Jottei kellään olis orpo olo

Musiikkimakunihan on pääosin hyvinkin "katu-uskottavaa" (ironiset lainausmerkit, toim.huom.). Kuuntelen siis melko raskasta rokkia ja kunnon punkia, enkä mitään Nickelbackia ja Pää kiitä. Toisinaan korvieni karvasoluja kutkuttelee kuitenkin toisenlainenkin musiikki, joista ajattelin antaa pari näytettä nyt.

Olen kauhean iloinen, että kotimaisen musiikin nuoresta sukupolvesta löytyy porukoita, jotka tekevät semmoista elämäniloista ja letkeätä musiikkia sen ainaisen mollissa soitetun itku-ulinan sijasta, koska sitä tämä maa totisesti tarvitsee.

Ensimmäisenä esimerkkinä käytettäköön vuoden takaista Kuningasidean Enemmän duoo ku sooloo -biisiä:



Minusta tuo on vaan kertakaikkisen ihana kappale!

Toinen hyvänmielenbiisini on tuoreempi biisi tältä vuodelta, Elokuun Tänään lähtee, josta muuten jo aiemmin otin otsikon kirjoitukselleni:



Ajattelin ottaa tästä jälkimmäisestä tämän vuoden kesäbiisini, ellei mitään vielä parempaa putkahda esiin.

Olen ilmeisesti vanhemmiten pehmennyt ja alkanut sulattaa jopa reggae-sointuja, sillä aiemmin kyseinen musiikkilaji on ollut yksi inhokeistani heti countryn jälkeen. Tai sitten nuo on vaan niin hyvin tehty ja sellaisella positiivisella lempeydellä, ettei haittaa vaikka tyylilaji olisi mikä.

Ei voi oikeasti mökötyttää sen jälkeen kun noita yllämainittuja kuuntelee!

Free as a bird, it's the next best thing to be

Kuva täältä. 

Aika monella kahvilalla, ravintolalla, baarilla ja muulla mestalla, jossa käy asiakkaita, on nykyisin ilmainen langaton netti eli free wi-fi niin kuin Ameriikassa sanotaan. Olen miettinyt, että minkä takia niiden verkkojen pitää olla suojattuja? Ai-na. Jos sen salasanan saa tiskiltä ja se kuitenkin annetaan ihan jokaiselle, niin what's the point? Salasanaa ei kuitenkaan yleensä vaihdeta koskaan eikä sen saaminen edellytä kahvin/kaljan/jonkun muun ostamista. Siitä huolimatta pihistellä halutaan. Ettei vaan kukaan käytä sitä salaa siinä seinän ulkopuolella. Sitten on pakko vaivautua nousemaan ja kävelemään tiskille ja pyytämään salasana ja sen jälkeen vielä toivoa, että kuuli ja muistaa sen oikein vielä paikalleen palattuaankin. No, ehkä se olen vain minä, mutta kannatan avoimia verkkoja julkisissa tiloissa.

Muutettuani tähän osoitteeseen kaapelimodeemini meni lähes heti paskaksi ja jouduin Elisaan uuden modeemin hankintaretkelle. Minulle annettiin vaihtoehdoiksi ostaa uusi modeemi n. 100 eurolla tai vaihtaa liittymäni Elisa Viihteeseen. Valitsin jälkimmäisen, koska minulla ei ollut siinä hetkessä sataa euroa sijoittaa johonkin vekottimeen ja tarvitsin nettiyhteyden heti. Kävi kuitenkin niin onnettomasti, että Elisa Viihteen yhteys pätki enemmän kuin rakettispagetti, joten olisin tullut hulluksi ilman naapurini avointa langatonta verkkoa. En tiedä oliko se yksityisen ihmisen vai jonkun firman wlan, mutta olin siitä ikuisesti kiitollinen.

Sittemmin tuo avoin wlan hävisi ja pätkiminen jatkui. Sattumalta minulle soitti Saunalahden myyntihenkilö, joka tarjosi liittymää ja nettitikkua edulliseen yhteishintaan. Sanoin myyjälle, että se onkin kauhean kätevää, koska tämä Elisan nettiyhteyteni pätkii aika usein, joten voin niinä aikoina sitten surffailla nettitikun avulla. Saunalahden myyntihenkilö oli hämmästynyt ja sanoi, että kyllähän se laajakaista pitäisi saada toimimaan ja käski soittaa Elisan tekniseen tukeen. Kerroin soittaneeni aika monesti, joten myyjähenkilö käski sanoa, että Saunalahden myyjähenkilö käskee laittamaan sen kuntoon. Nauroin räkäisesti tuon nuoren ja niin viattoman myyjähenkilön hyväuskoisuudelle.

Aina muuten kun Elisan tekniseen tukeen soittaa, niin nauhoite läpisee jotain siitä, miten vikailmoituksen voi tehdä myös netin kautta (vaikka vika olisi juuri nettiyhteydessä). No, kerran sitten kyllästyin soittelemaan ja tein vikailmoituksen netin kautta. Meni viikko, kunnes sain sähköpostilla vastauksen (netti oli jo siinä välissä palautunut toimintaan). Asiakaspalvelija ilmoitti, että nettiyhteydessäni "olisi toivomisen varaa" ja jos asia ei korjaannu itsellään (tai ilmeisesti sillä toivomisella), niin käski soittaa tekniseen tukeen. Siis mit vit..??? Ensin kehotetaan tekemään vikailmoitus netin kautta ja sitten kun niin teen, niin saan vastaukseksi vain kehotuksen toivoa itselleni parempaa yhteyttä ja soittaa tekniseen tukeen?!! Ei hyvä ihme...

No niin, nyt kiihdyn ihan liikaa. En tiedä miksi edes lähdin kirjoittamaan tästä aiheesta. Tarkoitukseni oli vain osoittaa kiitollisuuteni sillä, joka antoi (tietämättään) minun lainata wlaniaan. Onneksi laajakaistani ei ole muutamaan kuukauteen pätkinyt ollenkaan. Ja nyt kun tämän sanon, niin varmasti tapahtuu jotain kamalaa.

Tänä iltana suuntana on Lost in Music, Pakkahuone, Jaakko & Jay (♥) ja Billy Talent. Nähdään siellä! Tai sitten ei.

Leopardikevennys

Ylisöpöä masuttelua!!!

Kissaeläimen vatsa on kyllä jotain sellaista, mitä ei pysty vastustamaan. Ja varsinkin pennun. Pikku pallomaha. Sitä on pakko rapsuttaa. (Tosin, kissattomille tiedoksi, ei kannata mennä rapsuttamaan kissan vatsaa ilman lupaa. Silloin tulee kynsistä. [Ja joskus tulee kynsistä luvan kanssakin.] Kissa paljastaa vatsansa sinulle vain, jos luottaa sinuun.)

Tuon amurinleopardin pennun horjuva tassuttelukin on kyllä niin söpöä, että sen seuraaminen suorastaan sulattaa sydämeni. Voi, jos ihminenkin voisi synnyttää noin söpön jälkeläisen, eikä sellaista kirkuvaa vaaleanpunaista karvatonta kakkakäärylettä. Lisääntyisin oitis! (Anteeksi ystävät, teidän jälkikasvunne on kyllä leopardinpentusöpöjä, mutta noin yleisesti ottaen ihmislapsi ei ole mikään luonnon mestariteos.)

Day 05 - A song that reminds you of someone

Ykkösellä tuli tänään ennen Gilmoren tyttöjä ihastuttava dokumentti vanhasta nuoresta parista. Tuulikki ja Lasse olivat tavanneet sota-aikana, mutta sitten oli tullut mutkia matkaan ja molemmat olivat menneet tahoillaan naimisiin ja sittemmin jääneet leskiksi. 60 vuoden tauon jälkeen he tapasivat toisensa uudestaan, rakastuivat ja menivät naimisiin. Sitä aina kuulee tuollaisia tarinoita, mutta ei sellaista usko tapahtuvan oikeassa elämässä. Tai minun elämässäni ainakaan. (No mitäpä minä siitä tiedän, enhän ole vielä kahdeksankymppinen).

Speaking of which...

The Doors - Take it as it Comes

45 vuotta vielä?

Crazy for you

Nyt on kyllä pakko tulla tänne vähän avautumaan ennen kuin alan hyperventiloida tai jotain.

Törmäsin äsken Facebookissa ihan sattumalta Teinirakkauteeni. Siihen poikaan, jota ennen ei kukaan ollut saanut jalkojani tutisemaan sillä tavalla enkä ole ihan varma onko sen jälkeenkään. (No on toki, mutta kuitenkin eri tavalla). En siis ikinä ollut minkäänlaisessa suhteessa tämän tyypin kanssa, mutta rakastin häntä palavasti useamman vuoden ajan. Ja näköjään se vieläkin potkaisee. Melko lujaa.

Olen vähän pettynyt, että se on leikannut ne ihanat pitkät kiharansa ja näyttää nyt enemmän ihan tavalliselta keski-ikää lähestyvältä (huom! vain lähestyvältä) mieheltä. Mutta ne kasvot on kyllä ihan samat. Ja ne silmät. Aivan uskomattoman ihanat. Ja se hymy. En kestä. Facebookista kävi myös ilmi, että se on nykyisin ihan kunnollinen työssä käyvä ihminen, ettei se asu tällä hetkellä Tampereella ja että sen parisuhdestatus on single...

Mites tästä nyt pitäisi taas päästä yli? Kysyn vaan.

Ps. Taidan omistaa tuon viidennen päivän biisin tälle hepulle. Ehkä se ansaitsee sen.

Pps. Lisäksi Facebook rupesi vittuilemaan minulle. Se kehottaa minua lähettämään viestin sille, joka ei siihen edelliseenkään koskaan vastannut. Kehottaisi mieluummin lähettämään viestin tuolle Teinirakkaudelle. Sen voisin vaikka tehdäkin. (Näin paljon minäkin opin. Heti valmis lyömään päätä uudestaan seinään.)

All good things must come to an end

No niin. Nyt tulee painavaa asiaa Sonispherestä. Yritän tiivistää ajatukseni, mutta se saattaa olla mahdotonta.

Lähdimme lauantaina aamulla reippaina kello kahdeksan taajamajunalla kohti Poria. Junassa oli siihen aikaan aamusta vielä ihan hyvin tilaa. Olimme perillä Porissa jo joskus puoli kymmenen aikaan, joten siinä jäi hyvin aikaa aamupalalle. Toinen retkeilijöistä menetti Subway-neitsyytensä, toinen vanha horo (minä) oli menettänyt sen jo aikaa sitten. Subien jälkeen hyppelehdimme keveinä kuin perhoset Kirjurinluodolle. Portilla poistettiin Porista ostamistamme vesipulloista korkit. Kiitos vaan sille järkkäripojalle, joka urhoollisesti otti sen suihkuavan BonAquan päällensä minun sijastani. Festarialueelle sisään päästyämme kipitin oikopäätä paitamyyntiin ja tyhjensin sen Alice In Chains -paidoista. No ei kun yhden ostin. Nätin sellaisen. Kuva seuraa ehkä joskus. (Hetkinen, miten tämä nyt ei tunnu yhtään tiivistämiseltä...)

Hmm, ehkä tiivistän sanasen joka bändistä ranskalaisella palluralla. Esiintymisjärjestyksessä:

• Stam1na oli positiivinen yllätys. Tai siis, olen nähnyt ne livenä joskus useampi vuosi sitten ja silloin en saanut oikein mitään irti siitä, mutta nyt niiden musiikki alkoi viedä mukanaan. En tiedä olenko minä kehittynyt vaiko he. Veikkaan jälkimmäistä.
• Negative on ihan... äh. No, tamperelaisina saavat aina jonkinlaista sympatiaa puoleltani, mutta "ihan kiva" ei oikein riitä mihinkään. Jonnella oli kyllä ihan hyvää itseironiaa sen suhteen, että itsekin varmasti tiesivät olevansa vähän väärillä festareilla. Negative tuli siis keikkansa peruuttaneen Arian tilalle.
  
• Serj Tankian oli positiivinen yllätys. (Jaah, toistan näköjään itseäni). Yleensä en ole tykännyt ko. herran tuotannosta, enkä varsinkaan System of a Downista, mutta livenä se oli varsin kivaa musiikkia ja Serj vaikutti kauhean sympaattiselta kaverilta.
• The 69 Eyes oli... en mä tiedä. Ihan hyvin ne veti. Tunsin jopa biisejä enemmän kuin edellisen kerran niiden keikalla (tämä oli lajissaan jo toinen, jolla olen ollut) ja saatoin jopa intoutua hetkumaan vähän sen tahdissa. Onhan se touhu aika kornia, mutta Jyrkillä on nätit silmät. Ja panisin muutenkin. (Tätä on asiantunteva musiikkikriitikkous, jos ette ole tienneet).
  
• The Cult oli hyvä, kuten odotettavissa oli, ja parempikin. Ian Astbury on kauhean sympaattinen ja välispiikit viihdyttäviä. Ianin ääni on jotain tosi hienoa. Ulkonäöstä en enää edes kommentoi mitään, koska se on halpamaista eikä minulla ole varaa ja siitä lösähdyksestä nyt on mainittu jo joka ainoassa Cultin keikkaa koskevassa kirjoituksessa. Mainitsemisen arvoista on, että vesisade alkoi Cultin soittaessa biisiään Rain ("here comes the rain" siinä lauletaan), ja vesisade lakkasi Alice In Chainsin tultua lavalle. Tämä on ainakin minun versioni tapahtuneesta.
• Apocalyptica soitteli selloa varmaan ihan yhtä asiallisesti kuin ennenkin, mutta en jaksanut keskittyä. Seuraavan esiintyjän odottelulla ei varmaan ollut mitään tekemistä asian kanssa. Perttu kuulemma oltiin kannettu keikan jälkeen baareilla [sic] ambulanssiin, kun fysiikka petti tai jotain.
• Alice In Chains... ... ... No laittakaa tähän jotain ylisanoja, mitä keksitte. Kyllä te tiedätte. Minä en tästä toivu ehkä ihan hetkeen. Vieläkään en jotenkin oikein tajua tapahtunutta. Ja haluaisin takaisin heti! Parasta koskaan missään ikinä. Lupasivat tulla ensi vuonna uudestaan. I sure hope so. Alempana vähän lisää AIC-sepustusta.
• Volbeat... Voi itku. Pyydän nyt anteeksi kaikilta bändin faneilta, mutta mielessäni kehittyi ehkä vertaus "Tanskan Lauri Tähkä & Elonkerjuu". Bändi on käynyt jotain miljoona kertaa Suomessa keikalla ja silti se vetää sen hurmioituneen kansanosan sinne lavan eteen, niin että kai siinä jotain täytyy olla, mutta minä en vaan tajua. Jotkut Volbeat-fanit ihmettelivät, miksi illan "pääesiintyjä" oltiin laitettu pienelle lavalle. No joo. Minusta nekin olivat väärillä festareilla, mutta kaipa silläkin saatiin muutama tuhat lisää lipputuloihin.
• HIM oli ehkä jollain tasolla pettymys, minulle siis. En ole koskaan ennen nähnyt HIMiä missään, joten ehkä odotin jotain ihan infernaalisen suurta karismaa Ville Valolta, mutta loppujen lopuksi se olikin aika pieni ja hintelä kaveri mustassa pipossa ja mustassa naisten mallisessa (minun mielestäni) t-paidassa siellä hirmu suurella lavalla. Se sitä paitsi hyppäsi ainakin kolme kertaa keikan aikana jossain lavan takana. Jälkeenpäin tosin luin, että Villellä olisi ollut poskiontelontulehdus, joten se varmastikin verotti sitä karismaakin hiukkasen. Ja onhan sillä ihan söpö hymy (screeniltä näin). Ja kauhean symppistä sanoa bändikavereille kesken keikan, että "mulla on ihan hirveä pissahätä". Muista välispiikeistä en oikein ymmärtänytkään mitään. Mutta varmasti sekin keikka olisi ollut ihan tosi loistava, jos kyseisen tyylilajin musiikista sattuisi tykkäämään. Ainakin varmaan sen eturivin tytön mielestä oli, joka itki keikan ajan ihan solkenaan ja jota screenillä näytettiin tämän tästä. Mutta miksi HIM pitää rumpaliaan häkissä?
  

Luin tänään Mtv3:n nettisivuilta jonkun keikka-arvostelun, jossa kehuttiin (aivan oikein) The Cultia ja Alice In Chainsia lauantain parhaiksi esiintyjiksi. Tämä arvostelun kirjoittanut itse kyllä osasi arvostaa AIC:tä sen ansaitsemalla tavalla, mutta sanoi kuulleensa keikan jälkeen kritiikkiä, että se oli liian synkkää ranteet auki -meininkiä festareille. Niin tuota mietin vaan, että mitähän ihmettä niiden pitäisi sitten soittaa festareilla, covereita? Vai kenties niitä 80-luvun lopun tilulilu-biisejään (jotka ovat hyviä toki nekin) pelkästään? Ne kuitenkin soittivat oikeasti kaikki parhaat kappaleensa (no, ehkä minä olen hiukan väärä henkilö sanomaan tuon, koska minun mielessäni niiden lähes koko tuotanto kuuluu tuohon kategoriaan), niin minun on kauhean vaikea kuvitella, miten siitä keikasta olisi saanut jotenkin vähemmän "synkän" (enkä edes olisi halunnut, koska se jos joku on juuri se mitä rakastan AIC:n musiikissa!!!). Keikalta jäin ainoastaan kaipaamaan — tietysti — sitä Laynen synkkää ranteet auki -soundia. Mutta kuka koskaan on väittänytkään elämän olevan reilua.

Niin juu ja sitä piti vielä sanoa, että viimeistään nyt William DuVall lunasti paikkansa Alice In Chainsin toisiksi parhaana lead singerina, jos ei vielä ollut lunastanut. Em. arvostelussa mainittiin, että lauluvastuuta oltiin jaettu Jerry Cantrellin kanssa, mutta niinhän se oli jo Laynen aikana. Tykkään DuVallin tyylistä ja äänestä, ja karismaakin tuntuisi löytyvän. Hänen äänessään on jotain samaa kuin Laynen äänessä, mutta ei kuitenkaan liikaa, että se vaikuttaisi matkimiselta. Sitä paitsi William taisi olla koko lauantain ainut rockstara, joka hyppäsi keikan loputtua alas lavalta rahvaan pariin. Siis siihen aidan toiselle puolelle tietysti vain, mutta silti. Kauhean symppis. (Tähän tulisi hymiö, jos en strategisesti kieltäytyisi laittamasta niitä näihin postauksiin).

Sunnuntain osalta en sitten pysty Sonispherestä muuta sanomaan, kuin että oli kuulemma myrskynnyt, mutta olen kuullut siellä olleen kivaa ja huippua ja mitä kaikkea. Itsehän valitsin sunnuntaina Sonispheren sijasta PispalaFolkin. Siellä esiintyivät mm. Jaakko & Jay, mutta ehkä tässä on ollut hehkutusta jo tarpeeksi yhdelle postaukselle. Olipa muuten jotenkin hieno fiilis seistä siellä Tahmelan rannassa salamoiden lyödessä ja ukkosen jylistessä ympärillä, mutta kuitenkin jossain vähän kauempana. Tietty sen fiiliksen hienouden tajusi vasta sen jälkeen, kun ensin oli selvinnyt siitä ensipaniikista, että minnekähän sitä juoksisi suojaan. Onneksi ei tarvinut juosta minnekään. Ja Tahmelan ranta on ehkä yksi kauneimpia paikkoja maailmassa. Kokeilkaa joskus.

Laittelen kuvia Sonispheresta vaikkapa erikseen joskus myöhemmin sitten, jos ketään kiinnostaa. Tai no, koskapa minä teidän kiinnostuksistanne olisin ollut kiinnostunut...

Ps. Miksei festarialueella myyty yhtään porilaisia, vaikka Porissa kuitenkin oltiin?

If I can't be my own I'd feel better dead

Soittivat tuon Nutshellin eilen Laynelle siellä keikalla. Taisi olla ensimmäinen kerta, kun joudun nieleskelemään itkua rokkikonsertissa.

Tarkempaa raporttia seuraa, kunhan toivun ja ehdin jäsennellä ajatuksiani. Paitsi sen voin kertoa jo näin etukäteen, että: Aivan parasta!!!

Mañana

Voi vitsit, mua onnettaa tänään. En millään viitsisi lakata hymyilemästä.

Tentit on takana ja harkkatyöt palautettu. Edessä on ainakin pari viikkoa lomaa. Aurinko paistaa ja on lämmintä. Ei tarvi sukkia. Hiuksetkin on saaneet uuden kevyemmän kesäasun ja kaupasta on ostettu ihania kesävaatteita. Se yksi supersöpökin oli niin ihana, että en jaksa edes vielä murehtia sitä, miten luulin jo päässeeni siitä ylitse ja ohitse ja päättäneeni lopettaa hajattelun, kunnes se tänään tuli ja vesitti kaiken sillä hymyllään ja niillä tähtisilmillään. Enkä jaksa tänään edes murehtia sitä, pääsenkö tenteistä lävitse tai tuleeko harkkatyö bumerangina takaisin. Senkin aika on sitten joskus myöhemmin.

Kesä ja perhoset ♥

Lost inside my sick head

Google on melko negatiivinen. Kuka edes haluaa nähdä kuvia pari viikkoa kuolleena olleesta tyypistä? Ilmeisesti aika moni. Laynesta taitaa olla kyllä viimeisiltä vuosilta tosi vähän mitään kuvia missään. Veikkaisin, että itse näkemäni viimeiset kuvat on jostain vuodelta -98, tyyppi kuitenkin kuoli vasta 2002. Ehkä ihan hyvä niin, kuitenkin. (Siis se, ettei ole niitä kuvia, ei se, että kuoli).

Olen tässä nousukuumeissani kuunnellut taas pitkästä aikaa Alice In Chainsia. Siis oikein kuunnellut. Luin jostain keskustelupalstalta, että Layne oli vain luuserinarkkari ja AIC kuulostaa ihan samalta ilmankin häntä. Ja paskanmarjat, sanoisin. Sävelkorvatonta, sanoisin. En usko, että löydän koskaan ketään toista laulajaa, jonka ääntä rakastaisin yhtä paljon kuin Laynen ääntä. Se menee korvistani sisään ja rakastelee jokaista aivosoluani kaikissa mahdollisissa asennoissa. Olisipa ollut niin hienoa päästä joskus näkemään ja kuulemaan se livenä, mutta ei voi mitään.

Kuunnelkaa vaikka.





Ps. Tämähän on melkein kuin olisin palannut blogini alkulähteille. Tästähän se kaikki lähti aikanaan.

Save you

Mietin tässä näitä kaikkia elämän ihmeellisyyksiä ja monimutkaisuuksia. Kuten miehiä. Olen useamman miehen suusta kuullut, että miehet ovat yksinkertaisia olentoja. Mielestäni se on kuitenkin harha, jota miehet itse itselleen ja naisille uskottelevat. Todellisuuspohjaa tällä väitteellä ei juurikaan ole.

Katselin tänään sitä nuorta ja kaunista poikaa, siinä kun istuimme pöydän vastakkaisilla puolilla. Siis sitä joka ennen joulua silkkihansikkain palautti sydämeni, tai ainakin osan siitä. Yritin tallentaa mieleeni hänen kasvonpiirteensä ja hiuksensa ja hymynsä ja käsivartensa ja sormensa, koska tiedän, etten kovin montaa kertaa enää saa tilaisuutta katsella niitä. Mietin, miten tavallinen se poika onkaan ja silti niin erityinen. Rakastan niitä piirteitä ja koko tyyppi on yhäkin aivan ihana. Tätä se siis tarkoittaa kun sanotaan, että sisäinen kauneus näkyy ulospäin. Mutta kuten kolikossa on aina kääntöpuoli, niin on tässäkin tyypissä. Sen ihanan, kivan, sydämellisen ja hauskan puolen lisäksi siinä on sellainen kylmän viileä ja etäinen puoli. Se tuntuu sulkevan koko tyypin jonkun panssariseinän taakse, enkä minä pysty sitä läpäisemään. Se etäinen puoli ei juttele minulle, ei hymyile eikä varsinkaan katso silmiin. Olen syksystä asti ollut toisinaan täynnä "miksi?" -kysymyksiä, mutta vastauksia en ole saanut. Ja olen asiasta niin kovin hämmentynyt. Enkä usko, että tulen enää koskaan tavoittamaan sitä lämmintä ja suloista puolta hänessä. Ne ajat ovat ohitse ja olen siitä toisinaan melko surullinen.

Älkääkä käsittäkö väärin, tämä muutos ei johdu siitä, kun silloin yhdessä nousuhumalassa kerroin tunteistani. Nämä kaksi puolta ovat tasapainoilleet tuttavuutemme alusta asti. Onnekseni ja hänen puolustuksekseen on kuitenkin sanottava, että se ihana puoli on ollut huomattavasti enemmän esillä. Keksin oikeastaan vain kaksi syytä näihin kahteen niin vastakkaiseen puoleen samassa ihmisessä: ujous tai häpeä. Toivon, että kyseessä on ujous tai jonkinlainen epävarmuus, mieluummin kuin se, että häntä hävettäisi näyttää tuntevansa minut. Tiedän, että tyyppi jännittää aivan älyttömästi tyttöjä, koska tästä on puhuttu, mutta toisaalta en tiedä miksi minut laskettaisiin siihen jännitettävien tyttöjen joukkoon. Varsinkaan enää nyt, kun tilanne on selvä. Jos sanoisin jollekin tuossa porukassa missä tänäänkin olimme, että olen nukkunut sen pojan vieressä, sen sängyssä, niin kukaan ei varmaan uskoisi sitä. Niin asiallisen viileät meidän välimme ovat aina heistä nähtynä. Sitten taas toisessa porukassa meidät nähdään hyvinä ystävinä ja välimme varsin läheisinä. Ja minä itse olen ihan eksyksissä jossain siinä näiden kahden tilanteen välissä enkä tiedä pitääkö se minusta vai eikö se pidä. Vaikka se on sanonut pitävänsä. Ja minä olen sanonut sille, miten erityislaatuinen poika se on.

Miksi sitten jästipäisesti olen yhä syvästi ihastunut tyyppiin, joka torjuu minut sekä sanallisesti että fyysisesti? Jaa-a, sen kun tietäisin. Mutta tiedän myös sen, mitä siellä panssarin toisella puolella on, ja tiedän sen olevan hyvää ja kaunista. Kukaan ei voi minulta niitä muistoja pois ottaa eikä väittää kuvitelmaksi. Olen edennyt sydänsurussani sille tasolle, että hänen ajattelemisensa tuottaa enimmäkseen lämpöisiä fiiliksiä sen viiltävän tuskan sijasta, ja toivon vilpittömästi hänen olevan vielä joskus ihan oikeasti onnellinen. Jonkun kanssa. Muun kuin minun. Ehkä jonain päivänä pystyn pelkästään iloitsemaan siitä mitä minulla joskus on ollut enkä sure enää sitä minkä olen menettänyt.

Minun piti itse asiassa kirjoittaa ajatuksiani myös parista muusta miehestä elämässäni, mutta tästä tulikin nyt niin pitkä avautuminen, että ehkä ajattelen niitä toisia joskus myöhemmin. Jatkuu seuraavassa numerossa.

Voi hyvä Sylvi, olen rakastunut

Voi ei... Paha PAHA internet...

Törmäsin eilen Katarimarian blogissa aivan i-ha-naan villatakkiin. Tietenkään se ei ollut mikään valmis kaupasta hankittava villatakki vaan se pitäisi neuloa omin pikku kätösin. Villatakki on siis nimeltään Sylvi ja sen on suunnitellut Mari Muinonen. Ohjeen saisi täältä 7 dollarilla. Todella harmillista, että pitkäjänteisyyteni riittää normaalisti vain yhteen villasukkaan kerrallaan, eikä niissäkään saa olla mitään kirjoneuletta. Mutta jos jotain oikein kovasti haluaa, niin... Äh.




Mutta eikö olekin vaan ihana? Tarvitsen tuon ihan välttämättä. Tar-vit-sen.

Fab Five

Murska teki oman top 5 -listansa, eli biisejä jotka sattuvat olemaan älyttömän kovia nyt tai lähiaikoina, ja sen jälkeen pakotti (no eikä kun kauniisti kehoitti) muutkin tekemään omat listansa. Minähän olen aina aika helppo näissä, koska rakastan sekä listoja että musiikkia. Eikä koskaan voi olla olemassa liian huonoa tekosyytä päästä puhumaan uusista ihastuksistaan.

Viiden tällä hetkellä kuumimman biisin löytäminen niiden monien joukosta on vähän sama kuin jos etsisi neulaa risukasasta, johon aurinko ei paista. Olisi niitä kuulemma saanut olla enemmänkin kuin viisi, mutta sittenhän tämä homma olisi lähtenyt ihan kokonaan lapasesta. Tässä siis Tiinan Top 5:


1) The Libertines - The Ha Ha Wall
Olisi varmaan pitänyt laittaa tuohon bändin koko tuotanto, koska olen sitä kuunnellut repeatilla viimeisen viikon tai kaksi. Tällä hetkellä The Ha Ha Wall on kuitenkin yksi suosikeistani. Aivan ihana biisi. Hehkutkinkin Libertinesia tuossa pari kirjoitusta takaperin, joten ehkä mennään eteenpäin. Paitsi että johonkin bändiin hurahtaminen on fiiliksenä aika lähellä sitä samaa tunnetta, kun yhtäkkiä tajuaa olevansa korviaan myöten ihastunut johonkin tyyppiin. Paitsi musiikki ei torju ketään eikä siitä tarvitse päästä ylitse.

2) Peter Doherty - Last of the English Roses
Tähänkin olisi voinut laittaa koko Grace/Wastelands -levyn (Spotify), koska on vaikea nimetä sieltä yhtä ylitse muiden. Tämä kuitenkin soi eilen nukkumaan mennessäni päässäni. Dohertyn tuotannon kuuntelemisen lisäksi katselin tuossa Youtubesta hänen haastattelujaan ja pakko sanoa, että kiitos juorulehdistön, minulla on ollut aivan vääränlainen kuva koko tyypistä. Dohertyhan vaikuttaa oikeasti kovin herttaiselta, fiksulta, herkältä ja tietysti väärin ymmärretyltä taiteilijalta (joskin kovasti päihteisiin menevältä, mutta elämä on). Sain noista haastatteluista tietysti jotain mielleyhtymiä siihen runopoikaani (joka onneksi ei ole ollenkaan päihteisiin menevä). Mutta palatakseni asiaan... Aivan mahtavaa musiikkia ja mahtava levy! Rakastan ♥

3) Oasis - Married With Children
Jatketaan brittipopin/rokin parissa. Sattuneista syistä olen kuunnellut Oasista aina välillä tässä syksyn mittaan ja sitten päätin kaivaa niiden muutaman ensimmäisen levyn Spotifysta. Niitä on nyt tullut renkutettua jonkin verran. En kovin paljon ole tuntenut aiemmin Oasiksen tuotantoa, paitsi tietysti ne radiohitit. Uusista tuttavuuksista lemppariksi on tällä hetkellä noussut ehkäpä tuo Married With Children. Siinä muuten ymmärtääkseni laulaa Noel, joka on Gallagherin veljeksistä se kivempi. There's no need for you to say I'm sorry, good bye I'm going home...

4) Jaakko & Jay - Smoke Signals
Briteistä onkin hyvä palata sitten kotimaan kamaralle ja tamperelaisuuteen. Näitäkin hemmoja olen hehkuttanut tässä loppuvuodesta aika paljon, joten mitään uutta ja yllättävää sanottavaa minulta ei enää taida löytyä. Paitsi että oli tosi vaikea valita tuoltakin levyltä parasta kappaletta. Eikä niitä löydy edes Youtubesta tai Spotifysta. Smoke Signals oli siis ainoita, joka jostain sentään löytyy ja siksi valkkasin sen. Vaikka ne muutkin on ihan huippuhyviä! Teidän ei kai auta muu kuin ostaa levy, jos haluatte kuulla ne. Tai menkää sittenkin ensin keikalle ja sen jälkeen ostakaa levy. Tirsk.

5) Alice In Chains - Check My Brain
Jotta ei menisi pelkäksi hempeilyksi ja kevyeksi rallatteluksi koko elämä, niin otetaan mukaan tämä yksi tämän vuoden parhaimpia uusia biisejä ja suurimpia ylläripylläreitä. Pakko on myöntää, etten osannut odottaa AIC:n uudelta tuotannolta kovin paljoa. Sitäkin suuremmalla syyllä meinasin pudota perseelleni, kun kuulin tämän kappaleen. Varsinkin ne kitarat siinä on jotain niin upeaa, ettei minulla edes ole sanoja kuvailemaan niitä. Nautin joka solullani.

6) Hole - Reasons To Be Beautiful
Ja jottei nyt menisi pelkäksi poikabändien ylistämiseksi, niin tasa-arvon nimissä on pakko ottaa Hole mukaan listalle. Celebrity Skin on hyvä levy ja olen kuunnellut sitä aika paljon viime aikoina. Nyt siltä levyltä valikoitui tämä kappale. Courtneylla on ihana ääni, vaikka vintillä taitaakin käydä toisinaan vähän veto.

Tuommoinen lista. En ole koskaan väittänytkään olevani aivan normaali...





Tuon videon lopussa on yhtäkkiä miesten välinen suutelukohtaus (ette kuitenkaan katselleet, niin pitää kertoa). Yhdessä katsomassani haastattelussa toimittaja kysyi tästä videon yllättävästäkin lopusta, niin Doherty vastasi: "Yeah, what the hell was THAT about?" Ollen siis itse videolla toinen näistä suutelevista osapuolista. (Hep, ei se ollutkaan itse kumpikaan niistä. Katsoin tarkemmin uudestaan.)

I no longer hear the music

Minulla kun on tapana hurahtaa juttuihin ihan yhtäkkiä ja täysillä, (lähinnä siis musiikillisiin juttuihin, ei esim. mihinkään uskonnollisiin, älkää pelätkö), niin olen nyt taas hurahtanut. Olen tässä pari päivää kuunnellut repeatilla lähes pelkästään The Libertinesin musiikkia. Vähän myös Babyshamblesia ja muuta Pete Dohertyn tuotantoa, mutta jos hurahdan niihin kokonaan vasta joulun jälkeen ja pyhitän tämän joulunalusen Libertinesille. Valitettavasti kyseinen bändi ei pysynyt kasassa kuin kahden levyn ajan, joten Spotifyn soittolistani on vain 2,1 tuntia pitkä, mutta kyllä sitä kestää useammankin kierroksen päivässä.

Oli Pete Dohertyn yksityishenkilöstä mitä mieltä tahansa, niin hitsi tuo musiikki on hyvää. Rakastan aika montaa noista kappaleista jo hyvin syvästi. Muutenkin olen kovasti taipuvainen rakastamaan kaikkea brittiläistä rokkia ja punkia, siinä on joku sellainen särmä, joka muilta vaan puuttuu. Vaikka toki amerikkalaisella musiikillakin on oma vahva sijansa sydämessäni. Mutta hyvin sinne mahtuu molemmat ja vähän siltä väliltäkin. Kaikki etenee siis suunnitelmieni mukaisesti. Jätän kaikki irl-miehet rauhaan enkä tarvitse tänä jouluna kuin Pete Dohertyn ja Carl Barâtin. (Tekisi mieli lisätä tähän, että "ja Jack Daniel'sin", mutta en oikeasti juo viskiä. Sen sanominen vaan kuulostaisi jotenkin tosi siistiltä.) Kuunnelkaa vaikka!




Voiko olla maailmassa paljon parempia asioita kuin Spotify ja Levykauppa Äx? Ei minusta ainakaan kovin paljoa parempia. (Ensimmäinen tutustuttaa minut hyvään musiikkiin ja jälkimmäinen saa hankkimaan sen omaksi [tai Swamp tai Epe's], joten ei tarvitse artistienkaan itkeä etteivät saa rahoja omiin taskuihinsa). Lainaan tähän loppuun Levykauppa Äxän uutiskirjettä:

Ja muista aina, että sinua rakastetaan - senkin kakkapylly!

I'm small I like to sing about the small things

Olen joskus aikaisemminkin hehkuttanut täällä blogissa Jaakko & Jay -nimistä duoa. Kyseessähän on siis tamperelainen kaksikko, joka soittaa omien sanojensa mukaan folkpunkia ja mikäpä tuota musiikkia paremmin kuvaisikaan. Jaakolta ja Jaylta ilmestyi tällä viikolla ensimmäinen levy ja kävin ostamassa sen torstaina. En ollut ehtinyt aiemmin vielä kuunnella kyseistä levyä, mutta viime yönä, sen innoittamatta että olin lauantai-illan samassa baarissa Jayn kanssa (vähänkö teki mieli mennä fanittamaan in person, mutta en kehdannut, niin rupesi ujostuttamaan kun melkein kirjaimellisesti törmäsin jannuun vessan ovella), kuuntelin koko levyn kotiin päästyäni. Ja voi pojat (ja miksei tytötkin), tykkään niin paljon.

Jokaiselle suosittelen bändin tuotantoon tutustumisen aloittamista live-keikalla. Jos näette jossain esiintyvän Jaakon & Jayn, niin hinatkaa nyt hemmetissä ahterinne sinne paikalle. Jos jäätte kylmäksi, niin olette jollain tapaa syvältä sisältänne joko hyvin pahoja tai vaihtoehtoisesti hyvin tylsiä ihmisiä. Voisin tässä kehua miten loistavia ja energisiä ja iloisia tyyppejä nuo ovat livenä, mutta kyllä se on itse koettava. Menkää siis. Menkää!

Itse olen nähnyt Jaakon & Jayn livenä kahdesti Tammerfestien ilmaislavalla. Ensimmäisellä kerralla en osannut odottaa mitään, mutta olin myyty ihan heti. Toisella kertaa sitten sitten osasin jo odottaa ja kovasti odotinkin. Ihania poikia. Ihanaa musiikkia. Jotain todella piristävää vaihtelua tämän kaiken tusinatavaran keskellä.

Niin ja vaikka tyypit on livenä aivan mahtavia, niin on tuo levykin oikein hyvä. Hauska pointti tuossa levyssä on se, että sillä on itse asiassa oikeasti kaksi kappaletta enemmän kuin levyn kannet antaisivat käsittää. Ja levyn takakannessakin lukee että "13 or 14 songs against the sounds of modern society". Eli se nyt niin tarkkaa ole onko niitä kappaleita 13, 14 tai ehkä sittenkin jopa 16.

Sisäinen anarkistini tykkää ja antaa viisi tähteä.

Heeeeei valonkantaja

Kuten nokkelimmat teistä ehkä ymmärsivät edellisestä kirjoituksestani, vaikken kyennytkään kokonaisiin lauseisiin, olin lauantaina katselemassa ja kuuntelemassa Tehosekoitinta ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen. Kuten aika moni muukin siellä teltassa. Tapauksen johdosta olen ollut pari päivää niin ekstaattisessa tilassa, että oli pakko hetki sulatella asiaa ennen tätä postausta. Ja silti tästä tulee ihan kauheata hehkutusta, tiedän sen.

Siis Tehosekoitin. Livenä. Aivan mieletöntä. Muistan viime syksynä ja talvenakin ajatelleeni, että minulla on ikävä niitä. Ja että en varmaan ikinä näe niitä enää livenä. Ja sitten PAM! Ne palaakin keikkailemaan. Fiilis on sitä luokkaa kuin olisi tavannut rakkaansa viiden vuoden tauon jälkeen. Keikka oli jotain ihan käsittämättömän mahtavaa. Se tunnelma ja ne biisit ja Otto. Tehiksen Otto eikä mikään runoilija Otto Grundström. Otto on ehkä pienin mies johon olen näin sydämenä, mutta Otolla onkin karismaa ainakin kolmen pilvenpiirtäjän verran. Ihan kuulkaas meinaan pakahtua tähän intoon ja onneen! (Miten nuo kuulostavatkin joltain Dna:n kännyliittymiltä... into ja onni...)

Muistan kun viimeisen kerran näin Tehiksen silloin joskus viisi vuotta sitten. Katselin sitä touhua siellä lavalla ja ajattelin ihan oikeasti, että tyypit taitavat olla tosi kyllästyneitä siihen touhuun. Siitähän ei sitten mennytkään kovin montaa päivää tai viikkoa, kun ilmoittivat, että lopettavat. Voin kertoa, että lauantaina siitä viiden vuoden takaisesta tympääntymisestä ei ollut merkkiäkään. Ja bändi veti ihan tasan yhtä hyvin, jos ei paremminkin, kuin silloin ennen. Ihanaa. Ihanaa ihanaa ihanaa. Tätä lisää minulle, kiitos.

JJ tuolla aiemmalla kommenttipalstalla sanoi, että Apulanta on parempi (jos nyt vertailla täytyy), mutta jos/kun on nähnyt molemmat bändit livenä, niin minun mielestäni ne eivät edes paini samassa sarjassa. Olen joskus nähnyt Apulannan livenä ja meinasin pitkästyä kuoliaaksi sillä keikalla. Tehiksen keikalla ei pysty kuolemaan kuin korkeintaan siihen, että yli-innoissaan vahingossa nielaisee kielensä tai jotain. (Sitä paitsi Apulannan nykyinen tuotanto on ihan hirveätä kuraa, imho. Ehkä niidenkin olisi kannattanut jäädä viisi vuotta sitten lepäilemään laakereille.)

Makuasioistahan ei voi kuin kiistellä. Mutta olipa ihan helvetin hyvä keikka.






Ps. Video ei ole minun.

Senkin rakkauspallerot

Tänään! Illalla! Livenä! Rakastan! ♥♥♥

Nyt se on täällä! Kuuntele ääni!

Siis Alice In Chainsin uusi sinkku A Looking In View.





Maistelen tätä vielä, mutta kai se on pakko sanoa, ettei tuo vallan paskalta kuulosta. Varmaan aika lähelle parasta mitä voi saada aikaiseksi ilman Laynea.


(En tiedä koska pääsen yli tästä asiasta niin ettei minun joka ainoan uuden aic-kappaleen yhteydessä tarvi mainita, että siinä on ihan väärä laulaja!!!)

I understand why they say high school never ends

Muistatteko sen Marilyn Monroen kuuluisan hamekohtauksen (kuvassa yllä)? No minä tein sen saman tänään Hämeensillalla, mutta paidan helmalla. Päälläni oli siis tuollainen hyvin väljä a-linjainen toppi ja tuuli otti ja heitti sen tuosta edestä ilmaan. Ilma oli niin lämmin, että minulla kesti pari sekuntia liian kauan tajuta olevani vatsa paljaana siinä keskellä vilkkainta katua. No, toivottavasti kovin moni ei sokeutunut.

Olen tänään ollut muutenkin sosiaalisesti todella kömpelö. Syytän tästä viime yön untani, joka oli valtavan miellyttävä sekä pääparan sekoittava vielä seuraavana päivänäkin. Kaikenlaiset kommunikointiyritykseni toisten ihmisten kanssa ovat olleet töksähtelyssään niin ensiluokkaisia, että ihan kateeksi kävisi ellen itse olisi se önkkääjä. Esimerkiksi lauseen "anteeksi mitä" sijasta olen käyttänyt naapurille tuttavallisesti sanaa "täh". Lopun aikaa olen vain tuijottanut eteenpäin tyhjä katse silmissäni enkä oikein ole tajunnut mistään mitään.

Niin siis se viime yö. Siis omg. Ehkäkö vähän pussailin Brandon Boydin kanssa. Some serious kissing, if you know what I mean... Kuulostaa tosi teinitouhulta uneksia jostain rokkilaulajasta, mutta syytän tästä näitä helteitä. Uni oli kyllä... mmmmmmmm. Voisin vaikkapa maksaa vähäsen siitä, että pääsisin toteuttamaan viime öisen ihan käytännössä. Vaikka tuskinpa Brandon maksua siitä ottaisi vastaan, että pääsisi pussailemaan minua. Haluan pussailla. Nyt! Heti!!!

Nyt on kyllä pakko käydä järvessä vähän viilentämässä itseäni. Palaan selväjärkisempänä, tai sitten en.

Mitä en ole koskaan ennen tehnyt, osa 358

Minulla on siideri, minulla on läppäri, minulla on langaton netti ja istun parvekkeella kirjoittamassa tätä tekstiä. Otin siitä kännyllä todisteeksi oheiset kuvat. Pöytää minulla tosin ei ole täällä parvekkeella, joka vaikeuttaa huomattavasti siiderinjuontia, kännyllä kuvaamista ja kuvien siirtämistä läppäriin sekä bloggaamista samanaikaisesti. Mutta mitäpä elämä olisi ilman pieniä haasteita.




Kesä ♥

Jumbo Blimp Jumbo

Ilmalaivoista puheenollen... Luin eilen tuolta intternetistä, että Alice In Chainsin uusi levy on valmistunut hiljan. Ilmestymispäivästä en tiedä mitään, enkä ole ottanut selvääkään, koska olen niin kahtiajakoisin tuntein tämän asian äärellä. Toisaalta, sehän voi olla ihan hyvä levy ja sille pitäisi varmasti antaa mahdollisuus, mutta sitten taas toisaalta... Eihän se oikeasti voi olla Alice In Chains ilman Laynea. Olisivat perhanat käyttäneet edes jotain muuta nimeä. Minun näkökulmastani katsottuna Laynen ääni oli koko Alice In Chainsin sydän, ja eihän ilman sydäntä voi olla elämää. Paitsi jonkinlaisen tekomasiinan avulla, joka pumppaa ja pitää väkisin hengissä. Toisaalta en tiedä pystynkö sulattamaan tuota uutta levyä (paitsi tietysti fyysisesti se sulaa kun on riittävän kuumaa) tai haluanko edes kuulla sitä. Mutta toisaalta kyllä toivoisin myöskin, että se uusi levy on hyvä. Ja sitten uudet sukupolvet muistavat Alice In Chainsin sinä bändinä, jossa on se tummaihoinen laulaja. Ihan varmasti siinä käy niin. Yhyy!!!

Muuten musiikista puheenollen! Ostin sen Kyussin levyn silloin hulluilta päiviltä ja lähdin kuuntelemaan sitä aika varovaisesti, koska niskaani saatettiin olla asetettu aikamoiset ennakko-odotukset täällä blogistaniassa. Ajattelin, että kauheata jos en tykkääkään siitä! Mutta heti ensimmäisenä minut vakuuttivat ne kitarasoundit. Aivan mielettömiä! Ja kuuntelin levyn kolmeen kertaan, kuten Kata viisaana osasi kehoittaa. On pakko kyllä sanoa, että se kuulostaa joka kuuntelulla yhä vain paremmalta. En edes tiennyt että sellaisia kitarasoundeja voi olla olemassa. Sehän on suorastaan orgastista kuunnella sellaista. (En tiedä olenko outo, mutta yhdistän mielessäni aina oikein hyvän musiikin oikein hyvään seksiin. Mutta tuntuuhan ne jotenkin yhtä hyvältä. Ymmärrättekö? Kukaan?!?) Ajattelin seuraavaksi laajentaa tuntemustani muihinkin Kyussin levyihin sekä Fu Manchun musiikkiin, jota last.fm on jonkin verran minulle tuputtanutkin. Vähän kyllä nolottaa tutustua näihin bändeihin ehkä jotain 20 vuotta jälkijunassa, mutta esimerkiksi Kyussin olemassa olon aikana minulla ei ole ollut hajuakaan oikeasti hyvästä musiikista, koska... no, mistä ennen nettiä ja teitä muita, ah niin ihania bloggaajia, näistä ikinä pystyi kuulemaan???

Lopuksi teillekin muillekin (bändiä tuntemattomille) hiukan Kyussia, niin tiedätte mistä täällä puhutaan! Valitettavasti ne kitarasoundit ei tuossa youtuben videossa pääse ihan oikeuksiinsa.





Suositteluja muista hyvistä bändeistä otetaan vastaan kommenttilaatikossa.


Ps. Tämä postaus on sitten kirjoitettu ihan pilke silmäkulmassa. Mikään ei ole niin vakavaa miltä se ehkä näyttää. En vaan tahdo laittaa hymiöitä.