Tällaisena iltana vois vaikka itseensä rakastua ja haistattaa pitkät kaikille koko rahalla

Istun lauantai-iltana yksin kotona tosi pitkästyneenä. Hippajalkaa ehkä hieman kutkuttaisi, mutta en jaksa alkaa pyydellä ketään liikenteeseen. Tuijotan Facebookia, mutta en halua kirjoittaa sinne mitään itse tai kommentoida muille, ettei kukaan tajua, että istun yksin kotona enkä tee yhtään mitään. Ärsyynnyn vähän salaa, kun tyypit kertovat olevansa siellä ja täällä matkalla kohti nousuhumalaa. Minäkin tahtoisin. Lasissani on kirsikkasiideriä. Se on hyvää, mutta tuntuu, että jokaisella kulauksella vatsalaukkuun menee vaan kaloreita ja nautinto on tästäkin hommasta kaukana. Kalsarikännejä en ota, mutta yhden saan juoda. Tänä iltana. Televisiosta ei tule mitään. Tänäkään iltana. Kaikki on jotenkin tylsää.

Ulkona ei ole niin kylmä, etteikö voisi pitää ikkunaa auki. Asuntoni on liian lämmin ja tykkään raikkaasta ilmasta. Aina ilma ei ole niin raikasta, jos joku tyhjäkäyttää autoaan ikkunani alla. Kaupungin pimeydestä kuuluu välillä humalaisten ölinää. Jotain laulattaa. Niillä on kivaa vielä tässä vaiheessa, mutta odotetaanpas muutama tunti. Sitten tulee laskuhumala ja tappelut. Joku kirkuu ja toinen kiroilee kovaan ääneen. Kadulla autojen pakoputket pörisevät ja renkaiden nastat rapisevat jäiseen asfalttiin loputtomana virtana. Ainoastaan sunnuntaiaamuisin kaupunki on hiljaa autoista. Kesäaamuisin nautin sunnuntaista ja ikkuna auki heräämisestä, kun ketään ei liiku missään. Kymmeneltä kirkon kellot kutsuvat ihmisiä mukaan messuun. Siihen on mukava herätä, jos ei ole krapula.

Sitä paitsi flunssa ei vieläkään ole täysin poissa ja se aika kuukaudesta lähestyy. Kaikkialle sattuu. Vituttaa.

Ramble on

Ai niin, täytyy varmaan pitää teidät kärryillä terveydentilastani. Ne tiistaina mainitsemani olot tulivat ja menivät. Nyt olo on taas siis ihan normaali. Todennäköisesti oikeassa olivat ne, jotka epäilivät nesteiden poistumista kehosta. Aika outo juttu, mutta ilmeisesti se neste poistui sitten päästä asti, heh heh. Viikonloppuna kyllä söin itseni ähkyyn useamman kerran ja sitten viikonlopun jälkeen taas en, mutta koskaan ennen kroppani ei ole reagoinut sellaiseen tuolla tavoin. Mutta ehkä tämä uusi uhkea... ei kun siis urheilullinen elämäntapani on aiheuttanut sen, että aineenvaihduntani on alkanut toimia eri tavalla ja kroppaan kerääntyneet nesteet syöksyvät Niagaran tavoin minusta ulos parin päivän ajan. Mutta ainakaan emme nyt todennäköisesti saa blogivauvaa tällä kertaa.

Uuudesta urheilullisesta elämäntavasta puheenollen, olen nyt käynyt muutaman kerran spinningissä. Pari ensimmäistä kertaa kävin puoli tuntia kestävässä kevytspinnissä ja tulin siihen tulokseen, että ei tunnu missään. Vaikka vääntäisin vastuksia isommalle, niin puoli tuntia on ihan liian lyhyt aika mihinkään. Eihän siinä ehdi edes hengästyä, kun seuraavaksi taas jo jäähdytellään. Eilen kävin 45 minuuttia kestävässä kuntospinnissä, joka oli toki raskaampi kuin kevytspin, mutta silti tunnin jälkeen oli fiilis, että tässäkö se nyt oli sitten. Olen varmaan tuolla Bodypumpissa jotenkin opettanut itseni siihen, että jos ei tunnin aikana vedä jaksamisen äärirajoilla, niin se ei ole mitään. Ei kai tässä auta muu kuin mennä seuraavaksi siihen kaikista raskaimpaan spinniin ja sen jälkeen pudota puolikuolleena satulasta.

Olen ihan kauhuissani lukenut uutisia siitä 8-vuotiaasta tytöstä, jonka isä ja isän naisystävä kiduttivat hengiltä. Vain ihminen pystyy noin puhtaaseen pahuuteen. Vaikka olen olevinani miten zen ja hyvä ihminen, etten haluaisi tappaa kärpästäkään, niin tämmöisten ihmispaskiaisten kohdalla sisäinen buddhani lakkaa kyllä hymyilemästä. En todellakaan pahastuisi, jos joku nuijisi nuo tekijät henkihieveriin (tämä ei ole kehoitus, ainoastaan mielipiteeni). Samoin toivon, että lastensuojelu joutuu edesvastuuseen asiasta. Joo, jokainen tekee virhearvioita työssään joskus, mutta jos 8-vuotias lapsi alkaa itkeä, kun kuulee joutuvansa takaisin isänsä luokse, niin eikö jonkun hälytyskellon pitäisi alkaa soida.

Tänään on viimeinen työpäiväni tältä erää, mistä olen kauhean iloinen, vaikka oikeasti kai pitäisi olla surullinen. Työpaikka olisi kyllä kiva olla olemassa, mutta ehkä joku muu, jossain muualla. Älkääkä käsittäkö väärin, tykkään työkavereistani tosi paljon, mutta täällä on niin paljon kaikkia mieltäni puuduttavia asioita. En tiedä pitäisikö laskea 1+1, kun aiemmin sain huomauttelua painoni putoamisesta ja tänään sain läksiäislahjaksi (kirjoitin ensin vahingossa että läskiäislahjaksi, mikä olisi ollut kyllä aika kuvaavaa) kauhean kasan suklaata. Vihjaavatko ne jotakin? Tykkäävätkö ne muhkummasta?

Olen myös miettinyt, että pitäisikö minun kirjoittaa yksi blogikirjoitus aina yhdestä aiheesta, jotta se olisi yleisölle helpompi käsitellä? En siis väheksy teidän älykkyytänne, mutta kun tämäkin kirjoitus rönsyili neljässä (tai nyt jo viidessä) eri aiheessa. Kommentoinninkin kannalta voisi olla helpompi keskittyä aina yhteen aiheeseen kerralla, mutta minkäs teet, kun on tippaleipäaivot. Tai sitten pitäisi kirjoittaa neljä lyhyttä kirjoitusta päivässä, mutta se tuntuisi jotenkin liioittelulta. Mutta valitkaa toki suosikkiaiheenne ja kommentoikaa sitä (jos huvittaa), tai vaikka kaikkia aiheita kerralla ja yhdessä lauseessa.

We've been dancin' with Mr. Brownstone

Tänään on oikeasti sellainen päivä, että heti kun joku aukaisee leipäläpensä tuossa lähistölläni, niin minua alkaa vituttaa se ihminen. Vika on varmasti minun korvieni välissä, mutta voi luoja miten ärsyttäviä ja typeriä ihmiset ovat tänään! (Tämä koskee tietysti vain työkavereitani, kultamussut!) Välillä tulee vaan sellainen olo, että mitä vittua täällä tapahtuu ja keitä nuo ihmiset oikein ovat...

Aamulla herätyskellon jo pariin otteeseen soitua näin jotain omituisia houreunia Alcinoesta ja Iron Maidenin maskotista Eddiestä. Jotenkin tämä liittyi myös olennaisesti heräämiseeni ja siihen voinko torkkua vielä vartin. Olisin siinä vartissa ehtinyt tehdä jotain kivaa Alcciksen ja Eddien kanssa. Voi hyvä ihme...

Vähän ahdistaa välillä. Kun on olemassa asia, jota haluaa maailman eniten, mutta sen saavuttaminen vaatii odotusta, kärsivällisyyttä, odotusta, itsehillintää, odotusta, ymmärtäväisyyttä, odotusta, odotusta ja mainitsinko jo, että odotusta. Mutta toisaalta sitä uskoo ja toivoo sen olevan kaiken sen odotuksen ja muun hässäkän arvoista. Kun vaan pystyisi vilkaisemaan tulevaisuuteen sen verran, että tietäisi ja saisi taas uutta pontta tähän odotukseen. Toisaalta jos se kerta on maailman paras asia, niin eikös sitä silloin kannata odottaa vaikka kuinka ja kauan?

Kerrankin on muuten tehty Hollannissa joku positiivinen tutkimus. Kuulostaa melko helpottavalta, näin niin kuin naisen näkökulmasta: "Tuoreen tutkimuksen mukaan ulkonäöllä ei kuitenkaan ole miehille paljon väliä, vaan kuka tahansa nainen saa heidän hormoninsa jylläämään." Ei tarvi enää panostaa vaatteisiin, hiuksiin, naamatauluun, rasvaprosenttiin (ne jutut, joita naiset eivät tietenkään tee miesten takia vaan itsensä) eikä mihinkään muuhunkaan. Riittää vain että on nainen. Toivoa siis on vielä meikäläiselläkin.

Päässäni on soinut herätyksestä asti tuo G'n'R:n Mr. Brownstone. En tiedä miksi, koska en ole mielestäni kuullut sitä vuosiin. Ehkäpä siksi, kun tuon biisin ensimmäiset rivit tuntuivat aamulla niin kovin ajankohtaisilta. Siis huom. vain alku, tunnistan kyllä heroiini-vertauksen kappaleessa, joten jätän eläytymättä loppuun ko. biisistä.

I get up around seven
I get outta bed around nine
And I don't worry about nothin', no,
because worryin's a waste of my time

Koska noin kauan minulla kestää aamuisin päästä sängystä ylös...

Olen vähän innoissani, koska kunhan kohta pääsen täältä töistä lähtemään, niin näen kivoja tyttöjä ainakin pari kappaletta. Jei!


(Melkoinen sillisalaatti tuli tästä postauksesta, toim.huom.)


Lisäys hetkeä myöhemmin: Okei, kuurouduin juuri tilapäisesti. Hyi helv...

Kesä tulee pingviinituutista

Vietin eilen rauhallista koti-iltaa ja koska televisiosta ei tullut yhtikäs mitään katsottavaa, päätin valita digiboksiltani jonkun leffan, joita sinne on jokunen kertynyt. Päätin katsoa Le Divorcen. Itse leffa ei tainnut olla kovin kummoinen, seurasin sitä vähän toisella silmällä enkä ihan koko aikaa pysynyt kärryillä. Oletan, että jos elokuva olisi ollut loistava, se olisi temmannut minut mukaani ihan eri tavalla. Elokuva perustuu saman nimiseen Diane Johnsonin kirjaan ja tuolla kirjallahan on suuri merkitys elämässäni.

En muista enää kuinka monta vuotta siitä on, kun ostin kyseisen kirjan. Mahtoikohan se olla peräti viime vuosituhannen puolella. Olin ystäväni (sen samaisen, joka nyt sai vauvan) luona käymässä Helsingissä ja matkustin junalla yksikseni sinne ja takaisin. Se oli silloin, kun olimme nuoria, villejä ja vapaita (paitsi etten ole varma seurustelinko silloin vai en, mutta olin kuitenkin hyvää vauhtia vapautumassa ainakin). Kävin shoppailemassa ennen palaamistani junalla Tampereella ja muistaakseni Sokoksen kirjaosastolta nappasin tuon kyseisen kirjan mukaan. Muistan, että oli kesä, minulla saattoi olla jopa palkallinen kesäloma silloin, ja tunsin jotenkin silloin olevani nuori ja itsenäinen nainen. Koko maailma oli suunnilleen jalkojeni juuressa. Sitä fiilistä on mahdoton selittää, mutta koko sen kirjan lukemista sävytti sellainen hassu vapauden ja vahvuuden tunne. Tykkäsin kirjasta ja olin muutenkin siihen aikaan hurahtanut Ranskaan ja Pariisiin, joten se sopi fiilikseen kuin nenä päähän. Vaikka jonkun muun mielestä kyseinen kirja saattaa olla huono ja tylsä, niin se ei silti koskaan vie pois sitä mitä se minulle merkitsee. Ehkä se kesä oli jonkinlainen murros teinitytöstä aikuiseksi naiseksi tai jotain, en osaa sanoa. Enkä ole muuten uskaltanut lukea sitä kirjaa enää uudestaan, ettei tämä illuusioni murru. Tai en tiedä, ehkä se toisi elävästi takaisin muistot siitä kesästä.

Tuon kirjan kuvituksen (kuva postauksen alussa) on muuten tehnyt Nina Berkson. Katselin muita hänen kuviaan äsken ja jotenkin tykkään siitä tyylistä. Täältä ja täältä voi katsella niitä lisää.

Sääennusteen mukaan ensi viikonlopun pitäisi olla helteinen ja aurinkoinen. Mikäli ennuste pysyy noin hyvänä, niin ajattelin lähteä mökille. Sitä ennen pitää kuitenkin puurtaa töitä taas viisi päivää. Onneksi tässä on kaikenlaista kivaa luvassa kuitenkin viikollakin!

Joo mä annan sulle kauneuden

Nyt ihan oikea postaus tuollaisen turhanpäiväisen nillityksen ja vinetyksen sijaan...

Tässä kun on siellä ja täällä ja toisaalla puhuttu maahanmuuttajista ja asiaa koskevasta politiikasta, ja sitten on käyty keskustelua siitä miten siitä saa keskustella vai saako ja mitä saa sanoa ja onko se rasismia tai suvaitsemattomuutta, niin Petteri Järvinen kirjoittaa mielestäni eilisessä postauksessaan asiasta oikein hyvin: "Kitkaa ei poisteta sillä, että ongelmista puhuminen kielletään ja perusmyönteisestä asenteesta tehdään ainoa virallisesti sallittu." Näinpä juuri.

Tänään kun tuo blogilista oli aamulla poissa käytöstä, niin tunsin yllättävää tarvetta uusia tuota lemppariblogien listaa tuossa sivupalkissa. Aamuhetkeni blogien parissa meni ihan plörinäksi, kun en enää muistanut ketään, enkä tiennyt kuka on päivittänyt. Se rajanveto vaan on niin vaikeaa, kun ei tuohon sivupalkkiin viitsisi jotain sataa blogiakaan laittaa. Ja niiden haamupäivitysten on paras muuten loppua nyt sitten, kerta niin luvattiin. Kauhistus muuten, kun nuo postauksen ensimmäiset lauseet näkyy nykyisin heti suoraan tuolla Blogilistalla. Nyt tuntuu siltä, että otsikon keksimisen lisäksi täytyy vielä yrittää keksiä postaukselle joku tosi hieno ja älykäs aloitus... Miksei siinä voisi näkyä vaikka tuoreimman postauksen otsikko pelkästään? Liian vaikea toteuttaa? Vähän kyllä huolestuttaa myöskin, että kadotan joitain blogeja tässä tiimellyksessä kokonaan, kuten vaikka Kello viiden teen syanidilla... Toivottavasti tuo Blogilista saisi nuo jutut palautumaan niin kuin ne olivat eilen. No, odottelen tässä viikon-pari ja sen jälkeen alan pommittaa ylläpitoa sähköposteilla, joissa on listattu kaikki epäkohdat. Ja myös kysymyksellä, että kuinka saan siirrettyä tämän blogin noille oikeille tunnareilleni.

Sain tänään tietooni toimenkuvaani kesällä. Ensinnäkin työsuhde oli taas täydet kolme kuukautta (viime kesänähän minulta pihistettiin puoli kuukautta työsopimuksesta, enkä ollut asiasta kovin ilahtunut [se on kuulkaas iso raha tässä konkursissa]). Ja toisennakin työtehtäviin kuului sen normaalin tylsän rutiinin lisäksi jonkinlaista "Indiana Jones ja kadonneen aarteen metsästäjät" -tyyppistä toimintaa. Tai ei ehkä niinkään kadonneen aarteen kuin kadonneen bitin metsästystä. Joka tapauksessa ilahduin tästä ja motivoiduinkin ehkä jopa hieman, vaikka olenkin ollut melko leipääntynyt ko. hommaan. Nyt vain virittelen lierihattuni ja köyden (ja kasvatan parransängen), ja syöksyn kohti tuntematonta!

Nauratti tuossa eilen illalla, kun katselin noita blogini kävijätilastoja. Oma ip-osoitteeni oli nimittäin muuttunut ja katoin mitä tuo Extreme Tracker minusta itsestäni kertoo. Sehän kertoikin melko jännittäviä asioita.



Mitähän se Elisa sekoilee nyt? Otin selvää, että tuo kyseinen arkkitehtitoimisto sijaitsee Mikkelissä. Minä taas olen Tampereella. Mitenkähän olen päässyt murtautumaan heidän verkkoonsa?

Tämä oli muuten loistava. Nauroin itseni kipeäksi. Ihan normi päivä alan hommissa...

Otsikon keksimisen sietämätön vaikeus

Eilen oli kiva ylläri siinä aamupäivällä. Sain jossain vaiheessa raahattua itseni ylös sängystä ja keitin aamukahvit itselleni. Aamupalalla muistin, että ai niin, se tulehduskipulääke piti ottaa. Hain lasin ja tyrkkäsin sen hanan alle ja nostin hanan vipua. Ei mitään. Ei pisaraakaan vettä. Kokeilin kylmää ja kuumaa, eikä kumpaakaan tullut. Kävin kokeilemassa vessassa, eikä sieltäkään tullut vettä. Olin tosi ilahtunut. Minulla oli jäänyt eiliseltä kannuun vettä sen verran, että sain heitettyä sen napin kitaani ja pestyä hampaani, mutta muuten jouduin lähtemään hiukset (yms.) melko paskaisina liikenteeseen. Kuten nokkelimmat ehkä kuvablogistani (maksettu mainos) älysivätkin, niin joku putki oli mennyt poikki. Vesi palautui hanoihin sitten joskus alkuillasta, mutta se on siitä lähtien ollut jotenkin erityisen kylmää, lämmintä vettä joutuu odottelemaan tovin ja myös lämpöpatterina toimiva kylpyammeeni on ihan kylmä nykyisin. Kylppärissä on melko kalseaa.

Tänään sieltä kuvablogista (jälleen maksettu mainos) muuten selviää, mitä olen saanut saaliiksi Hulluilta Päiviltä. Ja koska nyt olen päässyt näiden blogien perustelun makuun, niin kohta niitä varmaan alkaa tupsahdella kuin sieniä sateella. Koittakaa pysyä perässä.

Olen ajatellut vähän muuttaa huonekalujen järjestystä täällä kotona. Hyvin vähän siis, koska täällä nyt ei kauhean montaa erilaista toimivaa järjestystä voi saada aikaan. Ajattelin kuitenkin siirtää sohvan toiselle seinälle ja nojatuolin tähän sängyn päätyyn, missä sohva nyt on. Tämä kuitenkin vaatisi sitä, että ostaisin jonkinlaisen säilytyslaatikon tuohon sängyn päätyyn, joka sekä säilöisi tavaroita että myös peittäisi suoran näkymän sängyn alle. (Koska siellä saattaa olla muutakin kuin villakoiria). Olen yrittänyt etsiä mieltäni tyydyttävää laatikkoa, mutta en oikein ole löytänyt. Tänään sitten bussin ikkunasta näin keskustorilla jonkun naisen kävelevän juuri sellaisen laatikon kanssa millaisen haluaisin itselleni. Olisin voinut kysyä naiselta, että mistä hän sen laatikon oli ostanut, mutta perhana kun olin bussissa. Yritin pyöriä kaikki keskustan kaupat lävitse, mutta mistään en löytänyt sellaista tai mitään muutakaan kelvollista laatikkoa. Ärh. Olisi kiva, jos se olisi joku kannellinen rottinkilaatikko ja sen sisällä voisi olla joku kangassysteemi. Mutta eipä löydy kaupoista sellaisia.

Näin tänään myöskin bussin ikkunasta papin lipereineen ajelevan autolla. Tuli vähän samanlainen olo kuin jouluisin, kun näkee joulupukin ajavan jossain autolla. En käsitä miksi, koska joulupukkihan on taruhahmo (pahoittelen jos joku nyt kadotti uskonsa joulupukkiin tämän vuoksi), mutta pappi ei niinkään. Paitsi etten minä pappeihinkaan usko.

Heh, onkohan tämän blogin juttujen taso laskenut tuon kuvablogin lanseeraamisen jälkeen... Laitan tähän nyt tällaisen keväisen tanssittavan biisin. Minua tämä ainakin rupeaa aina tanssittamaan.


Youtube


Ps. Olen käyttänyt monta vuotta Windows XP:tä eikä se ole kertaakaan kaatunut. Olen käyttäny ehkä kuukauden Vistaa ja se kaatuu about joka toinen päivä...

Epäilemättä se on minä joka murenee

Harjoitin taas ajattelutoimintaa hampaita pestessäni. Minulla on siinä lavuaarin reunalla sellainen kalan muotoinen saippuateline, tai mikä lie alusta onkaan. Sitä voisin melkeinpä pitää jonkinlaisena vapauden symbolinani. Muistin tänään, miten ostin sen joskus teini-ikäisenä jostain. Ajattelin silloin, että sitten isona, kun asun omassa asunnossani, laitan sen kalan kylpyhuoneeni lavuaarin reunalle ja saippuan sen päälle. Silloin se tuntui kovin kaukaiselta ajatukselta, melkein jopa siltä, ettei se koskaan toteutuisi. Olisin saattanut hukata tai unohtaa koko kalan, kun omaan asuntoon muuttaminen oli vielä valovuosien päässä. Ja nyt se sitten on siinä. On ollut kohta jo kahdeksan vuotta. Ja kahdeksan vuotta tuntuu oikeastaan aika lyhyeltä ajalta, koska nyt tuntuu, että olisin asunut yksikseni jo ikuisuuden. Kai se vähän niin kuin onkin pieni ikuisuus, kuinkahan sitä tottuu, jos tuohon tulee joskus joku karvapää pyörimään? (Tai ei varsinaisesti tuohon, mutta johonkin toiseen asuntoon. Tämä on sen verran pieni ja ahdas kämppä, ettei tänne kahta mahdu.)

Minä olin juuri täyttänyt 22, kun muutin pois vanhempieni huomasta. Olisin oikeastaan voinut muuttaa jo aikaisemminkin, koska olin tehnyt palkkatyötä siinä vaiheessa jo pari vuotta. Oli kuitenkin sellaisia eksään liittyviä syitä, että näin viisammaksi asua ennemmin kotona kuin hänen kanssaan. (Ja todellakin taputan itseäni olkapäälle näistä valinnoista yhä tänäkin päivänä). Yksin asuminen on tuntunut tosi luonnolliselta alusta asti, varmaan osittain siitä syystä, että olin jo ihan iso tyttö silloin. Ensimmäinen yö yksin omassa asunnossa ei pelottanut laisinkaan. Seuraavassa kämpässä ensimmäinen yö jännitti vähän, koska täältä löytyi vaatekaapista jotain luoteja. Ja minähän en tiedä moniko jalkaisia otuksia ne luodit oli suunniteltu tappamaan. Mutta tunnustettakoon nyt tässä, että sain tänne miesseuraa siksi ensimmäiseksi yöksi, ja koska kukaan ei tullut aseiden kanssa ovesta läpi, niin sen jälkeen ei ole jännittänyt enää yhtään. Paitsi silloin kun luin Väinö Linnan Sotaromaania, tai Patricia Cornwellin kirjaa Viiltäjä-Jackista, tai Nikki Sixxin satanistisista menoista... Nyt tämä juttu lähti ihan harhateille, mistä olin selittämässä?

Enivei, nyt kun olen hehkuttanut tätä vapauden huumaani, niin lähden kohta sinne äidin lihapatojen ääreen. Paitsi vain täksi päiväksi ja palaan illalla taas tänne ah niin ihanaan omaan kotiin ja itsenäisyyteen. Ärsyttävää muuten, kun jotkut ihmiset kysyvät, että "vieläkö sä asut kotona?" (No ei nyt enää ihan viime aikoina olla kysytty, mutta jokunen vuosi sitten vielä). Niin että missäs ihmeessä asuisin, jos en kotona? Ymmärrän kyllä kysymyksen pointin, mutta joka kerta on pakko vähän viisastella, kun vastaan tuollaiseen kysymykseen. Minun kotini taitaa olla siellä, missä minun sänkyni on. Eivätkä vanhempanikaan enää sitä paitsi asu "kotona", vaan muuttivat perhanat pois, ja nyt minun lapsuudenkodissani asuvat jotkut ihan toiset ihmiset. Karua on sekin, jos oikein pysähtyy ajattelemaan.

Ehkä minun nyt pitää lopettaa tämä ajattelu, kun en ole pessyt hampaitanikaan enää hetkeen. Eilen muuten tapasin kaupassa sellaisen miehen, joka tuntui sanovan ääneen kaiken mitä hän ajatteli, bussiaikatauluista saunakaljoihin yms. Tämä postaus taisi olla vähän samanlainen.





Zen Cafén paras biisi ikinä. (Tästä ei valitettavasti löytynyt kuin live-versioita. Kauhean kesyä tuo yleisö jotenkin.)