Sunnuntaiklassikoissa on tänään teemana televisio-ohjelmista tutut musiikit. Pakkohan tähän oli osallistua!
Lapsena ehdoton suosikkini oli Dallasin alkutunnari. Valitettavasti tuotantoyhtiö on ilmeisesti niin pihi mestariteoksestaan, ettei sitä saanut upottaa tänne blogin puolelle.
Yksi parhaita televisio sarjoja ikinä oli NYPD Blue, jonka alkumusiikki tosin ei ole kovin erikoinen.
Ehkä paras missään televisio-ohjelmassa koskaan ollut alku löytyy kuitenkin Sopranosista:
Tein tämän postauksen tietoisesti ennen kuin katsoin muiden musiikkeja, koska en halunnut saada vaikutteita. Pahoittelut siis, jos tuli samoja.
Tällä kertaa Sunnuntaiklassikoissa on teemana "young". Mielestäni tähän haasteeseen ei vaan voi vastata kuin yhdellä biisillä.
Tämähän lyö vähän niin kuin kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Missään biisissä ei voi olla niin paljon teen spirittiä kuin tässä ja itsekin olin silloin teini-iän kynnyksellä, kun tätä mankassani renkutin. Ah, nuoruus...
Koska olen hämäläinen, niin tässä on teille Sunnuntaiklassikko näin maanantaina.
Muistan kun olin pieni tyttö ja Music TV:ltä tuli vielä musiikkia eikä mitään tosi-tv:tä. Mieleeni on painunut elävästi joku hassu setä oranssin värisessä tukassa laulamassa hassuja lauluja. Silloin en tiennyt mistään Johnny Rottenista tai Sex Pistolseista mitään. Musiikkivideo ei silloin kuitenkaan ollut Sex Pistolsia, vaan John Lydonin myöhemmän bändin Public Image Limitedin tuotantoa. Ja olen melko varma, että se oli tämä kappale, vaikka muistikuvat ovatkin tosi hataria. Vasta isompana tutustuin kyseisen herran musiikkiin ja osasin yhdistää pisteet toisiinsa. Jonkun vaikutuksen se minuun teki kuitenkin jo silloin pienenä. Rottenissa on jotain niin ihanan sekopäistä.
Public Image Ltd. ja Rise vuodelta 1986. Olin silloin 8-vuotias, mikä tekee siitä minulle klassikon. Tavallaan.
Vuotta ja uutta vuosikymmentä ei kai voi aloittaa ilman tätä Sunnuntaiklassikkoa. Voiko olla ihanampaa kuvitella ja toivoa, että jonain päivänä vielä osattaisiin elää täällä kaikki yhdessä "ihmisiksi". (Jotenkin ironista sanoa, että eletään ihmisiksi, kun ihmiset nyt eivät selvästikään osaa sitä kovin sulavasti). Laitan kuitenkin sen tyypillisen Imaginen sijasta tämän Instant Karman, joka on ehdoton suosikkini Lennonilta. Sanoma lienee aika pitkälle sama.
Meinasin eilen mennä käymään ulkona kävelyllä, kun aurinko paistoi niin kivasti. Ulos päästyäni tajusin, että siellä on aivan sairaan kylmä, joten menin vain kiertelemään kauppoihin ja mm. Akateemiseen kirjakauppaan. Päädyin ostamaan John Lennonin elämäkerran. Ehkä aloitan sen lukemisen jo tänään.
Sunnuntaiklassikoissa on tällä kertaa teemana pikkujouluswing ja kysymys kuului: "mikä on se kappale, joka saa sinut hylkäämään tuopin ja rynnistämään tanssilattialle?"
Minun suurin tanssitus- ja pompituskappaleeni ei ehkä (vielä) ole klassikko, mutta hei — ei pidä kysyä, jos ei halua kuulla vastausta.
En tosin ole kertaakaan kuullut tätä kappaletta missään, missä olisi ollut tanssilattia lähellä. Kuitenkin minussa tämä kappale herättää niin hillitöntä halua ruveta hyppimään ja pomppimaan, että monesti joudun julkisilla paikoilla todella pitelemään itseäni paikoillani, kun kuulen tuon. Ei kai ole yleisien korrektiussääntöjen mukaista alkaa tanssia Keskustorilla mp3-soitin korvissa...
Tämä biisi on soinut päässäni koko viikonlopun ja lätkin sen Facebookin seinälleni jo viime yönä, joten laitetaan nyt se tänne Sunnuntaiklassikoksikin tänään. Voihan viime vuosikymmeneltä oleva kappalekin olla klassikko, eikö vaan?
Olen nyt kovin ihastunut tähän kappaleeseen uudestaan. ♥
Nyt löytyi kyllä kaikkien sunnuntaiklassikoiden äiti, isä ja isosisko. Jokainen varmasti tuntee tämän kappaleen. Jos olisin ällö, niin sanoisin että awwwwwww! ♥
Laitetaan tähän vielä tällainen suomenkielinen vähän herkempi versio alle.
Ps. Niinhän siinä kävi, että vilustutin itseni perjantaina. Nythän on niin, etten ole aikatauluttanut itselleni syysnuhaa lainkaan kalenteriin, joten yritän selvitä tästä nopeasti c-vitamiinin yliannostuksella. Toivottavasti teillä on vähän parempi alku ensi viikolle, minä jään parantelemaan flunssaani.
Käytiin eilen vanhempieni kanssa katsomassa Beatles-musikaali musiikkiteatteri Palatsissa. Musikaalin päärooleissa olivat Otto Kanerva (Paul McCartney), Miro Honkanen (John Lennon), Pauli Hanhiniemi (George Harrison) ja Jukka Mänty-Sorvari (Ringo Starr). Heti musikaalin alkaessa minulle tuli ensinnäkin kateus siitä, että olisipa hieno soittaa ja laulaa jossain bändissä (mutta lahjat ei riitä) ja toisennakin fiilis, että tuo on varmasti näyttelijälle unelmarooli. Kävin joskus viime vuosituhannella katsomassa Miljoonasadetta Klubilla ja muistan Otto Kanervan tehneen sille keikalla jonkun special guest star appearancen, niin voin kuvitella tyypin olevan täpinöissään siitä, että pääsee esittämään Paul McCartneyta ja vetämään Beatlesin kappaleita ihan elävälle yleisölle.
Tykkäsin kyllä musikaalista kovasti. Siis lähinnä niiden kappaleiden takia. Muutenhan näytelmän juoni oli ikään kuin vain biisistä toiseen siirtymistä ja Beatlesin tarina oli tungettu todella tiiviiseen pähkinänkuoreen biisien välissä. Suosittelen kyllä ihan kaikille, jotka tykkäävät Beatlesin musiikista. Ja suosittelen myös syömään Palatsissa ennen esitystä (tai jälkeen, jos menee päivänäytökseen), koska ruoka oli tosi hyvää myöskin. Ja esityksen nimidrinkki, Strawberry Fields -mansikkamargarita, oli maukas.
Tuo Palatsihan on itsessään tosi hieno ja vanha rakennus. Siinä on Wikipedian mukaan toiminut vuodesta 1929 vuoteen 1991 asti elokuvateatteri. Mietin kyllä vähän, että mitähän elokuvia siinä on näytetty enää tuossa 90-luvun taitteessa, koska en kyllä muista ainakaan käyneeni siellä kuin joskus ihan pienenä tyllerönä. Siis niin pienenä, että en oikeastaan kyllä edes muista, olen kuullut vain juttuja. No tänä päivänä siinä on kuitenkin tuo musiikkiteatteri ja sisältä se on kyllä mahtavan hienon ja vanhan näköinen.
Kirjoitin jonkin aikaa sitten beigeistä ihmisistä. Tulin tuossa ajatelleeksi, että beigejä ihmisiä jopa pahempi ihmislaji on beigen alalaji burberry-ihmiset. Beiget ihmiset ovat harmittomia, koska niitä ei huomaa, mutta nämä burberry-ihmiset ovat beigejä, jotka kuitenkin yrittävät olla jotain. Burberry-ihmisen tuntee melko itsestäänselvästi burberryn ruutukuosista, joka on pohjaväriltään tietysti beige. (Muitakin variaatioita näkee, mutta se on vain naamioitumiskeino ja ihmisen sisin on kuitenkin beige). Burberry-ihmisillä on paljon rahaa, tai ainakin he haluavat näyttää siltä kuin heillä olisi paljon rahaa. Burberry-ihmiset purjehtivat, golfaavat (ei sillä että näissä harrastuksissa itsessään olisi mitään vikaa) ja haluavat elämän, joka on ylempää keskiluokkaa. Naispuoleisilla burberry-ihmisillä on asusteena pieni koira, joka myöskin pukeutuu burberryyn. Burberry-koira ei laukkaa villinä vapauteen, vaan se lähinnä kannetaan paikasta toiseen, joko kainalossa tai burberry-kuvioidussa laukussa. Miespuoleiset burberry-ihmiset eivät välttämättä käytä burberry-ruutua, mutta heidät tunnistaa vaaleanpunaisesta pikeepaidasta ja heillä on asusteenaan burberry-nainen. Burberry-mies kantaa burberry-naisensa burberry-ruudullista käsilaukkua.
Burberry-ihmiset ostavat kotiinsa kalliita design-tuotteita ja jättävät hintalaput näkösälle, koska eihän niistä muuten tietäisi, että niihin on pistetty kahden kuun palkka. Burberry-ihmisillä ei yleensä ole mielipiteitä, kuten ei beigeillä ihmisillä yleensäkään, ainakaan järkeviä sellaisia. He ovat siis beigen väristen ihmisten tyhmempi alalaji. Beiget ihmisethän eivät ole välttämättä tyhmiä, he eivät vaan välitä käyttää aivokapasiteettiaan mihinkään kovin erityiseen. Korkeintaan ristisanatehtäviin (mikä on muuten mukava harrastus). Jos sattuu niin, että burberry-ihmisellä on mielipide, se todennäköisesti koskee alemman keskiluokan kyykyttämistä ja köyhien poistamista näköpiiristä. Useimmiten burberry-ihmisten pään sisus on kuitenkin pelkkää pinnallista höttöä.
***
Oikeastaan melko turhauttavaa tuhlata näitä hienoja ajatuksiani näihin hellepäiviin, kun te olette kaikki kuitenkin jossain ulkona ettekä lukemassa nerokkaita juttujani. Jopa anonillit ovat lomalla. No, itsellenihän minä tätä blogia...
***
Heitetään tähän samaan syssyyn vielä sunnuntaiklassikko, jonka johdin hienosti aasinsillan kautta postauksen otsikosta. Minä kun niin rakastan Satchmoa! ♥
(Louis Armstrong - A Kiss To Build A Dream On & Blueberry Hill)
***
Melkein laitoin tähän loppuun pyynnön, ettei kukaan vetäisi huumoristani herneitä nenään, mutta oikeastaan se pilaisi koko jutun idean, joten otin pois.
Äitienpäivän kunniaksi laitan sunnuntaiklassikoihin musiikkia, joka kelpaa meillä sekä äidille että tyttärelle.
Tästä kappaleesta en löytänyt mitään alkuperäisemmän oloista musiikkivideota ja tuo pingviiniversio oli niin hauska, että päätin laittaa sen. Sitä paitsi vasta tuon videon katsottuani tajusin, mistä tämä kappale ihan oikeasti kertoo! Hahaa.
En ole jaksanut blogata enkä jaksanut laittaa lisää kuviakaan, kun ei noihin edellisiinkään kukaan kommentoinut. Tehän tiedätte minut, pidän sitä heti merkkinä siitä, että ei kiinnosta. Olen silleen kieroutunut. Viikonloppu on mennyt miettiessä, tehdessä ja vältellessä yhtä koulun harkkatyötä. Nyt se alkaa näyttää jopa jotensakin positiiviselta. Noin muuten koko elämä tuntuu olevan levällään kuin Jokisen eväät. Miksi ne Jokisen eväät on levällään, sitä en tiedä. Sanonnat on hauskoja. Pääni sisällä on jonkinlainen kaaos. Ei tiedä mihin suuntaan lähteä pyristelemään.
Sunnuntaiklassikoihin lähdin taas mukaan ja valkkasin tämän biisin. Valitettavasti tästä ei löytynyt mitään sellaista alkuperäistä videota, mutta tuokin video on hieno, minkä joku on vääntänyt omin pikku kätösin.
Olen siirtynyt kesäaikaan, vaikka ulkona ei siltä näytäkään.
Tämä kappale ei kyllä ole minulle henkilökohtaisesti klassikko, koska olen tykännyt ja kuunnellut tätä vasta viime vuosina, mutta klassikko silti. Rakastan tätä biisiä ja kaikista parhaimmillaan se on kuunneltuna kuulokkeilla, kun stereo... en osaa näitä musiikkialan termejä... siis kun oikea ja vasen korva kuulee eri juttuja, juu nou?
Ja tänään vaan tuntui tältä.
Tämä biisi on niin klassikko, että on varmaan ollut sata kertaa näissä Sunnuntaiklassikoissa, mutta kun en ole seurannut näitä kovin kauaa, niin so fucking what (sanoisi Mikael Jungner).
Sunnuntaiklassikoissa oli tällä kertaa teemana kaikkien aikojen inhokki. Ensin en keksinyt yhtään inhokkia, sitten niitä alkoi tulla mieleeni tulvimalla, mutta yli kaiken on kyllä yksi. En pystynyt kuuntelemaan tuota muutamaa ekaa sointua pidemmälle, kun tuli jo niin huono olo. Enkä edes pilaile.
Sunnuntaiklassikoissa oli tällä kerta aiheena paras rakkauslaulu ikinä (tai en tiedä oliko se mikään aihe, mutta teemana tuntui kuitenkin useilla olevan). Minä kun en ole ikinä oikeastaan kuunnellut mitään hempeitä rakkauslauluja (paitsi Juliet Jonesin Sydämen Rakkauslaulua ja Alice In Chainsin Love Songia), niin minusta tämä kappale on paras rakkauslaulu ikinä. Ja klassikkokin. Ei kai sen niin väliä, vaikka tänään onkin kai maanantai?
Katselin muuten tuossa jonain yönä Grammy-gaalaa telkkarista ja Robert Plant kävi siellä pokkaamassa itselleen aika monta Grammya. Ainakin kaksi. Hienoaloistavaa.
