I see a red door and I want it painted black

Leffagenre, jota en tajua: musta komedia. Tykkään kyllä mustasta huumorista kovastikin, mutta yleensä aina kun joku leffa määritellään "mustaksi komediaksi", niin siitä on huumori kaukana.

Viime yönä Neloselta tuli leffa Vapaata riistaa (Towelhead aka Nothing is private*), joka määritelmän mukaan oli "pikimusta draamakomedia". Haluaisin vaan tietää, että missä siinä elokuvassa oli se komedia? Elokuvassa muslimityttö taisteli isänsä tiukkaa kuria ja muiden ihmisten ennakkoluuloja vastaan. Tyttö oli aivan hukassa ja häntä käytettiin seksuaalisesti hyväkseen. Vaikka minullakin on jokseenkin kieroutunut huumorintaju, niin en hyvällä tahdollakaan pysty sijoittamaan tuohon elokuvaan sanaa komedia. Vai onko se komedia-sana pakko aina lisätä, jos haluaa käyttä sanaa musta? Ei voida sanoa, että pikimusta draama?

Wikipedia määrittelee mustan komedian lyhyesti näytelmien ja elokuvien lajityypiksi, joissa viljellään mustaa huumoria. Musta huumori taas määritellään näin: "Musta huumori on huumorin, komedian ja satiirin laji, jossa normaalisti vakavina ja traagisina pidettyjä asioita käsitellään humoristisesti tai satiirisesti. ... Musta huumori kuvaa groteskein keinoin maailman absurdiutta, paradoksaalisuutta ja julmuutta yksilön näkökannalta. Musta huumori ei hyväksy mitään yleistä jakamatonta käsitystä todellisuudesta, vaan korostaa kaiken suhteellisuutta. Tällöin asetetaan myös vakavat, ”pyhät” arvot ja itsestäänselvyydet naurunalaisiksi." Ymmärrän, mutta en vaan onnistu löytämään sitä huumoria vakavasta elokuvasta, jossa tapahtuu ikäviä asioita ei-lainkaan-satiirisesti.

Itse leffa oli kyllä hyvä, mutta mitä muutakaan voi odottaa, jos sen on kirjoittanut sama mies (Alan Ball) kuin American Beautyn. IMDb:ssä se onkin määritelty pelkästään draamaksi, mikä kuulostaakin elokuvan henkeen paremmin sopivalta.

Tietääkö joku jonkun hyvän "mustan komedian", joka oikeasti naurattaisi tai edes hymyilyttäisi kerran? Suosituksia otetaan vastaan.

* Leffalla on jostain syystä kaksi englanninkielistä nimeä.

Save you

Mietin tässä näitä kaikkia elämän ihmeellisyyksiä ja monimutkaisuuksia. Kuten miehiä. Olen useamman miehen suusta kuullut, että miehet ovat yksinkertaisia olentoja. Mielestäni se on kuitenkin harha, jota miehet itse itselleen ja naisille uskottelevat. Todellisuuspohjaa tällä väitteellä ei juurikaan ole.

Katselin tänään sitä nuorta ja kaunista poikaa, siinä kun istuimme pöydän vastakkaisilla puolilla. Siis sitä joka ennen joulua silkkihansikkain palautti sydämeni, tai ainakin osan siitä. Yritin tallentaa mieleeni hänen kasvonpiirteensä ja hiuksensa ja hymynsä ja käsivartensa ja sormensa, koska tiedän, etten kovin montaa kertaa enää saa tilaisuutta katsella niitä. Mietin, miten tavallinen se poika onkaan ja silti niin erityinen. Rakastan niitä piirteitä ja koko tyyppi on yhäkin aivan ihana. Tätä se siis tarkoittaa kun sanotaan, että sisäinen kauneus näkyy ulospäin. Mutta kuten kolikossa on aina kääntöpuoli, niin on tässäkin tyypissä. Sen ihanan, kivan, sydämellisen ja hauskan puolen lisäksi siinä on sellainen kylmän viileä ja etäinen puoli. Se tuntuu sulkevan koko tyypin jonkun panssariseinän taakse, enkä minä pysty sitä läpäisemään. Se etäinen puoli ei juttele minulle, ei hymyile eikä varsinkaan katso silmiin. Olen syksystä asti ollut toisinaan täynnä "miksi?" -kysymyksiä, mutta vastauksia en ole saanut. Ja olen asiasta niin kovin hämmentynyt. Enkä usko, että tulen enää koskaan tavoittamaan sitä lämmintä ja suloista puolta hänessä. Ne ajat ovat ohitse ja olen siitä toisinaan melko surullinen.

Älkääkä käsittäkö väärin, tämä muutos ei johdu siitä, kun silloin yhdessä nousuhumalassa kerroin tunteistani. Nämä kaksi puolta ovat tasapainoilleet tuttavuutemme alusta asti. Onnekseni ja hänen puolustuksekseen on kuitenkin sanottava, että se ihana puoli on ollut huomattavasti enemmän esillä. Keksin oikeastaan vain kaksi syytä näihin kahteen niin vastakkaiseen puoleen samassa ihmisessä: ujous tai häpeä. Toivon, että kyseessä on ujous tai jonkinlainen epävarmuus, mieluummin kuin se, että häntä hävettäisi näyttää tuntevansa minut. Tiedän, että tyyppi jännittää aivan älyttömästi tyttöjä, koska tästä on puhuttu, mutta toisaalta en tiedä miksi minut laskettaisiin siihen jännitettävien tyttöjen joukkoon. Varsinkaan enää nyt, kun tilanne on selvä. Jos sanoisin jollekin tuossa porukassa missä tänäänkin olimme, että olen nukkunut sen pojan vieressä, sen sängyssä, niin kukaan ei varmaan uskoisi sitä. Niin asiallisen viileät meidän välimme ovat aina heistä nähtynä. Sitten taas toisessa porukassa meidät nähdään hyvinä ystävinä ja välimme varsin läheisinä. Ja minä itse olen ihan eksyksissä jossain siinä näiden kahden tilanteen välissä enkä tiedä pitääkö se minusta vai eikö se pidä. Vaikka se on sanonut pitävänsä. Ja minä olen sanonut sille, miten erityislaatuinen poika se on.

Miksi sitten jästipäisesti olen yhä syvästi ihastunut tyyppiin, joka torjuu minut sekä sanallisesti että fyysisesti? Jaa-a, sen kun tietäisin. Mutta tiedän myös sen, mitä siellä panssarin toisella puolella on, ja tiedän sen olevan hyvää ja kaunista. Kukaan ei voi minulta niitä muistoja pois ottaa eikä väittää kuvitelmaksi. Olen edennyt sydänsurussani sille tasolle, että hänen ajattelemisensa tuottaa enimmäkseen lämpöisiä fiiliksiä sen viiltävän tuskan sijasta, ja toivon vilpittömästi hänen olevan vielä joskus ihan oikeasti onnellinen. Jonkun kanssa. Muun kuin minun. Ehkä jonain päivänä pystyn pelkästään iloitsemaan siitä mitä minulla joskus on ollut enkä sure enää sitä minkä olen menettänyt.

Minun piti itse asiassa kirjoittaa ajatuksiani myös parista muusta miehestä elämässäni, mutta tästä tulikin nyt niin pitkä avautuminen, että ehkä ajattelen niitä toisia joskus myöhemmin. Jatkuu seuraavassa numerossa.