Kävin tänään elokuvateatterissa katsomassa Queen Rock Montrealin (kiitos vaan tuhannesti luottoleffasuosittelijalleni Zepalle, joka herätti minut horroksesta juuri ajoissa!!!) ja voi hyvänen aika sentään...
Konsertti oli vaan jotain niin... Sanotaanko näin, että joillain meistä on aika paljon enemmän sitä karismaa ja talenttia kuin toisilla. Hassua, että en omista yhtään Queenin levyä enkä juuri koskaan kuuntele sitä muualtakaan, mutta Freddie Mercury vie minulta hetkessä jalat alta ja räjäyttää tajunnan ja kaikkea sellaista.
Freddie on muutenkin ihme jäbä. Oli kyse sitten dokumentista tai live-taltioinnista, niin tyyppi saa minut vetistelemään. Love of My Life oli ensimmäinen, joka avasi vesihanani, ja sitten tietysti Bohemian Rhapsody, joka on ehkä parasta mitä musiikissa koskaan on tehty. Rakastan Mercurya sydämeni pohjasta ja rakastin muuten jo pikkutyttönä, silloin kun Freddie oli vielä elossa (tunsin muutenkin vetoa homoviiksimiehiin, kuten Magnumiin = Tom Selleck). Tästä on todisteena jonkinlainen leikekirjanen, johon olen leikkaillut ja liimaillut fanittamieni hahmojen kuvia ennen vuotta 1991.
Mitenkähän se onkin niin, että jotkut vain palavat isolla liekillä ja sitten sammuvat nopeasti pois. Kuolevat aivan liian aikaisin. Toki se liian aikainen poismeno nostaa ihailun aivan uudelle tasolle ja monet lahjakkaat tyypit elävät vaikka kuinka vanhoiksi, mutta silti tuntuu (vaikka voihan se vain olla tunne), että toiset meistä tekevät suurempia asioita ja elävät lyhyemmän ajan... Aivan kuin sitä lahjakkuutta ja tunteenpaloa ei riittäisi enää pidempään. It's better to burn out than to fade away, niin kuin Neil Young lauloi ja Kurt Cobain lainasi itsemurhakirjeessään.
Queenin konsertti. Asioita joita ei enää ikinä voi kokea livenä. Minä pakahdun. PA-KAH-DUN.
It's one of those songs which has such a fantasy feel about it. I think people should just listen to it, think about it, and then make up their own minds as to what it says to them... "Bohemian Rhapsody" didn't just come out of thin air. I did a bit of research although it was tongue-in-cheek and mock opera. Why not?
Postaus saattaa sisältää pieniä määriä juonipaljastuksia. Jos siis aiot mennä katsomaan/joskus vielä katsoa John Wickin, niin... skipiduveinau!
Lisäys: Ei niitä juonipaljastuksia kauheasti tainnut tullakaan, näin jälkeenpäin katsoen, mutta olen silti varoittanut.
***
Keanu Reevesistä puheenollen... Kävin perjantaina leffassa katsomassa John Wickin. Ai jumalauta, että oli hyvä elokuva! (Voimasana oli ihan pakollinen tässä kohtaa).
En yleensä tykkää elokuvista, joissa tapetaan porukkaa ihan silmittömästi, mutta kuten toisaalla sanoin: jos se tehdään, niin se tehdään sitten tyylillä! En voi sietää semmoisia elokuvia, joissa se "sankari" (tässä elokuvassa sankari on tosin hiukan kyseenalainen ilmaisu) on jatkuvasti alakynnessä ja jotenkin nössö. John Wick ei todellakaan ollut nössö eikä alakynnessä (toki itsekin vähän otti osumaa), vaan lasautteli menemään. John Wickille ei kannata ruveta.
En tiedä onko tämä joku todella pimeä puoleni jossain todella syvällä sisimmässäni, että saan kiksit semmoisista lähes psykopaattisen kovista jätkistä (en tokikaan tosielämässä, vaan fiktiossa). Esimerksiksi True Bloodissa en kestä sitä nössöä Billiä (olen varmaan pajattanut tästä ennenkin), vaan Eric on meikäläisen suosikki (sen lisäksi toki, että Alexander Skarsgård... uuh...) kaikessa kylmyydessään ja kovuudessaan. Samoin Sons of Anarchyssa suosikkini on alusta asti ollut Tig, jota ei vaan vittu kiinnosta sun tuntees, toisin kuin se mammanpoika Jax (tosin näissä myöhemmissä tuotantokausissa Jax on saanut myös hieman kasvatettua munaa itselleen). Ja nyt John Wick. Niin kova jätkä, että jopa Christian Balen örisevä Batman vaikuttaa hiirulaiselta (nahkhiir) John Wickin rinnalla.
Leffan hyviä puolia oli myös se, että se ei ole liian pitkä. Arvoin hetken John Wickin ja Boyhoodin välillä, kunnes huomasin, että ensimmäinen on pituudeltaan 1 h 41 min ja toinen 2 h 45 min. Kuka oikeasti jaksaa noin pitkiä elokuvia? Toki jälkimmäistä on myös kuvattu 12 vuoden aikana, joten matskua riittää, mutta oma elokuvien sietokykyni on yleensä siinä parin tunnin kieppeillä (paitsi Tuulen Viemässä). Saa olla todella hyvä elokuva, että jaksan kolme tuntia istua kiemurtelematta. Mennään asiaan, hoidetaan homma himaan ja se on sillä taputeltu sitten, eikä jäädä jahkailemaan tuntikausiksi.
Keanu Reeves puolestaan... En vieläkään tiedä olenko ennen tätä katsonut kokonaan yhtään hänen leffaansa? Ehkä Speedin ja ehkä My own private Idahon, mutta en ole varma. Keanun supliikkipuolesta en osaa sanoa tämän elokuvan perusteella, koska John Wick ei hirveästi neuvotellut, mutta muuten kyllä vakuutuin. Voisin väittää, nuoruuden elokuvia luultavasti näkemättä, että mies vain paranee vanhetessaan. Keanu sai ehkä uuden fanin.
Ps. Miten ihmeessä Keanu on muka jo 50-vuotias? Onko se löytänyt jonkun nuoruudenlähteen?
Leffagenre, jota en tajua: musta komedia. Tykkään kyllä mustasta huumorista kovastikin, mutta yleensä aina kun joku leffa määritellään "mustaksi komediaksi", niin siitä on huumori kaukana.
Viime yönä Neloselta tuli leffa Vapaata riistaa (Towelhead aka Nothing is private*), joka määritelmän mukaan oli "pikimusta draamakomedia". Haluaisin vaan tietää, että missä siinä elokuvassa oli se komedia? Elokuvassa muslimityttö taisteli isänsä tiukkaa kuria ja muiden ihmisten ennakkoluuloja vastaan. Tyttö oli aivan hukassa ja häntä käytettiin seksuaalisesti hyväkseen. Vaikka minullakin on jokseenkin kieroutunut huumorintaju, niin en hyvällä tahdollakaan pysty sijoittamaan tuohon elokuvaan sanaa komedia. Vai onko se komedia-sana pakko aina lisätä, jos haluaa käyttä sanaa musta? Ei voida sanoa, että pikimusta draama?
Wikipedia määrittelee mustan komedian lyhyesti näytelmien ja elokuvien lajityypiksi, joissa viljellään mustaa huumoria. Musta huumori taas määritellään näin: "Musta huumori on huumorin, komedian ja satiirin laji, jossa normaalisti vakavina ja traagisina pidettyjä asioita käsitellään humoristisesti tai satiirisesti. ... Musta huumori kuvaa groteskein keinoin maailman absurdiutta, paradoksaalisuutta ja julmuutta yksilön näkökannalta. Musta huumori ei hyväksy mitään yleistä jakamatonta käsitystä todellisuudesta, vaan korostaa kaiken suhteellisuutta. Tällöin asetetaan myös vakavat, ”pyhät” arvot ja itsestäänselvyydet naurunalaisiksi." Ymmärrän, mutta en vaan onnistu löytämään sitä huumoria vakavasta elokuvasta, jossa tapahtuu ikäviä asioita ei-lainkaan-satiirisesti.
Itse leffa oli kyllä hyvä, mutta mitä muutakaan voi odottaa, jos sen on kirjoittanut sama mies (Alan Ball) kuin American Beautyn. IMDb:ssä se onkin määritelty pelkästään draamaksi, mikä kuulostaakin elokuvan henkeen paremmin sopivalta.
Tietääkö joku jonkun hyvän "mustan komedian", joka oikeasti naurattaisi tai edes hymyilyttäisi kerran? Suosituksia otetaan vastaan.
* Leffalla on jostain syystä kaksi englanninkielistä nimeä.
Kävin Zepan ja Ashton Kutcherin innoittamana katsomassa keskiviikkona Jobs the Filmin. Leffa oli yllättävän hyvä. Tai en nyt tiedä mikä yllätys se oli, mutta alkuun olin hieman skeptinen, miten jostain tosielämän it-alan jumalasta supersankarista voisi saada kauhean mielenkiintoisen elokuvan. Mutta voi siitä näköjään. Hetkittäin jopa oikeasti jännitti, että käykö Applen ja Macintoshin nyt huonosti, kunnes palautin mieleeni elämän realiteetit ja hellästi silitin iPhoneani.
Aluksi myös hieman häiritsi se, että Steve Jobsia näytteli kuumien miesten top-10:ssäni aikaansa viettävä Ashton Kutcher, sillä Jobsia en ole kauheasti esineellistänyt, jos tiedätte mitä tarkoitan, heh heh, vink vink, nudge nudge. Kutcher on kuitenkin hyvä näyttelijä enkä keksi kuka olisi voinut vetää roolin paremmin. Sitä paitsi kotiin tultuani kuvagooglasin Steve Jobsia ja minulle tuli yllätyksenä (olen vähän kuin se mainoksen aspirin zipp -mies, joka koko ajan yllättyy kaikesta), että Jobs on itse asiassa ollut nuorena aika hyvännäköinen ja Kutcherissa on jopa aika paljon samaa näköä.
Olen kyllä aika vaikuttunut Jobsista leffan nähtyäni. Totta kai elokuva jollain tapaa oikoi mutkia ja siloitteli Jobsin persoonaa, vaikka toki niitä ikäviäkin puolia yritettin kuvata. Sillä ei kuitenkaan ole kauheasti väliä. Kuten Jobs on itse sanonut, mikäli haluaa saavuttaa jotain, täytyy olla vähän hullu (ei suora lainaus). Luultavasti se on totta. Sanoo ihminen, joka ei koskaan saavuta yhtään mitään.
Leffan innoittamana varasin samana iltana kirjastosta Walter Isaacsonin kirjoittaman kirjan Steve Jobs. Sellainen näytti olevan Härmälän kirjastossa hyllyssä ja verkkokirjaston mukaan se olisi tällä hetkellä kuljetuksessa minulle pääkirjastoon. Kuljetuksessa! Jännitys tiivistyy saanko mennä noutamaan kirjan ennen viikonloppua vai en. Luultavasti en.
Lisäys: Hah! Ennen kuin kissa ehti aivastaa, sain tekstiviestin, että kirja on noudettavissa kirjastosta. Tiedän mitä teen viikonloppuna.
Käytiin eilen Artio-karhun kanssa elokuvissa. (Alan ilmeisesti kohta kertoa kuulumisia Artion puolesta, kun ei tuolla blogissa mitään tapahdu, vink vink!) Kävimme siis katsomassa elokuvan Beasts of the Southern Wild, joka on tällä hetkellä täällä Tampereella menossa enää Niagarassa, mutta jota suosittelen lämpimästi kaikille. Siis sekä elokuvaa että Niagaraa.
Olen ehkä ikuisesti kiitollinen Artiolle, että sai minut lähtemään katsomaan tuon elokuvan, koska en varsinaisesti ollut kuullutkaan siitä ja ennakko-odotukseni olivat... no, aina jos elokuva luokitellaan fantasiaksi, niin minä vedän laput silmille ja luukun kiinni. Eipä juuri kiinnosta. Mutta Beasts oli ihan toisenlainen elokuva.
Minä en yleensä koskaan itke elokuvissa (Tuulen Viemää menee kuivin silmin enkä Brokeback Mountainissa edes keksinyt missä kohtaa piti itkeä), mutta eilen oli ihan pakko tirauttaa. Elokuva oli osittain tosi surullinen, mutta samalla niin kaunis, sydäntä lämmittävä ja pari kertaa jopa naurahdin. Yhdellä sanalla sanottuna elokuva on ihana.
Elokuvan päähenkilöä Hushpuppya esittää silloin 6-vuotias Quvenzhané Wallis. Tytön roolisuoritus on 6-vuotiaaksi aivan käsittämätön. Moni aikuinenkaan ei pysty samaan. Tyttö oli Hushpuppy eikä vain näytellyt sitä. Sitä paitsi tunsin järjetöntä lihaskateutta hetkittäin, sen verran oli jäntevyyttä tytöllä. Ja isällään.
Ilahduin eilen ihan älyttömästi, kun huomasin, että Beasts of the Southern Wild on Oscar-ehdokkaana parhaasta elokuvasta ja Quvenzhané Wallis parhaasta naispääosasta. Kerrankin joku syy valvoa Oscareiden takia, yleensä en jaksa kauheasti välittää siitä kuka voittaa ja mitä.
Beasts of the Southern Wild oli kyllä yksi parhaita elokuvia mitä olen nähnyt pitkään aikaan. Siksipä siitä oli pakko purkautua tänne blogin puolellekin. Tunnelma elokuvan jälkeen oli yhtä aikaa jotenkin hyvä ja surullinen ja toiveikas ja niin ylitsevuotavainen, etten tiedä miten sanani asettelisin. Ihan melkein pakahduttavalta tuntui rinnassa.
Elokuva tietysti loppuu silleen kiusallisen nopeasti, että juuri kun olet itkenyt silmäsi punaiseksi ja naamasi irti, niin teatterin valot syttyy. Turha taistella sitä vastaan, se tulee tapahtumaan.
Elokuvan traileri ei anna ollenkaan tarpeeksi kunniaa elokuvan hyvyydelle.
Hei te kaikki tuon Miehet jotka vihaavat naisia -elokuvan nähneet, tai ainakin sen tv-version, alkuperäisestä leffasta minulla ei ole tietoa. Olenko ainut, jonka mielestä se elokuvan loppu oli ihan pläts ja pliisu? Leffa oli alusta alkaen täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, ja mitä tapahtuu viimeisen viidentoista minuutin aikana? Yhtäkkiä se yksi löytyykin elävänä jostain Australiasta ja tralala happy ending viidessä minuutissa. Mutta kaikista pöljintä siinä lopussa oli se, kun se Lisbeth nyt sitten nosti rahat siltä joltain tililtä ja lähti minne lie maailman ääriin. Ja sitten se oli tietysti tallentunut valvontakameralle, jossa näkyi aivan todella selkeästi naisen kasvot, mutta blondi peruukki tietysti oli niin hämmentävä, että kukaan muu kuin se yksi hemmo ei sitä tietenkään tunnista. Tosi uskottavaa. Paitsi tietysti jos seuraava elokuva jatkuu jotenkin loogisesti tämän elokuvan lopusta. Mitä epäilen. Jotenkin vaan tuntuu, että muutaman tunnin mittaiseen jännitysnäytelmään oltiin tehty aivan liian helpot viimeiset 15 minuuttia. No, keskittymiskykyni oli kyllä kultakalan luokkaa koko leffan ajan, mutta silti olisin toivonut jotenkin vähän vähemmän laimeata loppua. Onko kirjan loppu paremmin tehty vai ei, en tiedä.
Sitä paitsi MTV3:n tapa näyttää näitä ns. elokuvia on maailman rasittavin. Kuinka sitä mitenkään voi tulla imaistuksi mukaan jännitykseen, kun elokuva on ensinnäkin jaettu kahtia kahdelle eri sunnuntaille. Mutta jotta tässä ei olisi vielä kaikki, se on jaettu myös kahtia sen yhden sunnuntain aikana, koska Kymmenen uutiset ja sää ja mää on pakko näyttää siinä välissä. Ja sen lopun aikaa kun sitä elokuvaa vihdosta viimein todella näytetään, niin se on pätkitty kymmenen minuutin pätkiin niillä turkasen mainoskatkoilla! Voi elämä. Olisi varmaan kannattanut katsoa nuo elokuvat ihan muunlaisena elämyksenä kuin Kolmosen näkemyksenä asiasta.
Kävin eilen katsomassa Tim Burtonin Liisa Ihmemaassa 3D-versiona elokuvissa ja tuntuu, että pitäisi sanoa siitä muutama sananen. En tosin tiedä vielä, mitä ne sanat tulevat olemaan, mutta katsotaan.
Edellinen ja ensimmäinen 3D-kokemukseni oli Avatar. Toisin kuin silloin, tällä kertaa varasin paikat etukäteen mahdollisimman keskeltä salia. Voin sanoa, että se kannatti. 3D toimi vielä paremmin kun istui ihan siinä keskellä. Kyllähän se etuvasemmalta katsottunakin oli hieno elämys, mutta keskellä istuessa kaikki tuntui tulevan vieläkin lähemmäs. Melkein olisi voinut koskettaa. Nenäkään ei tullut niistä laseista tällä kertaa ihan yhtä kipeäksi kuin viimeksi.
Mutta itse elokuvaan. Vaikka odotin leffan olevan hyvä, silti se jotenkin pääsi yllättämään positiivisesti. Sehän oli kerrassaan loistava ja viihdyttävä pläjäys. Eikä liian pitkä. Oikeastaan ehkä jopa liian lyhyt, olisin voinut katsella sitä kaunista 3D-maisemaa paljon pidempäänkin. Tämä tarinahan ei ollut se alkuperäinen Liisa Ihmemaassa -satu, vaan tässä 19-vuotias Liisa palaa vahingossa takaisin Ihmemaahan, jossa ei siis muista käyneensä aiemmin. Leffassa oli ihmisinä, hahmoina ja ääninä hieno näyttelijäkaarti: Johnny Depp, Helena Bonham Carter, Stephen Fry oli Irvikissan ääni, Alan Rickman toukan ääni, Fast Showsta tuttu Paul Whitehouse oli sen ruskean jäniksen ääni, Matt Lucas Pikku-Britanniasta oli Tweedledee ja Tweedledum jne. Burtonilla ei kai ole vaikeuksia saada hyviä näyttelijöitä elokuviinsa. Ja ihanaa, että Burton käyttää niin paljon brittinäyttelijöitä (ja Deppiä, joka henkisesti voisi olla britti).
Irvikissa (Cheshire Cat) oli ihan huippu. Se oli niin pehmeä, että sitä olisi tehnyt mieli silittää, ja aivan ihanan värinen (katsokaa nyt tuota kuvaa ja kuvitelkaa se vielä 3D:nä kellumassa edessänne). Irvikissaa sanotaan suomessa myös Veijarikissaksi, mutta itse olen tottunut Irvikissa-nimeen ja se on myös parempi. (Minulta meni muuten ihan ohi, että millä nimellä otus oli suomennettu tässä uudessa leffassa?) Se ruskea jänis (March Hare) oli aivan ihanan sekopäinen ja harmillisen pienessä roolissa. Hassu Hatuntekijä (Mad Hatter) oli tietysti johnnydeppimäisellä tavallaan aivan loistava. Ne repliikit oli jotain ihan parhaita. Haluaisin opetella ne kaikki ulkoa ja alkaa käyttää niitä puheessani ("You used to be much more... muchier. You've lost your muchness."). Sitten ihmettelen, kun parin kuukauden päästä kukaan ei enää jaksa hengailla kanssani. Älkää jättäkö, hei kaverit!!!
Niin, kuten varmaan tästä ytimekkäästä tiivistyksestäni kävi selväksi, niin tykkäsin leffasta. Oikeastaan tekisi mieli mennä katsomaan se uudestaan. Olen kyllä sitä mieltä, että kaikki elokuvat voisi tästä hetkestä eteenpäin olla kolmiuloitteisia. Nenänvarren kipeytymisestä viis!
Viime aikoina on käväissyt mielessä monia asioita, joista olisin halunnut blogata, mutta kun ei vaan ole ollut aikaa keskittyä tänne kirjoittamiseen. Nyt kun olisi aikaa, niin en muista enää yhtäkään niistä asioista...
En muista olenko kertonut siitä, että kävin katsomassa Avattaren 3D:nä. Se oli ensimmäinen 3D-elokuvani koskaan. En ole käynyt edes lapsena katsomassa sellaisia piirrettyjä 3D-leffoja, joita katseltiin laseilla, joiden toinen linssi oli punainen ja toinen vihreä. Avatar ei varsinaisesti kiinnostanut minua muiden ominaisuuksiensa vuoksi, koska en ole ikinä ollut mikään fantasia- tai scifi-fani. Lähdin kuitenkin katsomaan sen, kun tuli hyvä tilaisuus. Pakko sanoa, että elokuvan visuaalinen ulkoasu oli ihan mieletön. Kaikki ne värit ja elementit, joita kolmiulotteisuus varmasti vielä huikensi (okei, mikä on oikea sana sille kun joku on vielä enemmän huikeaa?). Lyhyesti sanottuna Avatar oli kaunis elokuva. Eikä se tarinakaan mikään paskempi ollut. Olen kuullut Pocahontas-vertailuja, mutta koska en ole nähnyt Pocahontasta koskaan, niin se ei häirinnyt minua. Lähinnä tarina sai inhoamaan ihmiskuntaa taas pikkuisen enemmän. Vaikka kyseessä ei olekaan tosi tarina, niin sen voi kyllä rinnastaa aika moniin tosielämän tapahtumiin. Seuraavana menenkin sitten katsomaan Liisa Ihmemaassa 3D-versiona.
Viime maanantaina alkoi Kakkosen myöhäisillassa se pitkään odotettu True Blood. Olen kuullut siitä sarjasta niin paljon hehkutusta niin monelta (luotettavalta) taholta, että olen odottanut kyseistä sarjaa varmaan jo vuoden. Vaikka oikeastaan vakuutuin vasta sen sarjan alkutunnarin nähtyäni. Saan siitä tunnarista (siis kokonaisuutena, ei pelkästään siitä musiikista) niin kovat sävärit, että olin melko varma, ettei itse sarjakaan voisi olla huono. Odotukset oli siis niin korkealla, että pettymyksen riskikin oli kai aika huomattava. Toisaalta odotuksiani laski se, etten ole ikinä välittänyt mistään vampyyrijutuista (kai se kuuluu siihen samaan fantasia- ja scifi-kastiin, josta en ole kiinnostunut), varsinkaan niistä vampyyreistä jotka kimaltelevat auringossa. True Bloodissa vampyyrit ovat kuitenkin jollain tapaa seksikkäämpiä hahmoja kuin Twilightissa tai missään muussakaan aiemmin näkemässäni vampyyrijutussa. Ja seksikkäällä en tarkoita sitä mitä sanalla ehkä useimmiten tarkoitetaan, vaan jotain... aivan muuta. Niin, siis en tosiaan pettynyt kyseiseen sarjaan. Eka jakso oli ainakin tosi jännittävä ja odotan kovasti huomista toista jaksoa. Ihanaa, jos pitkästä aikaa on joku oikeasti hyvä sarja jota voi seurata!
Loppuun on pakko heivata se True Bloodin tunnari, vaikka se on varmaan kaikille jo ihan tuttu. Vai onko täällä vielä joku, joka ei ole katsonut, kuullut tai hurahtanut tuohon sarjaan?
Huomatkaa tuossa videossa Bärtilin suurempikokoinen serkku, joka nielaisee kokonaisen sammakon!
Nyt voisi lähteä ulos, kun aurinkokin paistaa. Ainakin käymään kaupassa ja varautumaan ensi yön Oscar-valvojaisiin (jolloin tuttuun tapaan jaksan valvoa juuri ja juuri niin kauan, että lähetys alkaa ja nukahdan, kun vihdoin jotain alkaa oikeasti tapahtua). Sitä odotellessa!
Katsoin viikonlopun aikana kaksi hyvää leffaa. Se on yllättävän hyvä saldo, koska yritin katsoa viikonlopun aikana aika montaakin leffaa, mutta keskittymiskyky tai mielenkiinto ei riittänyt oikein mihinkään.
Ensimmäinen hyvä leffa oli Synecdoche, New York. Käsikirjoituksen on tehnyt sama hemmo, joka on myös vastuussa mm. elokuvista Being John Malkovich ja Eternal Sunshine of the Spotless Mind, eli siis Charlie Kaufman. Tämä Synecdoche, New York on ensimmäinen hänen itsensä ohjaama leffa. Minulla oli aika korkeat ennakko-odotukset, koska olin kuullut siitä sellaisia ylisanoja kuten "paras". Itse asiassa niin korkeat, että jouduin lykkäämään sen katsomista johonkin aivan täydelliseen hetkeen, joka sitten koitti lauantai-iltana. Ja olihan se hyvä elokuva. Jos joku on katsonut noita muita Kaufmanin käsikirjoittamia leffoja, niin voi varmasti arvata, että kyseessä on melko erikoinen ja ei niin valmiiksi pureskeltu elokuva. Tykkään sellaisista. Yksi elokuvan hauskoja yksityiskohtia oli talo, jossa oli tulipalo. Siis koko ajan. Vuodesta toiseen siellä paloi se sama tuli. Leffa meni minulla kyllä jonnekin tosi syvälle. Varsinkin loppupuolella papin pitämä puhe hautajaisissa oli jotain... Hmm, no katsokaa itse. Suosittelen lämpimästi.
Toisen leffan katselin viime yönä, kun en halunnut mennä vielä nukkumaan. Se oli nimeltänsä A Complete History of My Sexual Failures. Leffa on dokumentti sen ohjaajan ja pääosan esittäjän Chris Waittin elämästä, kun hän tajuaa kaikkien naistensa jättäneen hänet ja haluaa selvittää syyn epäonneensa naisrintamallaan. En tiedä miten paljon elokuvassa on oikeata dokumenttia ja miten paljon käsikirjoitettua, mutta koska se on brittiläinen eikä amerikkalainen, niin tilanteet ovat varmasti melko aitoja. Luin netistä kaksi täysin vastakkaista arvostelua ennen kuin aloin katsella elokuvaa. Toisen arvostelun kirjoittaja inhosi Chris Waittia ja sääli hänen nykyistä tyttöystäväänsä, toisen mielestä taas leffa oli hauska ja Chris Waitt kovin sympaattinen. Ensimmäisen arvostelun oli tainnut kirjoittaa nainen ja jälkimmäisen mies. Itse naisena kuitenkin kallistuin jälkimmäisen puolelle. Dokumentin viagra-kohtauksessa minun teki mieli jo säälistä antaa Chrisille ja suurimman osan aikaa elokuvaa olisin halunnut vain ottaa hänet syliin ja suojella pahalta maailmalta. (Joo, olen varmaan sellainen läheisriippuvainen nainen, joka haluaa parantaa ja pelastaa elämässä eksyneitä miesparkoja). No kuitenkin, minusta se oli viihdyttävä ja ihan hauskakin leffa. Varmaan se Chris Waittin sympaattisuus pelasti aika paljon, joku toinen olisi saattanut pelkästään vain ärsyttää resuisuudellaan ja reppanuudellaan. Suosittelen ehdottomasti tätäkin elokuvaa!
Molempia leffoja katsellessa olin sellaisen fiiliksen vallassa, jota en oikein osannut määritellä. En tiennyt oliko se hyvä vai huono tunne. Enimmäkseen se tunne/kaikki/elämä tuntui hyvältä, vaikka tavallaan olinkin surullinen. Luulen, että se tunne oli melankolia.
Postausten luonnoksia syntyy nykyään enemmän kuin näitä julkaistuja postauksia. Itsesensuuri pelaa.
Hukkasin muuton yhteydessä tuoreimmat palkkalaskelmani. Minulla ei ole pienintäkään käsitystä siitä missä ne voisivat olla. Muuton jälkeen myöskin Kela tietysti muisti minua kirjeellä ja pyysi selvitystä asumislisää varten. Ja, yllätys yllätys, haluavat samalla selvityksen tuloistani viimeisen 12 kk:n ajalta. Milläpäs selvitän, kun ne palkkalaskelmat on kateissa? Olen tosin selvittänyt ne ihan samat tulot jo keväällä, joten täytyy kysäistä josko Kelalle riittäisi yksi selvitys samoista tuloista. Ja sen jälkeen tietysti täytyy pyytää uudet palkkalaskelmat entiseltä työnantajalta, mikäli niitä lappusia ei todellakaan löydy mistään. Voi pyhä byrokratia...
Kävin eilen katsomassa elokuvissa Coenin veljesten uusimman, eli A Serious Man. Tykkäsin. Vaikka siinä ei varsinaisesti ollut mitään kauheata vauhtia ja vaarallisia tilanteita, niin tykkään aina noista Coenien leffojen tunnelmista ja huumorista. Mutta niin varmaan tykkää moni muukin, joten ei tätä tarvi sen enempää selitellä.
Pari päivää sitten uutisissa kerrottiin jostain miehestä, joka oli lennolla Amsterdamista Amerikkaan yrittänyt väsätä pommin mukanaan tuomista jauheista ja nesteistä, mutta homma oli kussut ja muut matkustajat olivat torpanneet hänen loputkin aikeensa. Tämän kyseisen jannun nimi oli ollut jo valmiiksi jollain terroristiyhteyksistä epäiltyjen listoilla. Niin ihmettelen vaan, että tuota... Tavallinen tallaaja ei pysty viemään lentokoneeseen edes vesipulloa, hyvä jos huulirasvan, niin miten ihmeessä tuo mies on onnistunut kiikuttamaan ne räjähteensä sinne lentokoneeseen? Kysyn vaan. Kyse taitaa kyllä oikeasti siitä, että ne jotka eivät halua räjäyttää lentokonetta, ovat rehellisiä eivätkä teippaile mitään nestepakkauksia sääriinsä. Ne taas jotka haluavat piilottaa jotain, siinä myös onnistuvat. Oikeasti turvatarkastukset toimivat siis samoin kuin cd-levyjen kopionsuojaukset: vaikeuttavat vain tavallisen ja harmittoman ihmisen elämää.
Ja jos ei tuossa ollut hulluutta tarpeeksi, niin kerrottakoon, että Matti Nykäseltä ilmestyy parisuhdeopas. Eli kaikki miehet (ja miksei naisetkin), jotka haluatte saada lähestymiskiellon puolisoltanne, niin siinäpä oiva hankinta kirjahyllyynne. Matti heittelee kirjassa viisauksia tuttuun tapaansa. En oikein ole koskaan tajunnut ihmisiä, joista ne Nykäsen jutut (fifty-sixty jne.) on oikeasti hauskoja. Joo, onhan se kiva nauraa tyhmyydelle, mutta kun mennään tällaisiin kuin "rakkaus on kuin lankakerä, se alkaa ja loppuu", niin hei oikeesti... Tuo alkaa olla jo aika Forrest Gump -kamaa. Tuskin kovin spontaania, vaan ihan keksimällä keksittyä. Jep, melkoinen markkinointikikka se joulupäiväinen insidentti Ylöjärvellä.
En jaksa linkitellä. Jos kiinnostaa lisätieto asioista, niin kvg.
Oikein suuri ja lämmin kiitos kaikille edelliseen kirjoitukseen kommentoineille. Sanoistanne tuli oikeasti parempi mieli, vaikka en niihin oikein mitään osannutkaan vastata. Olette kauhean söpöjä ja ihania.
Tunnelmat ovat melkoista vuoristorataa tällä hetkellä. Välillä kaikki on ihan tosi hyvin, välillä neutraalisti ja välillä kynnetään pohjamudissa. Onneksi jälkimmäiset hetket on vähenemään päin. Jos olisin keväällä tiennyt millainen tästä syksystä tulee, niin en tiedä olisinko kaivautunut johonkin maakuoppaan piiloon. Ehkä. Ehkä en kuitenkaan. Osa viime viikkojen tapahtumista on totaalisesti ollut tämän arvoista, osa taas ei. Päässä soi välillä repeatilla Tuomari Nurmion Maailmanpyörä palaa: "Anna silmies jo tottua pimeään, anna unelmies kuolla pois, anna sydämes jo tottua ikävään, ettei se unelmois"... Hyvä biisi muuten, harmi ettei sitä löytynyt Youtubesta. Spotifysta löytyi Sielun Veljien versio.
Ehkä tämä blogi kohta palaa taas sellaiseksi kevyen humoristiseksi ja sarkastiseksi blogiksi, jossa hehkutetaan kaikkea hyvää ja kaunista sekä haukutaan tyhmiä ihmisiä ja paskoja bändejä. Ehkä haukunkin vaikka yhden leffan tässä kohtaa.
Kävin pari päivää sitten katsomassa kotimaisen Pihalla-elokuvan. Pelkäsin, että sen rakkaustarinallisuus olisi hiukan liikaa näihin fiiliksiin, mutta ehkä se oli vähän liikaa odotettu kotimaiselta elokuvalta. Ei sydän sykähtänyt eikä alahuuli väpättänyt. Leffa kesti vaivaiset 1,5 tuntia, joista ensimmäiset 45 minuuttia tuntui ainakin kaksi tuntia pitkiltä. Tiedän tämän, koska katsoin kelloa siinä vaiheessa kun toivoin leffan olevan jo lopussa. Ensimmäinen puolisko oli oikeasti ihan juosten kusten tehty, kaikesta mentiin alitse aidan matalimmasta kohdasta. En tykkää sellaisista elokuvista, joista huomaa heti ettei ohjaaja tai käsikirjoittaja (kuka näistä nyt päättää) ole yksinkertaisesti jaksanut nähdä vaivaa edes pieneen älylliseen haasteeseen, vaan tyydytään helppoihin ratkaisuihin ja oikaistaan ihan älyttömistä kohdista. No, onneksi siinä puolivälin jälkeen elokuva sai edes jonkinlaista syvyyttä ja sen jälkimmäisen puoliskon jaksoi jopa seurata. Mutta miksi tehdä leffa, jossa alku on pelkkää paskaa ja heppoisia juonenkäänteitä? No, ehkä en vaan tajunnut. Miespääosassa oli Mikko Leppilampi, joka hänkään ei aiheuta minussa enää nykyisin minkäänlaisia sydämentykytyksiä. Sekin oli jotenkin ihan älyttömän kornia, että Mikon silmät oli tietysti siinä yhdessä kohdassa rajattu jollain kajalilla, koska tyyppi oli jonkun rokkibändin laulaja. Siis hei kamoon...
Seuraavaksi menen kyllä katsomaan Joel ja Ethan Coenin uuden leffan A Serious Man. Sen on pakko olla hyvä, muuten en kestä.
Kävin tänään makoilemassa hammaslääkärin ihanalla sohvalla. Porattiin ilman puudutusta, mutta selvisin hengissä. Käytän hammaslääkärissä puudutuksen sijasta aina jonkinlaista ulkoistusta, ikään kuin ulkoistan itseni tilanteesta. Nyt ei sitten tarvi onneksi mennä enää hammaslääkäriin, kunnes tarkastukseen sitten ensi kerralla taas joskus. Pakko kyllä sanoa, että olen tuolla YTHS:n hammaslääkärissä saanut parempaa ja paneutuvampaa hoitoa kuin missään julkisella tai yksityisellä hammaslääkärillä ikinä. Ja halvalla.
Bussissa istuessani tänään taas mietin, että minkä ihmeen takia kaikki (no ainakin jotkut) tuollaiset iältään 20+ nuoret miehet ovat niin älyttömän hyvännäköisiä nykyään? Olivatko ne silloinkin kun olin itse sen ikäinen vai mitä on tapahtunut? Minun ollessani parikymppinen katselin aina itseäni vanhempia miehiä. Nyt kun olen sitten itse itseäni vanhempi, niin olen alkanut katsella niitä parikymppisiä miehiä (muiden muassa [mikäli nyt harrastaisin sellaista miesten esineellistämistä, mitä en tietenkään tee]). Kyllä elämä on epäreilua.
Hyvännäköisistä miehistä ja epäreiluudesta tulikin mieleeni tuo leffa Public Enemies, joka tulee ensi-iltaan perjantaina. Leffan pääosissa (ainakin mainoksen mukaan) ovat Johnny Depp ja Marion Cotillard, ja jotenkin leffan mainoksessa tuntui olevan pahasti jotain vikaa, kun ainoastaan toinen heistä mainittiin Oscar-voittajana eikä se ollut Depp. Ei sillä, että olisin Cotillardilta Oscaria pois ottamassa, mutta onhan se nyt kumma, ettei sille oikeasti yhdelle parhaista näyttelijöistä saada sitä Oscaria järkättyä. Joku elämäntyö-Oscar tulee varmaankin sitten, kun se on jo liian myöhäistä. Up yours, Academy.
Tänään pääasiallinen ravintoni on koostunut pippurirenkaista. Huomasin kaupungilla pyörähtäessäni sattumalta, että Finnkinolla oli superpäivä, eli kaikki leffat 5,50 euroa. 45 minuutin kuluttua kyseisestä hetkestä alkoi Brünon näytös, joten päätin mennä katsomaan sen. Olin kyllä jo aiemmin ajatellut haluavani käydä katsomassa sen, joten en vaan arponut listalta kaikista huonointa leffaa tai jotain. Eikä se mikään huono ollutkaan. Olisi se toki voinut olla hauskempikin, mutta minä ainakin viihdyin sen 1,5 tuntia ihan hyvin. Siinä mielessä se jopa oli hyvä leffa, että en edelleenkään tiedä olivatko ne useat sivuosatyypit niin hyviä näyttelijöitä vai oikeasti vaan ihan pihalla mistä oli kyse. Reaktiot ainakin olivat niin aidon oloisia. Jos kyseessä taas oli ihan käsikirjoitettu juttu, niin ilmeisesti syvällä Amerikassa on paljon loistavilla näyttelijänlahjoilla varustettuja punaniskoja, jeesus-hihhuleita ja muita vastaavia.
Tänään on ollut lämmin päivä ja pukeuduin aivan liiallisesti kotoa lähtiessäni. Leffa oli siinäkin mielessä hyvä vaihtoehto, että en olisi voinut olla ulkona läkähtymättä. Leffan jälkeen sitten ulkoilmaan poistuttuani iski ihan kauhea väsymys ja vetelyys. Epäilyttää, että olenko tulossa kipeäksi vai miksi on näin uupunut olo. Silmiäkin kutittaa. Toivottavasti tämä menee ohi eikä ole esimerkiksi sikainfluenssaa.
Siitä tulikin mieleeni, että nyt kun Suomessakin on jo yli sadalla tuo possunuhatartunta, niin tulin ajatelleeksi, että tässähän on oiva ratkaisu työttömyyteen. Jos sellaiset parisataatuhatta työikäistä suomalaista kupsahtaisi sikainfluenssaa, niin jo vain vähenisi työttömyys ja alkaisi varmaan työpaikkoja minullekin löytyä. Mikäli siis en kuuluisi niiden kupsahtaneiden joukkoon.
Nyt vatsa kurnii siihen malliin, että on syötävä tänään jotain muutakin kuin pippurirenkaita.
Google oli ihana tuossa pari päivää. Nyt se ihanuus on mennyt pois. Miksi?
Käytiin tänään katsomassa Revolutionary Road elokuvissa. Se oli ihan hyvä leffa. Sellainen, hmm... mitenkähän sen kuvailisi? Surullinen... Epätoivoinen... No Ohari on sanonut sen joka tapauksessa paremmin, joten lukekaa sieltä. Ennakkotiedoista poiketen minua ei kuitenkaan itkettänyt yhtään. Olen varmaan pelkkä tyhjä ihmiskuori ja kuollut sisältä. Toisaalta samoin kävi aikanaan Brokeback Mountaininkin kanssa, kun etukäteen kehotettiin ottamaan paketti nenäliinoja mukaan ja koko leffan ajan sitten mietin, että niin missä kohtaa tässä pitikään itkeä... Minähän en itke Tuulen Viemääkään katsoessa, mikä kai rikkoo jotain yleistä direktiiviä.
Tein tänään äiti-teon. Bussin penkkien selkämyksissä oli sellaisia Unicefin kampanjatarroja, että tee ÄITI-teko ja anna lapselle lämmin huopa. No minä sitten naputtelin sen vitosen maksavan tekstarin, annoin jollekin lapselle lämpöisen huovan ja tunsin itseni hetken taas paremmaksi ihmiseksi. Äiti-tekoja voi tehdä täällä.
En muuten montaa suomenkielen lausetta vihaa yhtä paljon kuin "yhteys palvelimeen alustettiin kesken latauksen". Eihän se edes tarkoita mitään!!!
Kävin tänään katsomassa ennakkonäytöksessä tuon kotimaisen Maata meren alla -leffan. Osallistuin nelosen nettisivuilla kilpailuun, josta saattoi voittaa liput elokuvan ennakkonäytökseen ja eilen sieltä sitten pätkähti meili, että sain liput kahdelle. Tosin sali oli valtavan suuri eikä läheskään täynnä, joten arvelen jokaisen kilpailuun osallistuneen saaneen lippunsa. Mutta ilmainen on silti ilmainen. Siinä sähköpostissa ei ollut minkäänlaisia yksilöintitietoja voittajalle, joten olisin oikeastaan voinut forwardoida sitä kaikille tamperelaisille kavereilleni. Kerta sinne olisi mahtunutkin ihan hyvin eikä se lippujen tarkastajatyyppi kovinkaan tarkasti tsekannut lappustani.
Itse leffa oli ihan ok. Ei nyt mikään tajunnan räjäyttävä vuosituhannen paras leffa, mutta sellainen kevyt ja ihan viihdyttävä. Eikä se kestänytkään kuin alle 1,5 tuntia, joten ihan sopivan mittainen. Hiukan minua häiritsi leffassa erilaiset stereotyypit suomalaisista ja saksalaisista ja homomies, jolla oli hiuspanta (tai pahimmassa tapauksessa hiuspinni tai vastaava), mutta en tiedä sitten... Ehkä se oli ihan tarkoituksellista stereotypioilla leikkimistä. Suomalaiset ovat jäykkiä ja puhumattomia, saksalaiset taas ovat punkkareita tai estottomia (lue: alasti), näin karkeasti yhteenvedettynä. Älkää nyt kuitenkaan innostuko, noita punkkareita siinä ei ollut kuin ihan statisteina. Kiinnitin vain huomiota. Toki Berliinissä niitä varmasti on enemmän kuin täällä. Ja kyllähän siinä leffan lopussa jotkut katsomossa niiskuttivatkin. Itse purin huultani, koska vihaan niiskutusloppuja.
Mitäpä sitten muuta... Eipä tässä kai kauheasti muuta sitten, oleskelen taas sohvaperunana. Työsopparia on vielä pari viikkoa, mutta tunteja ei taida kauheasti kertyä enää. Keräilen taas kesätyöahdistusta, kun kaikkialta saa lukea miten ihmiset ovat jo laittaneet kesätyöhakemuksia tuhansittain ja verkostoidutaan ja rekrytään ja päivitetään cv:itä ja AHD!!!
Nyt julkaisen tämän äkkiä oikolukematta ennen kuin firefoxin paskiainen sanoo sopimuksensa irti.
(Googlasin postauksen ensimmäiseen aiheeseen sopivaa kuvaa ja törmäsin tuohon. Se on niin kiehtova kuva, että olin pakotettu pläjäyttämään sen tähän alkuun.)
Näin viime yönä unta pitkästä aikaa tuosta elämäni ensimmäisestä suuresta rakkaudesta. Kutsun sitä rakkaudeksi, vaikken koskaan kyseisen tyypin kanssa päässytkään katsekontaktia pidemmälle. Hän kuitenkin vei jalat altani ihan totaalisesti, jonka jäljiltä kävelyni on vieläkin horjuvaa. Sain kerran häneltä purkan, jota jauhoin tunteja (tämä saattaa olla merkittävä tieto niille, jotka tietävät, etten voi sietää purkkaa) ja sen jälkeen säilöin sen purkan vuosiksi sellaisen taitellun pahvinpalasen väliin. Tänä päivänä en tiedä sen enempää purkan kuin miehenkään sijaintia. Purkka on kulkeutunut joko roskikseen tai sitten se on vielä jemmassa jossain pahvilaatikossani, joita roudasin lapsuudenkodista tänne vanhempien muuttaessa. Mies on ehkä tai ehkä ei Tampereella, viimeinen näköhavainto on yli kahden vuoden takaa. Joskus hän kuitenkin palaa kummittelemaan. Ihmettelen, että miksi nyt, kun en taatusti ole tietoisesti ajatellut häntä aikoihin. Unessa tavoitin vain lyhyesti sen jonkin, johon hänessä ihastuin. Yritin etsiä sitä hänen kasvoiltaan, mutta oli hankala muistaa unessa miltä hän näyttää, koska se on hankalaa hereilläkin. Minulla on tyypistä tasan yksi kuva ja kuvasta harvoin välittyy edes sitä jotakin. Samassa unessa käväisi myös yksi edesmennyt koulukaveri, joka oli siinä siis ihan hengissä eikä muuttunut lainkaan sitten 90-luvun. (Nämä tyypit siis olivat kavereita keskenään ihan oikeastikin). Outoja unia. Tuollaisten unien jälkeen on aina jonkin aikaa hiukan pihalla. En harrasta mitään jungilaista unien tulkintaa, joten se siitä. Oli kiva nähdä, pojat.
Käytiin eilen Minjan kanssa leffassa katsomassa Coenin veljesten uusimman Burn After Reading. Se oli ihan hauska leffa. Ei mikään sellainen haha-hauska, vaan aidosti nauratti monet kohtaukset siinä. Sen lisäksi siinä oli pari aikamoista yllätysmomenttia, kun yhdellekin kävi plät. (Yritän välttää juonipaljastuksia, jos joku ei ole vielä nähnyt kyseistä leffaa). Brad Pittistä oli leivottu hyvin nuorekas versio elokuvaan, tosin niitä silmäpusseja ja juonteita on vaikea kadottaa. Missä ihmeen välissä Pittistä tuli viittäkymppiä lähestyvä keski-ikäinen ukko? Varmaan ne kiljoona lasta myöskin vanhentavat. Esimerkiksi True Romance -leffassa Brad oli vasta minun ikäiseni. (Eli siis tosi nuori, toim.huom.) No palatakseni aiheeseen, niin tässä Burn After Readingissa oli Bradin lisäksi liuta hyviä näyttelijävalintoja, kuten nyt vaikka John Malkovich, joka on aina loistava, ja Frances McDormand, josta tykkään myöskin aina. Ja George Clooney, sekä hyviä sivuroolityyppejä myöskin. Ja ehkä yksi parhaista puolista siinä leffassa oli, että se kesti vain hiukan reilut puolitoista tuntia. Nykyään kun niin moni elokuva tuntuu ihan ylivenytetyltä 2,5 tuntiseksi (vähintään), on aina virkistävä poikkeus jos joukossa on joku sellainen tiivis ja sopivan mittainen pakkaus. Mutta pidemmittä puheitta (heh, johan sitä tulikin jaariteltua) suosittelen ehdottomasti katsomaan tuon. Trailerin voi tsekata täältä.
Jottei elämäni kuulostaisi liian ruusuilla tanssimiselta, niin voin lopuksi vielä vähän valittaa. Minua on nimittäin vaivannut viime päivinä aivan helvetillinen olkapääsärky. Se vanha vaiva taas kaivautui esiin jostain kuopastaan. Viimeiset kahdeksan kuukautta ovat olleet oikein hyviä eikä olkapäätä/hartiaa ole särkenyt juuri nimeksikään, mutta annas olla kun ne kuukautiset lopulta tulivat, niin johan alkoi olkapäätäkin särkeä. Kuulostaa varmaan aika scifiltä, mutta näillä on oikeasti joku mystinen yhteys. Harmi vaan, että tuo särky ei silti poistu, vaikka kuukautiset loppuisivatkin. Olen nyt useamman päivän ajan pitänyt kylmäkäärettä ja syönyt yliannostuksen särkylääkkeitä, mutta ei tunnu helpottavan. Lääkäriin on kai ihan turha mennä, koska olkapään vuoksi sieltä ei saa ikinä muuta kuin lämmintä kättä. Kyse ei kai ole nivelistä tai mistään kapsuliiteista vai mikä se oli, näin on fysioterapeutti asian todennut, vaan ihan lihaksen heikkoudesta. Ongelma on vaan se, etten todellakaan muista tehdä mitään käsipainoharjoituksia silloin, kun kaikki on ok. Eli toisin sanoen tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Nyt vaan olo on sellainen, että tekisi mieli iskeä veitsi tuohon hartialihakseen, että tuo särky helpottaisi (tai ainakin muuttuisi toisenlaiseksi kivuksi). Tällä hetkellä ymmärrän niitä, jotka siirtävät henkisen kipunsa fyysiseksi viiltelemällä itseään. Poppaskonsteja otetaan vastaan.
Tästä tulikin aika pitkä postaus (näin pitkän sepustuksen kirjoittaminen varmasti onkin parasta lääkettä tuolle olkapäälle), mutta niille, jotka vielä jaksavat mukana, voin kertoa, että radiota ei kannata sijoittaa mikroaaltouunin päälle. (Tulipa tuosta pilkullinen virke). Sain joululahjaksi mikroaaltouunin. Koska keittiössäni on todella nihkeästi pistorasioita (2 x pistoke tiskialtaan vieressä ja yksi pistoke aivan toisella puolen keittiötä), jouduin sijoittamaan mikron pakastimen päälle. Se on siis sellainen kaappipakastin, joka jököttää tuossa yhdessä nurkassa. Olen aiemmin pitänyt radiotani siinä pakastimen päällä, mutta nyt mikro sitten vei sen paikan siitä. Laitoin radion mikron päälle, vaikka mikron käyttöohjeissa kyllä käskettiin sijoittaa se mahdollisimman kauas radio- ja televisiovastaanottimista. Sitten yritin kuunnella radiota, mutta joka kanavalta (myös Radio Rockilta) tuli vain Tiktakin Satuprinsessaa. Laskin radion lattialle ja johan vaihtui sävelet Gunnareiksi tai joksikin muuksi. Ja nyt minulla sitten ei ole paikkaa radiolle enää.
Nyt pitää varmaan sitten lähteä kauppaan. En jotenkin lainkaan käsitä vieläkään, että tänään on lauantai.
Ps. Aika hiljaista varmaan ollut uutisrintamalla. Viinaan voi kuolla, hei tiesitteks?
