I want to live where soul meets body

Olen tässä ajatellut lihaksia, kuten ilmeisesti aika moni muukin näinä aikoina. Luin tuon Lihastohtoria koskevan jutun Hesarista ja takerruin lauseeseen "... lihaksista tuli muutama vuosi sitten koko kansan muoti-ilmiö".

Muoti-ilmiössä en sinällään näe mitään pahaa, mutta vähän ärsyynnyn siitä kun tiedän, että minut kuitenkin heitetään tuohon samaan lokeroon. Vaikka itse koen olevani täysin irrallinen tuosta muoti-ilmiöstä. Tämä vaan sattui tapahtumaan samaan aikaan.

Silloin 3,5 vuotta sitten, kun aloin käydä nykyisellä salillani, ei ollut vielä mistään muoti-ilmiöstä hajuakaan. Tai ehkä haju oli, mutta ei minulla eikä siitä puhuttu 24/7 sosiaalisessa mediassa. Oikeastaan oma harrastukseni alkoi jo viime vuosituhannen puolella (jo muinaiset roomalaiset jne.), olen aina tykännyt käydä salilla, mutta tuossa välissä tuli kymmenisen semmoista hiljaisempaa ja pimeämpää vuotta. Sitten päätin tehdä asioille jotain ja liityin kuntokeskuksen jäseneksi. Sitten hinkkasin vuoden ihan säälittävällä treeniohjelmalla enkä saanut minkäänlaista tulosta aikaiseksi. Vuoden jälkeen päätin muuttaa ruokailutottumuksiani, koska totesin ettei se pelkkä treeni tee mitään, ja aloin käydä BodyPumpissa.

Puolen vuoden kalorien laskemisen ja pumppailun jälkeen eteeni tipahtikin sitten varsinainen taivaan lahja, jos nyt tällainen pakana näin voi sanoa. Sillä tavalla projektini toki liittyy tähän muoti-ilmiöön, että siinä vaiheessa ketjuille alkoi tulla näitä pt-palveluita ja kun ilmaiseksi sai testata, niin mikäpäs siinä. Kuntosaliketjujen personal trainereista ei ole aina pelkkää hyvää sanottavaa (ihan jokainen pt ei ole hyvä siinä mitä tekee), mutta omalla kohdallani kävi hurjan hyvä säkä ja sain niin pätevän kaverin, ettei mitään rajaa. Ja loppu onkin historiaa.

Ja sitten on se fitness. Kai nyt kaikki tajuavat, että minulla ei ole mitään tekemistä varsinkaan sen kanssa?! Treenaan kuin miehet, treenivaatteissani ei missään lue esim. Better Bodies ja ruokavalionikin on varsin epäfitness. En myöskään ole aikeissa kouluttautua pt:ksi, kuten vähintään joka toinen fitness-bloggaaja tai muuten vaan asiaan hurahtanut. Minä olen treenannut nyt kunnolla sen kaksi vuotta ja tunnen yhä olevani aivan kuutamolla noissa asioissa (huonomman pt:n kanssa tuntisin varmaan olevani jo aivan pro). Vaikea uskoa, että kukaan jonkun vuoden fitness-beibeilyn jälkeen olisi pätevä ohjaamaan muita. Myönnän kyllä, että tunnen nykyisin valtavaa halua sekaantua toisten treenaamiseen, mutta yritän mahdollisimman pitkälle pitää turpani kiinni, etten olisi tosi ärsyttävä tyyppi.

Televisiossa on tullut uusintana noita Jutta ja Puolen vuoden superdieetit -jaksoja ja olen niitä katsellut. Kylläpä onkin kyrpinyt ohjelmaa katsoessa, kun järjestään naiset laitetaan siinä hinkkaamaan sitä jalkaprässiä tai korkeintaan kyykkäämään Smithissä, mutta annas olla kun vuorossa oli mies, niin jo vain se laitettiin kyykkäämään ja mavettamaan niin kuin normaalit ihmiset. Miksi? Kyllä nainen pystyy kyykkäämään perseen lattiaan vapaalla tangolla siinä missä mieskin. Toki käytän itsekin prässiä tai Smithiä (jälkimmäistä lähinnä muuhun kuin kyykkäämiseen), mutta kyllä kyykky on aina kyykky. Luin muuten eilen jostain, että joku 95 % noista dieettaajista on vuodessa-parissa takaisin siinä kunnossa, mistä lähtivät ennen superdieettiä. Varsin järkevää. Oma proggikseni on nyt kestänyt jo pari vuotta (tiukemmalla itsekurilla olisin hieman nopeampi) ja kuten pt:ni taannoin sanoikin: "tämä ei ole mikään puolen vuoden superdieetti". (En ole aivan varma oliko se hyvä vai huono asia, mutta otin sen hyvänä. Eipähän nahka jää tyhjänä lerpattamaan ainakaan.)

Zepan blogissa saman artikkelin yhteydessä puhuttiin siitä, että suurimmalle osasta taviksia urheilu on se välttämätön paha, ei-kiva, johon käytetty aika on pois jostain kivemmasta. Ja sitten on ne pro:t, kuten tämä Lihastohtori, jotka ei tajua meitä taviksia. Huomaan olevani taviksena valtavan onnellisessa asemassa tässä kohtaa, koska itsehän nautin liikunnasta aivan valtavasti jokaisella suomullani. Täytyy tietysti korostaa, että nykyään, koska ennen en tietenkään nauttinut, kun en vittu jaksanut mitään. Mutta sitten kun rupesi vaan tekemään, niin siitä huomasi saavansa nautintoa, vaikka välillä se ihan hirveätä rääkkiä onkin. On se endorfiini vaan ihmeellinen aine. Eikä sen aina tarvitse olla edes hirveätä rääkkiä. BodyBalancessa nautin melkein eniten tasapaino-osioista, kun huomaa oman tasapainonsa kehittyvän koko ajan ja pystyy tekemään kropallaan asioita, joita ei ennen olisi voinut kuvitellakaan. Kävellessänikin (silleen reippaasti) saan kiksejä siitä, kuinka tunnen pakaroiden ja takareisien työskentelevän vaivatta. Mutta yritän toki parhaani ymmärtää, että kaikilla se ei näin ole eikä liikunnasta saa hirveitä kiksejä.

Disclaimerina tähän loppuun on tietysti sanottava, että vaikka en pidä ollenkaan pahana sitä, että kuntoilusta on tullut muoti-ilmiö, niin ei silti pidä unohtaa sitä hengenravintoa. Lukekaa kirjoja, kuluttakaa kulttuuria, sivistäkää itseänne. Niin minäkin teen. En siis omasta mielestäni ainakaan ole muuttunut yhtään sen pinnallisemmaksi tai tyhmemmäksi (mitä nyt tyhmetyn salilla aina täydellisesti, mutta onneksi aivotoimintani on ulkoistettu pt:lle), vaikka vähän palvonkin tätä maallista temppeliäni. Ennen pidin ruumiini tyytyväisenä syömällä kaikkia herkkuja, nykyään ruumiini pitää minut tyytyväisenä olemalla voimakas ja jäntevä.



Ps. Tämä kirjoitus oli vähän niin kuin ne minkä tahansa bändin "oikeat" fanit, jotka tykkäsivät siitä jo ennen kuin niistä tuli kuuluisia ja myivät itsensä markkinakoneistolle... Ja luultavasti olen sönköttänyt aiheesta ennenkin, mutta sisäinen teletappini ei saa tarpeekseen toistosta.

Pps. Pakko silti sanoa, että Kissi Vähä-Hiilari on Putouksen paras hahmo.

Ppps. Päätän sekavan rupatukseni tähän, muuten tämä kirjoitus ei näe päivänvaloa koskaan (ei se nytkään tosin näe, koska ulkona on säkkipimeätä) ja paikkailen sitten kommenttilaatikossa mahdollisia tekstissä esiintyviä epäjohdonmukaisuuksia tai suoranaisia valheita. 

I'm so happy cause today I found my friends, they're in my head

Ympäri nettiä on pyörinyt tällainen kuva:

Olen aina pitänyt itseäni introverttina, ja olenkin sellainen, mutta jotenkin tuo kuvan lista sai epäilemään asiaa. Jotkut noista neuvoista voin kyllä allekirjoittaa, lähinnä kohdat 1, 11 ja 12. Mutta muuten tulee sellainen tunne kuin introverttius olisi jotenkin sama asia kuin hidasälyisyys ja vähän sellainen reppanuus. Ja jos nuo ohjeet on kirjoitettu nimenomaan ekstrovertille, niin introverttien maine vähän tyhminä sen kuin kasvaa.

Ilmeisesti moni introvertti kuitenkin allekirjoittaa tuon täysin, koska sitä on netissä jaeltu eteenpäin. Oma ongelmani voi tietysti olla myös kielikynnyksessä, eli tulkitsen nuo liian sanatarkasti. Esimerkiksi tuo 10. kohdan "enable them to find one best friend". Enable? Tarvitseeko introvertti ekstrovertilta apua ystävien hankkimiseen? Tuskin. Jos se ei tapahdu oma-aloitteisesti, niin se ei tapahdu ollenkaan.

Miksi introvertille pitää opettaa uusia taitoja yksityisesti? Opiskelu voi olla aika vaikeata, jos kaikkeen tarvitsee yksityisopetusta. Eikö introvertti pysty oppimaan kuin kädestä pitäen vai mikä juttu tämä on? Ja saako ekstrovertteja sitten nolata ja ojentaa julkisesti? Ei kai se ole kovin hyvätapaista.

Mitä tapahtuu, jos introvertin keskeyttää? Onko se yhtä paha asia kuin unissakävelijän herättäminen kesken kaiken? 15 minuutin varoitusaika ennen kuin introvertin pitää lopettaa mitä tahansa onkaan tekemässä? Kuulostaa holhoamiselta. Etukäteen ilmoitus tulevista odotettavissa olevista elämänmuutoksista? Eikö ekstroverteissa ihmisissä muka ole muutosvastarintaa? Sallikaa minun epäillä.

Mitään en inhoa niin paljoa kuin holhoamista ja sitä, että pidetään pikkuisen reppanana, jos on hiljaisempi kuin keskiverto ekstrovertti. Holhoamista on sekin, jos bileissä tullaan kyselemään, että onko sulla tosi tylsää, jos ei ole mukana siinä samassa humalaisten huutokuorossa (tämä tietysti koskee vain sellaisia porukoita, joissa en tunne oloani täysin mukavaksi), tai vaihtoehtoisesti tullaan sanomaan, että "voisit säkin vähän rentoutua".

Oma introverttiuteni on omasta mielestäni lähinnä sitä, että vaikka viihdyn ihmisten kanssa, niin tarvitsen silti omaa aikaa ja tilaa. En ole hidasälyinen enkä tarvitse ekstroverttien hellää tukea tässä elämässä. En ole myöskään ylitse käveltävissä, vaikka joku aina joskus niin erehtyy luulemaan.

No, mitä tästä opimme? Ehkä kaikki introvertit eivät olekaan samanlaisia, kuten eivät varmasti kaikki ekstrovertitkaan.

Näin kulutan aikaa

Tässä työajalla blogatessani ja myöskin muutamia blogeja lueskellessani, tulee mieleen, miten kauheasti toisinaan lehdissä ja keskustelupalstoilla paheksutaan netissä surffailua työajalla. Monesti kiivashenkisissä nettikeskusteluissa heitetään se viimeinen kortti, että "sinäkin työnantajasi ajalla ehdit täällä jauhaa kakkaa", jos ei enää keksitä parempia vasta-argumentteja.

Mutta ei kaikki työ ole sellaista liukuhihnalla henkensä edestä puurtamista. Minunkin työni on sen luontoista, että välillä on enemmän tekemistä ja välillä vähemmän. Yleensä vähemmän, sillä olen aina muiden loma-ajat töissä (kuten nyt). Minulla on kuitenkin ne kahdeksan tuntia päivässä, jotka minun on pakko kuluttaa täällä työpaikalla, myös niinä hiljaisempina aikoina. Onko se silloin lorvimista, jos sen ylimääräisen ajan käytän netissä? Vai pitäisikö minun vaan pyöriä kuin väkkärä tässä työpisteeni ympäristössä ja yrittää näyttää siltä, että on hirveä kiire? Onhan täällä niitäkin tyyppejä, joilla on (muka) niin kiire, että heidän on syötäväkin seisaaltaan. Ikään kuin se alas istuminen veisi jotenkin ratkaisevasti sitä aikaa.

Itsehän olen erityisen hyvä multitaskaamaan. Alt+tab on ihan älyttömän kätevä näppäinyhdistelmä, kun vaihtelee tietokoneen näytöllä tietojärjestelmän ja internetin välillä. Teen töitä, luen henk.koht. sähköpostiani, blogeja, joskus jopa bloggaan (kuten nyt) ja käyn Facebookissa (kännyllä, sillä sinne työnantaja on estänyt pääsyni). Tähän ei kulu työajastani ainakaan yhtään sen enempää (todennäköisesti jopa vähemmän) kuin niillä, jotka hoitavat sosiaaliset kontaktinsa sähköisen median sijasta puhelimella. Ja minun sähköpostin näpyttelyni on huomattavasti helpompi keskeyttää kuin ne naapurikuution tädin maratonpuhelut lapsille/äidille/parhaalle kaverille.

Tämä nyt ehkä kuulosti siltä, kuin yrittäisin puhdistaa omaatuntoani ja vakuuttaa itselle, että tämä netinkäyttö työajalla on ihan ok. Mutta ei. Tämä nyt vaan tuli jostain mieleeni ja ajattelin joutessani avautua.

Eikös se niin ole, että asialliset hommat hoidetaan ja muuten ollaan kuin Ellun kanat?