minua. Ottaako läski ison palan kakkua? Syökö se jättiannoksia? Hakeeko lisää?" Tai: "Menin kauppaan, virastoon tai mihin tahansa, minua katsottiin päästä varpaisiin. Katseesta paistoi ällötys. Olin b-luokan kansalainen, jonka olisi pitänyt pyytää olemassaoloaan anteeksi." Tai :"Hampurilaisbaarissa minua hävetti mennä tiskille tilaamaan. Vastassa oli aina nuori, hoikka myyjätyttö, joka katsoi minua ajatellen, ettei tuon pitäisi syödä enää yhtään ateriaa." En väitä, etteikö tuollaista tapahtuisi ollenkaan, mutta en ihan oikeasti usko, että muita kiinnostaa noin paljoa minkä kokoinen joku on ja paljonko hän syö tai ostaa ruokaa... Tai sitten minä olen vaan ollut tosi sokea, koska en ole koskaan huomannut tuommoista. Itse asiassa olen kuullut että kaupan tai hampurilaisbaarin kassahenkilö, joka tekee sitä työtä noin 40 tuntia viikossa, ei voisi vähempää olla kiinnostunut asiakkaiden ostoksista. Toiset asiakkaat ovatkin sitten asia erikseen.

Myönnettäköön se, etten ole koskaan ollut myöskään aivan niin lihava, kuin kirjan päähenkilö, mutta rutkasti ylipainoinen kuitenkin. Välillä enemmän ja välillä vähemmän. Kirjassa minua ärsytti jotenkin ihan älyttömästi se, että ripustauduttiin siihen vanhaan tuttuun "ei se painonpudotus vaan onnistu" -väittämään. Miten niin ei onnistu? Jos ei ole mitään sairautta, joka tavalla tai toisella estää tai ainakin hankaloittaa painonpudotusta, niin ihan varmasti onnistuu. Ei kukaan väitä sen olevan helppoa, mutta jos sitä oikeasti haluaa, niin kyllä keinot löytyy. Pakko ei tietenkään ole haluta, mutta ei pidä sitten itkeäkään, kun ei mahdu siihen kivaan vaatteeseen, johon haluaisi mahtua. (Maanantaina muuten justiinsa kävelin KappAhlin tuhtien tyttöjen osaston ohitse ja ihmettelin taas kerran hiljaa mielessäni, minkä ihmeen takia niiden isompien kokojen vaatteiden pitää olla niin susirumia? Miksei mallistot voi olla samoja, mutta vaan eri mitoituksilla? Pitääkö XXXL-vaatteen saada kantajansa näyttämään juuri siltä, ettei päälle mitään puolijoukkuetelttaa kivempaa voi pukea?)

Lainaan kirjasta toisen pätkän: "Oli julmaa ja julkeaa antaa kaltaistemme ihmisten elätellä epärealistisia tavoitteita olemuksestaan. Maailmassa ei ollut sellaista taikatemppua, jolla näin isokokoiset ihmiset muuttuisivat haavekuvikseen, ei ainakaan monille meistä eikä pysyvästi. Sellaisia tuloksia eivät taanneet leikkaukset, lääkkeet eivätkä dieetit." Hmm... Joo... Ei taikatemput, leikkaukset eikä lääkkeet, mutta miten niin ei dieetit? Jos oikeasti haluaa laihtua (kirjan päähenkilö ei selvästikään oikeasti halunnut), niin sitä suuaukkoa vähän pienemmälle ja perse ylös penkistä, niin jo vain laihtuu. Ihan turha selittää, ettei syö mitään ja liikkuu, mutta silti vaan lihoo. Sitä kutsutaan itsepetokseksi. Selittelyt ja tekosyyt nurkkaan. Aina löytyy hyvä syy aloittaa dieetti vasta huomenna ja lähteä salille (tai mitä ikinä) ensi maanantaina.

Tästä tulisi niin turkasen pitkä kirjoitus (ja varmaan tulikin jo), jos purkaisin sydämeltäni kaiken, mitä aiheesta ajattelen, joten jatkan ehkä joskus toiste. Jos jaksan, ja jos te jaksatte. Loppuun vielä tahdon kuitenkin korostaa, että kenenkään ei ole pakko laihduttaa tai olla jonkun tietyn kokoinen. Kaikki pitää hyväksyä sen kokoisena kuin on eikä saa huudella toisille ikäviä asioita eikä loukata ketään ulkoisten ominaisuuksien vuoksi. Mutta jos joku haluaa pudottaa painoaan ja inisee, ettei se vaan onnistu, niin lainaan personal traineriani: "höpö höpö!" (Noin se mulle aina sanoo, kun höpsin jotain hölmöä). Kuten aiemminkin jossain jo sanoin, jos tämä on onnistunut minulta, niin se onnistuu ihan keneltä tahansa.

Joo, tiedän, minusta on tullut ihan kauhea läskinatsi. Tämmöistä se on, kun hurahtaa. Mutta minä en sentään saarnaa teille mistään taruolennoista, vaan tämä kaikki on ihan totista totta. (Nyt tuntuu, että tässä kohtaa täytyisi soida joku torvimusiikki. Fanfaari tai muuta sellaista.)

A moment on the lips, forever on the hips

Kävin tänään hakemassa kirjastosta lainaan Pekka Hiltusen kirjan Iso, koska se oli minulla varauksessa ja nyt noudettavissa. Iso siis kertoo minua hiukkasen vanhemmasta Annista, joka on iso eli lihava, ja joka sattumoisin asuu vieläpä Tampereella. Vaikea tietää, miten kirjaan suhtaudun, koska lihavuus ja varsinkin laihduttaminen hipovat "melko läheltä" omaa elämääni. Kirjoittelen ehkäpä ajatuksiani kirjasta enemmän sitten, kun olen päässyt alkua pidemmälle, eli loppuun. Siinä on vain kahden viikon laina-aika, joten on pistettävä töpinäksi.

Ihmisen koko on kyllä hassu asia. En ole oikein koskaan hahmottanut minkä kokoinen oikeasti olen. Olen aina nähnyt itseni peilistä joko isompana tai pienempänä kuin olen, riippuen siitä olenko ollut hoikemmassa vaiko paksummassa kunnossa. Kamera sitten yleensä on paljastanut karun totuuden. Tein hiljan kuvakollaasin itsestäni kesästä 2010 tähän päivään, ja se oli kyllä ihan kamalaa katseltavaa. Tai ne 2010 ja vielä 2012 otetut kuvatkin olivat ihan kauheita (vaikka aloitin elämäntapaprojektin jo keväällä 2012). Tänä vuonna otetut kuvat eivät sitten ahdistakaan enää yhtä pahasti. Tavallaan sen siis voisi ottaa voittona ja taputella itseään selkään, mutta hävettäähän ne vanhat kuvat silti ihan hirveästi. Että minä se olen niissä.

Tänä päivänä minun on vielä vaikeampi hahmottaa minkä kokoinen oikeasti olen. Olen vaatteiltani M-kokoinen, mutta minusta tuntuu, että valehtelen, jos sanon noin. Olen oikeasti läskiporsas, eikä läskiporsas voi olla M-kokoinen. Kun menen vaatekaupassa sovituskoppiin, otan mukaan vaatteen M-koossa, mutta myös isommassa koossa. Koskaan en usko mahtuvani siihen M:ään. Tänä syksynä ja talvena M-koko on ollut aina sopiva. Siltikään en osaa jättää sitä L-kokoa pois. Jos ostan vaatteen koossa M, minusta tuntuu, että huijaan. Itseäni tai muita. Että vaate on oikeasti malliltaan jotenkin tosi väljä ja siksi mahtuu, vaikka oikeasti olen kokoa L. Jostain syystä en vaan ole ostanut yhtään L-kokoista vaatetta useampaan kuukauteen. (Ja olen todellakin joutunut ostamaan uusia vaatteita, koska kaikki vuoden takaisetkin vaatteet pyörivät päälläni).

Voi olla, että tuon kirjan lukeminen on itselleni vaikeahkoa paristakin syystä: 1) Siitä syystä, että ne kaikki inhottavuudet tuntuvat vieläkin aivan liian tutuilta ja 2) siitä syystä, että kun on itse "nähnyt valon" niin olen nykyisin aika huono sietämään lihavia, jotka eivät tee asialle mitään. Tai väittävät, etteivät haluakaan tehdä ja ovat tyytyväisiä itseensä sellaisina kuin ovat. (Tämä ei tietenkään koske ystäviäni eikä läheisiäni, joista pidän, koska heitä en edes näe lihavina vaikka sellaisia olisivatkin). Vaikka olen itse käynyt sen lävitse ja tiedän vallan hyvin, ettei ole mitenkään helppoa saada korvienväliä siihen jamaan, että painon pudottaminen oikeasti onnistuisi pitkällä tähtäimellä. Mutta niinhän sitä on sanottu (jossain, joskus), että ihminen ei pidä toisissa ihmisissä niistä ominaisuuksista, joita inhoaa itsessään.

Mutta oikeasti se on kyllä tosi yksinkertaista: pitää kuluttaa enemmän kuin syö. Piste. Ja vielä helpompi vaihtoehto on se, että syö vähemmän kuin kuluttaa. (Jätän tästä pois ne diplomaattiset liirumlaarumit sairauksista, lääkityksistä jne. jotka vaan lihottaa. Jep. Niin meitä kaikkia.)

Ps. Olen oppinut Frendeistä kaiken mitä minun tarvitsee tietää elämästä.

Totuus on tarua ihmeellisempää

Sain sunnuntai-iltana luettua loppuun kirjan Kellokosken Prinsessa. Pidin kirjasta paljon ja päätin heti sopivan tilaisuuden tultua katsoa elokuvan Prinsessa. Vuokrasin elokuvan siis eilen vappuaattoni kuluksi ja katsoin sen. Vaikka tiesinkin, että elokuva on fiktiivinen, vaikkakin tositapahtumiin perustuva, niin petyin silti valtavasti.

Aika moni Prinsessan nähnyt, silloin kun elokuva oli ihan uusi ja pyöri vielä teattereissa, kehui elokuvaa ja muistaakseni liikutuksen kyyneliäkin katsomoissa oltiin vuodatettu. En tiedä, jos olisi kannattanut katsoa tuo elokuva ensin ja lukea kirja vasta sen jälkeen. Nyt kuitenkin ainakin tuntuu siltä, että ilman kirjaa en olisi saanut elokuvasta senkään vertaa tolkkua. Jotenkin siinä rynnittiin tapahtumasta toiseen ilman minkäänlaista punaista lankaa, edes ohutta sellaista. Myöskin Prinsessan persoonallisuus jäi kovin latteaksi elokuvassa. Kirjan perusteella hänestä sai paljon vaikuttavamman mielikuvan, sellaisen, jolle jopa voisi oikeasti kuvitella pystytettävän muistomerkin. 

Näyttelijänsuoritukset elokuvassa olivat varmasti ihan hyviä. Niin hyviä, kuin noin huteralla käsikirjoituksella ja ohjauksella pystyi tekemään. Prinsessaa näyttelevän Katja Kukkolan (nyk. Küttner) roolityöstä tykkäsin. Sen sijaan tarinaan oltiin lisätty joku kummallinen rooli Krista Kososelle, jotta elokuvaan saatiin alastomuutta ja seksiä, jota ilman ei kotimaista elokuvaa ilmeisesti voida tehdä, sekä pienen rakkaustarinakin. Ja tietysti sitä rakkaustarinan toista osapuolta näytteli juoppohullu Peter Franzén. Jotenkin tosi väsynyttä.

Edellisten lisäksi elokuvassa oli myös kummallisia tai yllättäviä roolituksia, kuten Terhi Kokkonen pankkineitinä, joka ei paljon tönkömpi olisi voinut olla, vaikka hänellä ei edes ollut kuin pari hassua vuorosanaa. Miksei kotimaisissa elokuvissa arvosteta ei-julkkiksia näyttelijöitä? Aina ne samat naamat tai sitten kaikenmaailman laulajia. Paula Vesala kyllä veti roolinsa ihan hyvin.

Minua häiritsi myös se, että kirjaa lukiessani sain sen käsityksen, että Kellokosken ylihoitaja Anna Pakalén oli varsinainen toiminnan nainen ja uudisti sairaalan toimintaa sekä paransi potilaiden oloja reippaalla kädellä. Elokuvassa taas Pakalén tuntui saaneen statistin rooliin ja niiden uudistusten ja parannusten takana olikin mies, joko Antti Litjan tai Samuli Edelmanin roolihahmo, tilanteesta riippuen. 

Googlailin leffan katselun jälkeen arvosteluja elokuvasta, koska halusin tietää olenko ainoa, johon se ei kolahtanut. Toiset kehuivat elokuvaa, toiset haukkuivat. Ehkä eniten samaa mieltä olen tämän arvostelun kanssa. Hetkittäin kaipasin elokuvaan tekstitystä, koska en ymmärtänyt roolihahmojen muminaa. Tosin huomattavan paljon vähemmän kuin kotimaisissa elokuvissa yleensä. 

Vaikka olenkin pari vuotta ajastani jäljessä (taas), niin suosittelen kaikkia lukemaan Kellokosken Prinsessan kirjana. Siitä saa hienon läpileikkauksen mielenterveyshoidon historiasta Suomessa ja myöskin hyvän kuvauksen Prinsessasta. Elokuva kannattaa varmaan skipata, mikäli et vielä ole ehtinyt sitä nähdä. Ja jos olet katsonut elokuvan, mutta et lukenut kirjaa, niin älä ainakaan luule, että elokuva olisi realistinen kuvaus tapahtumista.

Kuvassa oikea Prinsessa Anna Lappalainen vanhoilla päivillään. 

Virke viikonvaihteeksi

"Pelkään ettei elämäni voi muuttua enää hyväksi, että se on hajalla ja että se mikä siinä on mennyt rikki on jotain minkä on pakko toimia jotta kaiken saisi taas kuntoon, ja jos näin on, elämäni ei muutu hyväksi siltikään vaikka tapahtuisi jotain hienoa, koska hienoilla asioilla ei ole enää paikkaa johon kiinnittyä."

(Erlend Loe: Muleum)

Onko kukaan lukenut Muleumia? Tai Erlend Loen kirjoja ylipäänsä? Loella on jotenkin lapsenomainen tapa kirjoittaa ja rakentaa lauseita. Tykkään hänen kirjoistaan ihan valtavasti. Varsinkin Supernaiivia lukiessa sai nauraa räkättää oikein kunnolla. Enkä pysty enää ikinä suhtautumaan hakkaan neutraalisti.

Muleum kertoo 18-vuotiaasta Juliesta, jonka koko perhe on kuollut lento-onnettomuudessa ja Juliesta on tullut sen jälkeen varsin itsetuhoinen. Ei kuitenkaan mitenkään riipivällä ja säälittävällä tavalla, vaan varsin realistisella ja hauskalla tavalla. Mutta ei siitä sen enempää, koska en jaksa kirjoitella kirja-arvosteluja enkä halua tehdä juonipaljastuksia.

Tuo yllä siteeraamani lause vaan takertui minuun eilen illalla. Oli pakko ottaa se muistiin ja jakaa kanssanne.

Wild child full of grace

Olen viime aikoina iltapuhteikseni lueskellut Pamela Des Barresin kirjaa I'm With the Band — Confessions of Groupie (suomeksi: Kuumana Bändiin — Bändärin Tunnustukset). Pamelahan on siis, kuten kirjan nimestä voi päätellä, entinen groupie, joka on pannut suunnilleen kaikkia Mick Jaggerista Jim Morrisoniin. En tokikaan lue kirjaa minään eroottisena iltalukemistona, vaikka siinä aika avoimesti kerrotaankin tapahtumista, vaan se on sisäiselle kukkaislapselleni oikein loistava ajankuvaus 60-luvun Kaliforniasta ja tietysti sen ajan rockmusiikista ja -tähdistä. Tästä huolimatta, kun tuota lukee juuri ennen nukahtamista, niin unet ovat kyllä melkoisen mielenkiintoisia...

Mikä minua lievästi ärsytti tuossa kirjassa, oli Dave Navarron esipuhe. Ei muuten, mutta se päättyi Navarron neuvoon lukijoille: "Miehet, pitäkää lukiessanne käsillä riittävästi paperipyyhkeitä. Naiset, yrittäkää pitää kurissa syvät kateuden ja vihamielisyyden tunteenne... Tiedätte toivovanne, että tämä olisi teidän tarinanne." Uaah... Vihamielisyyden... Minussa ei ollut yhtään vihamielisyyttä ennen tuota lausetta ja sen jälkeenkin se kohdistui pelkästään Navarroon. Ärsyttävää yleistämistä. Tuskin lukisin tuota kirjaa, jos haluaisin jotenkin halveksia Pamela Des Barresia. Kateuden voin kyllä myöntää ihan avoimesti, mutta se ei ole sellaista "ne on vaan sulle kateellisia, Johanna" -tyylistä kateutta vaan enemmänkin "olisinpa minäkin päässyt sänkyyn Jim Morrisonin kanssa" -kateutta. No, onneksi Navarro esipuheineen unohtui aika nopeasti, kun aloin lukea itse kirjaa.

Huomasin hauskan yksityiskohdan etsiessäni tuota kirjan kansikuvaa tähän postaukseen. Tuossa suomenkielisessä kirjassa on kirjan otsikko laitettu peittämään kriittiset kohdat, mutta alkuperäiskielisen kirjan kannesta on olemassa ainakin versio, jossa Pamelan syliin on laitettu kukkapuska peittämään nännin.


Ps. Hiukan samaa aihetta sivuten, tänään klo 21.00 täytyy katsoa Yle Teemalta Easy Rider. Olen nähnyt sen joskus teininä ja silloin se oli ehkä herkälle sielulleni vielä hieman liian hurja. Dennis Hopper muuten soitteli Pamela Des Barresille useita kertoja Pamelankin ollessa vielä nuori ja viaton, mutta Pamela piti Hopperia siinä määrin pelottavana, ettei antanut minkäänlaista vastakaikua tälle. (En ole päässyt kirjassa vielä niin pitkälle, että tietäisin kohtasivatko he sitten myöhemmin elämässä uudestaan).

Sex, Drugs and Cocoa Puffs

Lähdin eilen Anttilasta kävelemään Keskustoria kohti. Koska kävelykadulla näytti olevan tiivis muuri feissareita, päätin kulkea viereisen Hemtexin kautta. Tarkoituksenani ei ollut ostaa mitään, kävellä vain läpi, mutta siinä ihan heti oven suussa oli aivan ihania pöytälamppuja. Alennuksessa. Hinta 5 euroa. Pakkohan se oli sitten ostaa, vaikka tiesin ettei sille ole mitään paikkaa täällä kämpässä.




Nyt se nököttää tuossa television vieressä todennäköisesti tilapäisen pysyvästi. Väriltään se kyllä sopii sisustukseen, mutta... oikeastaan sen ympärille tarvittaisiin ihan uusi asunto. No, joskus vielä.

Viime viikolla harhauduin shoppailemaan Amazoniin. Olin lukenut uusimmasta Soundista kirjasta nimeltä Sex, Drugs, and Cocoa Puffs: A Low Culture Manifesto, ja että kyseinen kirja julkaistaan piakkoin suomeksi. No, en tietenkään malttanut odottaa kallista suomennosta, vaan päätin tilata sen Briteistä enkuksi. Kirja vaikutti kovasti mielenkiintoiselta, voin kertoa enemmän sitten kun olen sen lukenut.




Samalla reissulla Amazon ehdotti minulle Red Hot Chili Peppersistä kertovaa kirjaa Me and My Friends, joka on koostettu valokuvaaja Tony Woolliscroftin kuvista sekä hänen tekstejään kuviin liittyvistä tarinoista. Pitihän sekin sitten ostaa.




Tein tilaukset viime viikon keskiviikkona joskus myöhään illalla ja molemmat kirjat tipahtivat tänä aamuna postiluukustani, eli alle viikossa. Todella nopeata toimintaa! Ja kumpikin paketti maksoi alle 10 euroa postikuluineen, RHCP-kirja jopa alle seitsemän euroa. Miksi enää edes käyttää bussia ja omia jalkojaan raahautuakseen kirjakauppaan, jossa sitten saa maksaa itsensä kipeäksi kirjoista? No, suomenkielistä kirjallisuutta tietysti löytyy helpommin kirjakaupoista kuin Amazonista. Ja tykkään hengailla kirjakaupoissa. Mutta noin teoriassa...

Tänään olen pääasiassa kävellyt ulkona ja nauttinut auringosta, ja sen jälkeen katsellut kuvia Red Hot Chili Peppersin pojista. Ei valittamista.

It's not about the smile you wear but the way we make out

Viikko on lähtenyt rattoisasti käyntiin. Oikeastaan aika positiivisissa fiiliksissä. Maanantaina kävin työhaastattelussa ja loppuviikolle taitaa olla luvassa toinen. Maanantain työhaastattelusta ei nyt ainakaan heti poikinut mitään hommia, koska siinä työssä, mitä hain, oli sinä samaisena päivänä aloittanut jo joku. Minulle on ennenkin käynyt noin, että haen jotain työtä ja haastatteluun päästyäni siihen on jo valkattu joku. Mutta uusia avoimia paikkoja siinä samaisessa hommassa on ihan nurkan takana jo tulossa, että niitä odotellessa päin uusia haasteita.

Eilisen työhaastattelun jälkeen kävin lohtushoppailemassa itselleni farkkuja. Edelliset suosikkifarkkuni (2 kpl) vetelevät taas ihan viimeisiään. Toiset on näemmä menossa persiistä puhki ja toisten lahkeet on ihan rispaantuneet. Eipä sillä että nuo tänä päivänä haittaisivat, farkkujahan myydään jo valmiiksi rikkinäisinäkin, mutta ehkä jos tässä jonain päivänä saisi jotain töitä, niin eihän sinne kehtaisi rikkinäisissä farkuissa mennä. No joka tapauksessa, minun piti avautua siitä miten paljon inhoan housujen sovittamista ja ostamista. En ehkä montaa asiaa inhoa niin paljoa tässä maailmassa. Paitojen tai vaikkapa kenkien sovittelu on ihan ok, mutta housujen... voi yäk. Siksipä sitten kun kerrankin vaivaudun ostelemaan itselleni housuja ja otan asiakseni niiden sovittelun oikein urakalla, niin ostankin sitten kerralla yleensä useammat housut. Kuten eilen kahdet farkut. Molemmista sain sitä paitsi ihan hyvin alennusta. Rahanmeno tuntuu kyllä karmivalta, kun ostaa kahdet farkut kerralla, mutta sitten voi taas huokaista helpotuksesta pitkäksi aikaa ja seuraavan kerran tarvii mennä sovittelemaan housuja vasta kun on aivan pakko.

Sain tuossa pari iltaa sitten luettua Sofi Oksasen Puhdistuksen. Se oli kyllä jännä kirja. En halua pilata kenenkään lukunautintoa, joten sanon vain että siinä tavallaan tarinan edetessä loksahteli palasia paikoilleen. Ja kun siinä pääsi sitten loppuun, niin tuli tunne, että olisi pitänyt aloittaa uudestaan alusta tai pikakelata taaksepäin kaikki tapahtumat uudestaan, koska alussa ehkä oli jotain jonka tajuaisi aivan eri tavalla nyt kun sen oli kertaalleen jo lukenut. Tykkäsin siitä kyllä hirmu paljon. Jostain luin, että Puhdistus kertoo prostituutiosta Virossa, mutta en kyllä lähtisi sitä ihan noin pieneen lokeroon laittamaan. Aika vähän siinä loppujen lopuksi prostituutiosta oli ja enemmän kaikesta muusta. En ollut aikaisemmin lukenut Sofi Oksasen kirjoja, mutta nyt ajattelin lukea. Lainasin tänään kirjastosta Baby Janen ja jonotan Stalinin lehmiä, johon näyttikin olevan aikamoiset varausjonot. Lueskelin eilen illalla jonkun Hesarin kirjallisuuspiirin mielipiteitä tuosta Puhdistuksesta, niin muutamalla tyypillä oli kauheasti kritiikkiä siitä mitä olisi pitänyt olla enemmän tai vähemmän tai mitkä roolihahmot nyt eivät olleet uskottavia, niin teki vaan mieli sanoa, että kirjoittakaa itse paremmin. No tokihan kirjallisuuspiirien tarkoituksena on analysoida kirjoja ja sellaista, mutta tulee vähän yhtä hölmö fiilis tuollaisesta kuin jos taidemaalarille sanottaisiin maalauksesta, että tähän olisi kyllä pitänyt maalata enemmän taloja tai vaikkapa käyttää enemmän jotain ihan toista väriä. No mutta suosittelen kyllä lukemaan tuon kirjan, mikäli ette vielä ole sitä tehneet.

Ihmettelin muuten tuossa aamulla hetken, että miksi ihmeessä tänne blogiin on ollut ihan mielettömät kävijäryntäykset eilen ja tänään, mutta löytyihän se selityskin sitten... (Kuvassa alla, klikatkaa isommaksi).



Ainakin Facebookissa on alkanut kierrellä nyt noita tuollaisia juttuja ja itsekin tein eilen itsestäni sellaisen kiertohässäkän jossa piti googlata "(omanimi) on" ja listata viisi ensimmäistä hakutulosta. Olen tehnyt täällä blogissa tuon saman meemin joskus varmaankin, ja nyt ne kymmenet googlaajat sitten törmäävät tänne etsimään noita lauseita itselleen. Kaikenlaisia buumeja sitä...

Sad but true

En meinannut saada viime yönä unta, joten rupesin lukemaan kirjaa Nirvana: The True Story. Kirjan on kirjoittanut kirjan nimen mukaisesti Everett True, joka on joku brittiläinen rockjournalisti tjsp. Minua alkoi jotenkin nyppiä se kirja heti ensimmäisillä riveillä. Johdanto oli niin pitkä ja sekava, että meinasin nukahtaa, mikä tietysti olisi ollut ihan hyvä asia, koska unettomuuden vuoksi aloin lukea sitä. Sekavuuden lisäksi minua ärsytti jotenkin se tapa, jolla teksti on kirjoitettu, tosin se saattaa olla suomentajan vika. Pitäisi varmaan aina lukea alkuperäiskielellä kaikki kirjat. Tuollaisissa elämäkerta- tai bändikirjoissa minua aina ärsyttää yleensäkin se, jos kirjan kirjoittaja nostaa itsensä liian näkyvälle paikalle tekstissä. Minua kiinnostaa se bändi, ei jonkun minulle täysin tuntemattoman ihmisen omat näkemykset asioista. Sitä paitsi jo johdannossa True kirjoitti jotain minun mielestäni melko anteeksiantamatonta^*): "Vain veteen piirretty viiva erottaa keskinkertaiset suurista, The Vinesin White Stripesista, Coldplayn Oasisista, grunge-poseeraajat (Offspring, Muse, Alice In Chains) Nirvanasta." Okei, en väitä että AIC olisi Nirvanaa "suurempi", mutta että grunge-poseeraaja? Whatever, dude... Tuo kirja on vieläpä niin jumalattoman paksu (783 sivua hakemistoineen) ja painava, verrattuna siihen että Nirvana oli melko lyhytikäinen yhtye, että sen lukeminen makuuasennossa on todella vaikeata. Varmasti sitä olisi voinut tiivistää ja kiteyttää aika paljon. Mutta toivottavasti se paranee, kunhan pääsee kunnolla vauhtiin.

Kävin tänään Alkossa ostamassa pari pulloa Fresitaa. Molemmat ovat erityisiin juhlatilaisuuksiin, en suinkaan aio niitä yksikseni tissutella kotona. Olen ollut tänään pahoinvoiva enkä jaksanut liikenteeseen lähtiessä meikata tai mitään. Mutta tapahtui jotain todella hämmästyttävää! Minulta ei kysytty papereita Alkossa! Ilmeisesti Fresita ei ole teinien suosimaa ilolientä.

Jotenkin toivoisi, että tulisi sitten kunnon flunssa jos on tullakseen, eikä tämmöinen semitauti. Olo on ihan blaah, mutta ei kuitenkaan silleen oikeasti kipeä, että voisi hyvällä omallatunnolla painua vällyjen väliin.

Olenko muuten ainoa, jonka mielestä merirosvoista tulee ensimmäisenä mieleen aina jotkut taruolennot?


^*) Saattoi sisältää ripauksen sarkasmia.

Reikä päässä

Niin, eilen kun hihkuin tuosta jostain jänskä pänskästä sekä kivasta jutusta, niin voin nyt sen paljastaa teille. Toteutin tänään pitkäaikaisen haaveeni ja kävin ottamassa Igorissa lävistyksen! Lävistys on korvan nipukassa (kuten kuvasta näkyy), nimeltänsä siis tragus.




Nyt ehkä ajattelette, että onpa minulla jännittävät haaveet, mutta olen oikeasti halunnut korvista tuohon kohtaan jo useamman vuoden. En ole aiemmin uskaltanut käydä piikiteltävänä, mutta nyt sain rohkaisua asiaan ja päätin tarttua tuumasta toimeen! Mimmu, jota konsultoin tässä lävistysasiassa, lähti mukaani pitelemään minua kädestä. Siinä sitten kiljuin hyytävästi, kun veri roiskui ja kyyneleet valuivat...

No eikä. Oikeasti olin kyllä tosi urhoollinen enkä yhtään peljännyt. Ei se sattunut juurikaan, lävistyksestä ei ole tullut verta, eikä edes kuulunut rutinaa neulan lävistäessä korvan ruston. Igorin tyttö sanoi, että se meni helposti ja rustoni on tosi ohut. Olenhan sen oikeastaan tiennytkin, koska eräskin mieshenkilö tykkäsi lerpatella korvaani, kun se on niin lerpattava ja elastinen (kuten nenäkin). Eikä korvaan edes satu tällä hetkellä yhtään, mistä olen hiukan yllättynyt. Nyt täytyy vaan jonkin aikaa kuunnella mp3-soitinta vain toisella kuulokkeella, en mitenkään ilkeä työntää heti sitä nappia tuohon oikeaan korvaan.

Luin viime yönä loppuun tuon Anna-Leena Härkösen uusimman kirjan Ei kiitos. Se oli ihan hyvä kirja, kuten Härkösen kirjat yleensäkin. Vaikka tämä olikin aika alapääkeskeinen kirja ja juonen voisi tiivistää niin, että mies ei anna. Kirjan loppu oli ehkä vähän plöps, mutta kaipa siinä jätettiin sitten lukijalle itselleen aika vapaat kädet päättää miten tarina päättyi. En välttämättä kyllä tykkää kauheasti siitä, että joudun itse kuvittelemaan kirjan loppuun, vaikka muuten ei kaikkea tarvikaan aina tuoda ihan tarjottimella eteeni. Joka tapauksessa olen hiukan väsynyt, koska yöunet jäivät kirjan vuoksi melko lyhyiksi. Olen jotenkin ääripäiden ihminen lukemisen suhteen: joko täytyy saada kirja luettua nythetipian loppuun tai sitten en saa luettua oikein ollenkaan.

Haukotus.