Ollaan vaan ihan au naturel

Luin Imagesta tämän jutun. Jos et jaksa klikata auki, niin siinä on puhetta naisten meikittömien ja meikattujen kuvien julkaisemisesta. Pähkinänkuoressa siis Anna Abreu oli julkaissut itsestään meikittömän kuvan, koska se on ok, ja bloggaaja on julkaissut itsestään meikatun kuvan, koska sekin on ok. Bloggaajalla on joku pointti siitä, miksi Annan näkemys ei välttämättä ole ok. No lukekaa tuo juttu. Olen sen kanssa sekä samaa että eri mieltä.

Rupesin miettimään tätä meikkaamisasiaa. Minähän meikkaan äärimmäisen harvoin. Tänä vuonna olen meikannut ehkä kolme kertaa. Viimeisin niistä viime lauantaina. Lopputulos oli se, että koko illan minulla oli epämukava olo, koska silmässäni hiersi jotain, ja sunnuntaina silmiäni kutisi ja kirvelsi. Osasyyllinen varmasti oli se, että ripsivärini on liian vanhaa, joten se varisi silmiini, ja pitäisi ostaa uusi. Osittain varmaan myös siksi, että silmäni ovat tottuneet olemaan au naturel.

Tunteeni meikkaamista kohtaan ovat siis ristiriitaiset. Toisaalta olen kateellinen niille naisille, jotka jaksavat laittaa naamansa nätiksi ja näyttävät hyvältä. Toisaalta taas mietin, että miksi minun tarvitsisi meikata, kun ei miestenkään tarvitse. (Toki jotkut miehet meikkaavat, mikä on sekin ihan ok, mutta jos ajatellaan nyt vain näitä ah niin perinteisiä sukupuolirooleja).

Eilen kiinnitin kaupassa huomiota nuoreen (n. 30 v) pariskuntaan, joka näytti jotenkin tosi epäsuhtaiselta, koska pariskunnan nainen oli viimeisen päälle laitettu, mies ei. Naisella oli kulmakarvat piirretty hyvin vahvasti, varmasti tekoripset laitettuna ja iho mielestäni täysin luonnottaman tummaksi puleerattu jne. Mies taas oli ihan kuin suoraan jostain raksalta tullut (ja saattoi ollakin, mistä minä tiedän), tukka epäsiistillä ponnarilla ja tuskin minkäänlaisia kauneudenhoitotoimenpiteitä kasvoihin suoritettu koskaan. Tunnistin naisen jollain tasolla ja tiedän hänen olevan kauneudenhoitoalalla töissä, joten siinä mielessä ymmärrän laittautumisen, mutta minun makuuni hän oli aivan liian meikattu. Jos se kuitenkin tekee hänet onnelliseksi, niin se on aivan ok. Pariskunnan kontrasti vain herätti huomioni.

Opiskeluaikoina minulla oli koulukaveri, joka suhtautui meikkaamiseen niinkin radikaalisti, että hän julisti jokaisen meikkaavan naisen olevan ruma. Ei kovin kiva asenne tuokaan. Sitten taas toinen ääripää ovat ne naiset, jotka eivät voi edes saunan jälkeen hetkeä esiintyä omana luonnollisena saunapuhtaana itsenään, vaikka oikeasti ovat kauniita myös ihan sellaisenaan.

Taannoin keskustelin jostain työhaastatteluihin liittyvästä (ilmeisesti siitä, etten taaskaan ollut tullut valituksi) yhden miespuolisen toverini kanssa ja hän kommentoi, että minun pitäisi panostaa ulkonäkööni ennen työhaastattelua. Siis käydä jossain kauneushoitolatyyppisessä paikassa, laittaa tekoripset ja ties mitä. Teki mieleni vedellä pitkin korvia tyyppiä. Siis ensinnäkin, millä rahalla? Ja toisennakin, miksi helvetissä? Moniko mies tulee valituksi työhön sen takia, että käynyt puunaamassa naamansa kuosiin edellisenä päivänä? Tuskin kovinkaan moni. En tiedä haluaisinko edes töihin firmaan, johon minut on valittu naamani eikä osaamiseni perusteella. Totta kai meikkaan työhaastatteluun (tässäkin: miksi totta kai?) ja laitan siistit vaatteet jne. mutta että ennen jokaista työhaastattelua kävisin jossain maksamassa naamani restauroinnista? Ei kiitos.

Vaikka olenkin tosi sinut oman itseni kanssa ja ilmeisesti itsetuntoni on ihan kohdallaan, niin en silti voi välttyä myös päinvastaisilta tunteilta. Kuten tuolla Imagen juttussakin joku kommentoi: "En meikkaa, koska musta se ei kaunista mua, on luonnotonta, vie aikaa ja rahaa ja luonnonvaroja … mut useimmiten tuntuu että pitäis, että on vaan liian ruma kaikkien meikattujen keskellä, näyttää väsyneeltä ja jotenki epätehokkaalta." Tajuan tuon täysin. Tunnen itseni usein niin vanhaksi, väsyneeksi, rumaksi ja rupsahtaneeksi laitetumpien naisten rinnalla. Silti tuntuu, että kelpaan — jopa miehille — ihan tällaisenaan. Tai jos en kelpaa, niin saan sitten olla kelpaamatta.

Olen joskus miettinytkin, että kuntosalilta olisi varmaan otollisinta pokata itselleen mies, niin ei tulisi sitten aamulla mitään yllätyksiä, kun siitä vierestä ei herääkään se viimeisen päälle puleerattu ja kukkasilta tuoksuva keijukainen. Siellä kun minut näkee trikoissa punaisena ja hikisenä ja meikittömänä, niin sen jälkeen ei voi yllättyä kuin positiivisesti.

Vai onko tämä enemmän naisten juttu eikä miehiä niin paljoa edes kiinnosta naisten meikkaaminen?


Ps. Tästä voisi jatkaa vaahtoamista vaikka kuinka pitkään ja lisätä vielä se aspekti, että miksi kauniilta näyttäminen ylipäänsä tuntuu olevan naisen pääominaisuus, oli sitten meikattu tai meikitön? Usein vasta toisena tulee se, mitä nainen tekee. Mediassa (myös sosiaalisessa) nyt ainakin. Tuolla Abreun Instagram-kuvan kommenteissakin esiintyy pääasiassa kaksi teemaa: 1) olet niin kaunis noinkin ja 2) helppohan se on noin kauniin ihmisen sanoa, että kelpaa tuollaisenaan. Ei noin.

Hetken kestää elämä ja sekin synkkä ja ikävä

Pidin tänään joulusiivoilupäivän. Siis siivoilu, ei siivous. Siivoilu tarkoittaa sitä, että paikkoja laittaa vähän järjestykseen, mutta ei esimerkiksi sorru sellaiseen hullutteluun, kuten pölyjen pyyhkiminen.

Yleensä kun minä siivoan/siivoilen/tiskaan, soitan myös musiikkia Spotifysta. Musiikin täytyy olla sellaista, että pystyn laulamaan mukana, koska kuunneltua musiikkia parempaa on ainoastaan itse laulettu musiikki (siis tekee omalle sisimmälle parempaa, vaikkei välttämättä kuulosta paremmalta...). No, koska tänään kyseessä oli joulusiivoilu, laitoin taustalle soimaan uusimman Raskasta Joulua levyn, Tulkoon joulu akustisesti. Kävi vaan jotenkin niin hassusti, että kun Tulkoon Joulu alkoi ja rupesin loilottamaan poikien mukana, niin rupesin myös itkemään. Heti kun avasin kultakurkkuni, niin myös kyynelkanavat aukesi. Pystyin olemaan normaalisti niin kauan kuin olin hiljaa, mutta suuni avaaminen aiheutti vain jotain outoa ulinaa kurkustani. Olin vähän silleen, että mitäs tämä nyt on? Arvannette varmaan, että siinä vaiheessa kun levyltä kajahti Konstan (Jylhän) joululaulu, käynnissä oli jo kunnon pärskintä. Tuota kappaletta en kyllä pystynyt edes kuuntelemaan loppuun.

Vasta Jarkko Aholan ääni sai meikäläisen rauhoittumaan siinä määrin, että pystyin jatkamaan siivoamista niin kuin normaalijärkinen ihminen. Rakastan muuten tuota Jarkon omaa Mielenrauhaa-joululaulua. Olen ikään kuin kasvanut siihen kiinni ja se on minulle jotenkin ah niin kovin omakohtainen. Asiaa tietysti auttaa myös se, että biisin laulaa juuri Jarkko.

Ja kyllä: minulla on se aika kuukaudesta. Selittänee paljon? Hormonit, hormonit...

Ja joululauluista puheen ollen: minua harmittaa aivan hirveästi, etten eilen "päässyt" katsomaan Raskasta Joulua -kiertuetta, kun olivat Tampereella. Päässyt lainausmerkeissä, koska kukas aikuista ihmistä estää, mutta... Olen parina vuonna käynyt kyseisessä tilaisuudessa Tampere-talossa ja se on ollut parasta ikinä, mutta tänä vuonna keikka siirtyi Tampereen keskustasta jonnekin susirajalle eli Pirkkalan rajalle Tähti-areenalle. Ja koska sieltä käytännössä lähti kymmeneltä illalla viimeinen bussi takaisin sivistyksen pariin (ellei halunnut kävellä areenalta kilometriä johonkin suuntaan ja eksyä, kuten minulle olisi melko varmasti käynyt), koin sen autottomalle ihmiselle täysin mahdottomaksi yhtälöksi. Lisäksi esiintyjäkaarti ei ollut niin kiinnostava tänä vuonna, että olisin ihan mahdottomiin sankaritekoihin sen vuoksi. Vaikka Leppäluotoa rakastankin, niin JP ei yksin saanut minua siirtymään jonnekin korpikuusenkannonalle. Sori, JP. Harmittaa, mutta katsellaan ensi vuonna uudestaan. Josko tulisivat järkiinsä ja palaisivat ihmisasutuksen läheisyyteen. Ainakaan konsertti ei ollut loppuunmyyty tänä vuonna, kuten edellisten vuosien KAKSI konserttia Tampere-talossa...

Yksi parhaita joulunalushetkiä tänä vuonna muuten oli se, kun Jarkko Ahola lauloi Tampereen Tuomiokirkossa Oi Jouluyön! Viime vuonna toivoin kädet kyynärpäitä myöten ristissä, että Jarkko olisi vetäissyt sen livenä, mutta silloin hän ei sitä tehnyt. Tänä vuonna Tampereen keikka oli joulukiertueen ensimmäinen ja Jarkko sanoi vähän jännittävänsä, kun laulaa seuraavan kappaleen ensimmäistä kertaa elävälle yleisölle ja kyllä, kyseessä oli tosiaan Oi Jouluyö! Voi että rakastin. Ja rakastan. Tuo joululaulu oli Jussi Björlingin esittämänä äitini lempijoululaulu ja tuskin äiti olisi Jarkko Aholan versiostakaan mieltään pahoittanut.

Yksi kaikkien aikojen lempparijoululaulujani on Sylvian joululaulu, joka on varmaan aika monen muunkin suosikki, joten en sinällään pyri nyt olemaan mitenkään uniikki tässä. Mutta se vain on niin kaunis. Ja nyt kun Aholasta olen tässä jauhanut, niin mainittakoon, että Sylvian joululaulustakin lempiversioni nykyään on — yllätys yllätys — Jarkko Aholan versio. Toinen "kaikkien suomalaisten lempijoululaulu" Varpunen jouluaamuna taas ei uppoa minuun kenenkään versiona. Aivan liian ahdistava kappale.

Voi näitä suomalaisia joululauluja. Ranteet auki ja hankeen.

Ps. Tämä kannattaa katsoa jo pelkästään noiden nahkahousujen takia...

Ooh, well, well, doo, doo, doo, doo, doo

Televisio jäi auki jonkun turhanpäiväisen ohjelman jälkeen ja verkkokalvoilleni alkoi tulvia vielä turhanpäiväisempi Ruotsin miljonääriäidit. Sen ja monen muun asian summana näppikseltäni purkautuu nyt ulos avautuminen.

Olen erityisesti viime aikoina kyllästynyt ihan toden teolla semmoiseen jotenkin meille jostain ulkoapäin syötettävästä "naisellisuuden" normista. En tiedä osaanko oikein selittää edes mikä tässä kiristelee...

Katsokaa vaikka televisiosta yksi mainoskatko parhaaseen katseluaikaan. Siellä mainostetaan suihkusaippuoita, miten iho pysyy ihanana ja silkinpehmeänä, ja meikkivoiteita jotka vielä viimeistelevät sen ihanuuden ja ties mitä "ihanuuksia". Että minä sitten inhoan nykyisin sanaa "ihanuus". Siis siinä muodossa, kun sitä käytetään korvaamaan joku substantiivi (ostin kaupasta tämän ihanuuden), en suinkaan sillon jos puhutaan vaikka elämän ihanuudesta. Kun on vaan pakko saada kaikenlaisia ihanuuksia kaupoista. Aikuiset ihmiset. Hävetkää.

Ja kaikki tuhannet ja taas tuhannet muoti-/lifestyle-/jne. blogit truuttaavat tätä samaa "naisellisuuden" mallia meidän niskaamme yhä enenevissä määrin. Ja sitten ihmetellään, jos jotkut miehet saattavat pitää meitä vähän yksinkertaisempina olentoina. Miksi me naiset hyväksytään tämä meille asetettu muotti ja pahimmassa tapauksessa vielä jopa ylläpidetään sitä?

Ihan oikeasti, jos naisellisuus on tuommoista kosmetiikalla läträämistä ja kaikenlaista hötöntöttöröä, niin en varmaankaan sitten ole naisellinen nainen. Vaikka omasta mielestäni olen hyvinkin naisellinen, mutta vähän vaan eri tavalla. Silleen luonnollisella tavalla. (No ok, jollekin se hötöntöttörö voi olla luonnollinen tapa elää, mutta vähän kyllä pidän kana-aivona sellaista). Tykkään hameista ja mekoista, tykkään pitkistä hiuksista (myös miehillä), tykkään räpsytellä ripsiä miehille ja tykkään tyttöillä. En kuitenkaan suihkussa käydessäni hekumoitse miten ihanuudelta joku suihkusaippua tuntuu ihollani ja minulle on aivan sama onko se meikkivoide BB vai CC vai mikä lie. Itse asiassa en juurikaan edes käytä meikkivoidetta.

En tiedä, ehkä tässä avautumisessa ei ollut mitään tolkkua. Jotenkin vaan ahdistaa se, että naisellisuuteen liitetään a) turhamaisuus, b) heikkous, c) epäloogisuus, d) tyhjäpäisyys ja e) se, ettei saa näyttää siltä miltä oikeasti näyttää. Eikä luojan tähden ainakaan saa vanheta!

Ehkä ei tarvitse enää ihmetellä miksi olen sinkku.


(Otsikko on lainattu John Lennonin kappaleesta Woman).